Surussa, kaipauksessa

Kuolemaa ja surevia läheisiä kohtaavat papit ovat kirjoittaneet kuoleman kohtaamisesta. Kirjoituksissa he pohtivat, mitä sanoa läheisensä menettäneelle, mitä ihmiset käyvät yleisesti läpi kuoleman tullessa lähelle sekä mikä tuo lohtua ja rauhoittaa, antaa voimaa.

Suru ja kaipaus ovat asioita, joista voi kirjoittaa vain yksikössä, yhdelle ihmiselle kerrallaan. Ja kuitenkin meitä, joita suru on koskettanut, on paljon. Oma menetykseni on ainutkertainen, eikä kukaan muu elä minun suruani. Sinulla on omasi. Mutta samaan aikaan moni ihminen kokee jotain samansuuntaista, Jotenkin näen tässä lohdun välähdyksen: en ole yksin. Suru ja menetyksen tuoma haikeus ovat ihmiskunnalle tuttuja, osa poljentoa, jolla elämä on kulkenut niin kauan kuin meitä on ollut. Surussa on elämän sydänääniä.

Toivon, että sinulla on joku, perheenjäsen, sukulainen tai ystävä, jonka kanssa voit purkaa surun taakkaa mielestäsi. Joskus sureva saattaa surunsa kanssa tuntua tutuista ihmisistä jotenkin pelottavalta. Toisen ihmisen surun kohtaaminen ei ole aina helppoa. Ei ole tietenkään mukavaa, jos tuttavat tuntuvat karttelevan tai pitävän etäisyyttä. Syynä ei silloin uskoakseni ole sureva, vaan hänet kohtaavassa ihmisessä kytevä pelko ja epävarmuus. Kuinka usein olenkaan itse tullut elämän mittaan kantaneeksi huolta siitä, mitä minä osaan sanoa, vaikka kanssakulkijani ei mitenkään ole kaivannut minun sanoja. Kun se usein riittää, että olemme toisillemme. Mutta tässäkin olemme inhimillisiä, se on totta niin kuin klisee vain voi olla.

Haluan luottaa siihen, että aina on ihmisiä, jotka haluavat välittää ja olla tukena. Aina heitä ei ole omassa lähipiirissä. Pidän seurakunnan yhtenä keskeisenä tehtävänä olla tässä kohdin ihmisiä varten. Eikä meillä seurakunnan työntekijöillä aina ole kiire. Ei sinusta ole vaivaa. Et häiritse surusi kanssa. Jutellaan ja kuunnellaan toisiamme.

Opin itse toissa syksynä jotain oleellista läheisen menettämisestä, kun oma isäni kuoli pyhäinpäivän aattona. Ymmärsin jossain kohdin surevani paitsi häntä, joka oli poissa, myös sitä, mikä ei koskaan toteutunut. Minulla ja isälläni oli hyvät välit, mutta emme oikeastaan olleet läheisiä. Oli asioita, jotka yhdistivät, mutta samaan aikaan elämä kuljetti meitä erilleen.

Surin esimerkiksi sitä, että paljon tärkeää jäi välillämme puhumatta. Lapseni kaipasivat jossain vaiheessa vaaria elämäänsä. Ja olen huomannut tässäkin, että en ole yksin: olemme monen ihmisen kanssa puhuneet kokemuksistamme, hän omastaan, minä omastani. Ja tunnistaneet jotakin samaa. Toisella se on voinut olla esimerkiksi yhteinen eläkeaika puolison kanssa, joka ei toteutunutkaan ja suru tulee juuri siitä, ettei niin tapahtunut. Suru on monta kertaa monisärmäisempi kuin luulisi – ehkä juuri siksi, että se on omani ja juuri minun tunteeni kietoutuvat siihen. Puhuminen auttaa usein, minua auttoi kirjoittaminen.

Olemme lainassa toisillemme, niin on joku viisas sanonut. Olemme lainassa ja samaan aikaan olemme toisillemme. Jokaisella on oma surunsa, jota jokainen suree omalla tavallaan ja oikein. Ja samaan aikaan on totta se, mikä on totta niin monessa: porukalla pärjätään. Olisiko joskus mainittu kristityn kutsumus tässä?

On aika sytyttää tulet: kynttilä. Minä teen sen joko kotona tai Kalevankankaalla. Joka tapauksessa sytytän sen. Se kertoo siitä, että muistan läheiseni. Että kaipaan häntä. Mutta kertokoon se myös siitä, että sitä hyvää, mitä hän toi elämääni ei ole leikattu pois. Edelleen elämä on. Kokonaisena ja elettävänä. Ja Jumalan valo, jota aavistelen.

Sairaalapastori Teemu Paarlahti