Eksegetiikka tarkoittaa tieteellistä raamatuntutkimusta. Se on siis teologian haara, joka tutkii Raamattua (kr. eksegeomai = selittää, kuvata tarkasti, mm. Luuk. 24:35, Ap. t. 10:8, Joh. 1:18). Tieteellisenä oppiaineena se jakautuu yleisesti Vanhan ja Uuden testamentin eksegetiikkoihin.
Tutkimuskohteina ovat olleet perinteisesti Raamatun tekstien syntyhistoria ja kunkin ajan historialliset ilmiöt, mutta nykyisin yhä useammin myös Raamatun ajan sosiologia, Raamatun tekstien kirjoittajien luova kirjoitusprosessi, Raamatun vaikutushistoria jne. Pyrkimyksenä on tekstien tulkitseminen niiden alkuperäisen kontekstin eli ympäristön mukaisesti.
Perinteistä eksegetiikan menetelmää kutsutaan historiallis-kriittiseksi. Tutkimusmenetelmän nimestä huolimatta eksegeesin parissa työskentelevä eksegeetti eli eksegetiikan tutkija ei suhtaudu tekstiin kuten esimerkiksi konserttia sanomalehteen arvosteleva kriitikko, vaan hän yrittää ymmärtää tutkimuskohteensa syntyprosessia ja alkup eräistä sanomaa neutraalisti. Eksegetiikka on sidottu tieteellisiin menetelmiin, eikä se ota kantaa yliluonnollisiin ilmiöihin kuten Jumalan yliluonnolliseen toimintaan tai ihmeisiin. Eksegetiikka tavoittaa Raamatun teksteistä sen puolen, jota voidaan pätevästi tutkia empiiriseen eli aistein havaittavaan maailmaan kuuluvana.
Raamatun alkukielten (pääosin kreikan ja heprean) hallinta sekä vanhat tekstikäsikirjoitukset muodostavat tutkimuksen välttämättömät apuvälineet.
1900-luvulla tehtiin kaksi merkittävää tekstilöydöstä, jotka ovat edistäneet eksegeettistä tutkimusta (Qumran ja Nag Hammad).