Kehitämme evl.fi-sivustoa ja toivomme, että vastaisit kyselyymme. Aikaa vastaamiseen menee muutama minuutti. Vastaukset käsitellään anonyymisti.
Mark. 3:13–19
Apostolien (”Jeesuksen lähettiläiden”) päivää on vietetty ainakin keskiajalta asti apostolien Pietari ja Paavali marttyyrikuoleman muistoksi. Nykyisin kirkkovuodessa muistellaan kaikkia Jeesuksen kutsumia apostoleja, ja päivän teksteiksi valitut Raamatun kohdat kertovat apostolien kutsumisesta ja ylipäätään opetuslasten tehtävästä, osallisena Kristuksesta. Myös meistä jokainen voi omassa elämässään seurata Jeesuksen esimerkkiä, ja toimia Jeesuksen lähettiläinä tässä ja nyt.
Yhteiskuntamme ja maailmantilanteemme näyttäytyy monella tapaa hyvin erilaisena kuin Jeesuksen elinaikana, jolloin hän pyysi opetuslapsiaan, seuraajiaan ja lähettiläitään jättämään kaiken ja seuraamaan häntä. Nykyihmisten elämäntilanne on hyvin toisenlainen: elämme aikaa pari tuhatta vuotta Jeesuksen jälkeen. Meillä on käytössä paljon historiallista ja teologista tietoa sekä ajasta ennen että jälkeen Jeesuksen elämän. Se, mikä on samaa Jeesuksen ajan opetuslasten ajan kanssa on se, että meitä yhä edelleen kutsutaan seuraamaan Jeesuksen esimerkkiä.
Se, mitä Jeesuksen esimerkin seuraaminen voi tässä ja nyt, meidän nykyihmisten elämässä olla on hyvin moninaista. Voimme esimerkiksi tukea ja huomioida lähimmäisiämme eli tuoda arjen diakoniaa ihmisten keskelle. Voimme iloita yhdessä Jumalan osoittamasta armosta ja rakkaudesta meitä ihmisiä ja luomakuntaa kohtaan. Voimme kertoa, että Jeesus on asettanut rakkauden kaksoiskäskyn, joka on käskyistä suurin, ja jonka kautta Raamattua ja uskontoa tulkitsemalla voimme tuoda Jumalan valtakunnan näkyviin maan päällä.
”Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi. Tämä on käskyistä suurin ja tärkein. Toinen yhtä tärkeä on tämä: Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Näiden kahden käskyn varassa ovat laki ja profeetat.” (Matt. 22:37-40)
Koen, että olen saanut kutsun seurata Jeesusta sekä diakonian parissa, että yhdenvertaisuuden ja tasa-arvon edistämisen tiellä. Oletko sinä kokenut, että Jeesus on kutsunut juuri sinua seuraamaan hänen esimerkkiään? Miltä se sinusta ja sinussa tuntuu?
Olen töissä ruotsinkielisessä seurakunnassa ja yhdessä itselleni rakkaimmista lauluista lauletaan: ”Du omsluter mig på alla sidor och Du håller mig i Din hand.” (”Ympäröit minut joka puolelta ja pidät minua kädelläsi.”). Se kuvaa mielestäni hyvin sitä, miltä Jeesuksen seuraaminen ja Jumalan antama rakkaudellinen suoja minusta tuntuu. Sellaista tunnetta toivon kaikille ihmisille uskonyhteisöissä ja omassa uskossa.
Ani Iivanainen Kirjoittaja on kahvia ja suklaata rakastava diakoni ja sateenkaariyhteyshenkilö, joka havainnoi elämää ja uskoa Jeesuksen esimerkin ja yhdenvertaisuuden kautta
Luuk. 9:28–36
Muutama vuosi sitten tein itselleni unelmieni lukujärjestyksen. Lähdin liikkeelle 8+8+8 -taktiikalla, eli: 8 tuntia työtä, 8 tuntia vapaa-aikaa ja 8 tuntia unta. Työaikani omistin täysin musiikille. Se sisälsi kitaransoittoa, laulamista, laulujen kirjoittamista ja musiikin tuottamista. Kodille ja ystävilleni halusin tietenkin varata riittävästi vapaa-aikaa. Myös liikunnalle ja urheilulle varasin jokaiselle päivälle hyvän siivun.
Unelmoin, että työajallani voisin ilman kiirettä uppoutua musiikin tekemiseen ja tutkimiseen, kirjoittaa laulujen tekstejä, säveltää ja kuunnella myös hiljaisuutta, antaa luovuudelle tilaa. Lisäksi pitäisin hyvää huolta sekä sosiaalisesta elämästäni että kunnostani.
Täysin en uskaltanut heittäytyä lukujärjestykseni mukaiseen elämään. Olen sen verran turvallisuushakuinen, että pidin kiinni tutusta elämäntyylistäni kompromisseineen. Taloudelliset realiteetit ovat siihen merkittävä syy. Täysin varman päällekään en kuitenkaan ole elämääni elänyt. Olen myös uskaltanut heittäytyä, kokeilla rajojani ja luottaa siihen, että elämä tiukassakin paikassa kantaa. Heittäytymisen ja luottamisen taito ovatkin itselleni asioita, joita haluan oppia lisää. Onneksi osaan olla itselleni armollinen sen suhteen, että saan myös epäonnistua.
Äärimmilleen viritetty kilpailuyhteiskunta ei tee helpoksi pysähtymistä ja oman suunnan pohtimista. Ihmisen arvo mitataan suoraan tuottavuudessa – mielestäni usein aika lyhytnäköisesti. Pohdiskelijoita ja sinnikkäitä luovan alan yksinyrittäjiä pilkataan helposti taivaanrannan maalareiksi, vaikka lopulta juuri heidän työnsä tuloksia ihaillaan sitten tulevaisuuden historiassa.
Miksi työelämä niin usein on turboahdettua suorittamista, jossa luovuudelle ja ajattelemiselle ei juuri ole tilaa eikä aikaa? Kautta historian suuret keksinnöt ja oivallukset ovat syntyneet kiireettömästä tutkimisesta ja intohimosta asiaa kohtaan.
Varmasti ihminen on myös onnellisin silloin, kun saa tehdä niitä asioita, joihin intohimon liekki palaa ja joissa kokee olevansa lahjakas. Ja mikä luovuuden voima siitä koko yhteiskuntaan voisikaan syntyä, jos tilaa rohkealle intohimon toteuttamiselle olisi paljon enemmän?
Make Perttilä Kirjoittaja on muusikko ja opettaja, jonka synnyinkaupunki on Addis-Abeba
Luuk. 6:27–31
Vihan ja vihollisuuksien kieltä kuuli lähinnä elokuvissa ja historiankirjoissa kunnes Venäjä aloitti sotansa Ukrainassa. Yhtäkkiä olikin normaalia kuulla puhetta vihollisista, joiden kärsimys ja kuolema ei olekaan historian pelinappuloiksi joutuneiden yksilöiden kaamea tragedia, vaan jotain juhlimisen arvoista.
Sodasta puhutaan voiman, voittamisen, häviämisen, nujertamisen ja nöyryyttämisen käsitteillä — ja se lienee sitä todellisuutta, jossa joudutaan väistämättä elämään kun sotaa joudutaan käymään. Sodista kerrotaan sankaritarinoita, mutta niissä ei tietenkään ole mitään normaalia tai tavoiteltavaa. Kestävää rauhaa ei voi saavuttaa sellaisen kanssa, johon suhtautuu vihollisena.
Rippikoulussa opittu kristillisen etiikan keskeinen periaate, kultainen sääntö “niin kuin te tahdotte ihmisten tekevän teille, niin tehkää te heille” on vastavuoroiselta rakenteeltaan aika samanlainen kuin Hammurabin periaate “silmä silmästä, hammas hampaasta”, mutta siltikin logiikaltaan täysin käänteinen. Kristinuskon etiikassa kultainen sääntö itse asiassa on enemmän kuin vastavuoroinen: ihmistä kehotetaan toimimaan muita kohtaan paremmin kuin he ansaitsisivat — rakastamaan vihollisia, toivomaan pahantahtoisille ihmisille hyvää, jopa antamaan varkaalle vähän ekstraa.
Kuulostaa absurdilta, naiivilta, typerältä ja mahdottomalta.
Silti siinä taitaa olla kestävää viisautta: vihollisuuden kieli johtaa vain syvempään vihan kierteeseen, ja kierteen voi katkaista vain sellainen, joka ei enää toivo vihaajiensa saavan ansionsa mukaan, vaan kaikesta huolimatta vähän parempaa kuin ansaitsisivat. Sellainen saattaa tuntua jopa vähän vaaralliselta ajatukselta.
Lari Lohikoski Kirjoittaja on itähelsinkiläinen luonnon ja kulttuurin ystävä, joka tekee töitä viestinnän ja teknologian parissa
Luuk. 13:1-5
Jumalan luoma maailma on särkynyt. Tämä särkyneisyys näkyy meidän ihmisten elämässä monin eri tavoin. Osoittelemme herkästi toistemme virheitä, etsimme syyllistä itsemme ulkopuolelta ja vertailemme toisiamme. Samalla saatamme kokea itse riittämättömyyden tunnetta.
Ajattelen, että särkyneisyys näyttäytyy tänä päivänä erityisesti toisten ihmisten tuomitsemisena. Tuomitseminen voi olla esimerkiksi viiltäviä sanoja tai hiljaista paheksuntaa. Tämän päivän tuomiot jaetaan usein erilaisilla sosiaalisen median alustoilla nimimerkin takaa. Etäisyys ja kasvottomuus antavat ikään kuin oikeutuksen satuttaville sanoille ja ovat omiaan lisäämään vastakkainasettelua.
Kristinuskon mukaan meidän tulisi kuitenkin toimia toisin. Tuomioiden jakamisen sijaan meidän tulisi armahtaa toisiamme. Raamatussa sanotaan: ”Olkaa valmiit armahtamaan, niin kuin teidän isännekin armahtaa.”. Ajattelen, että voidaksemme armahtaa lähimmäisiämme, tulee meidän olla kosketuksissa omaan särkyneisyyteemme. Meidän on hyvä tutustua omiin varjoihimme – niihin sanoihin, tekoihin ja ajatuksiin, joilla loukkaamme toisiamme tai itseämme.
Ihannetilanteessa voisimme nähdä ja hyväksyä itsemme ja toisemme sellaisina kuin olemme: kauniina, keskeneräisinä ja särkyneinä Jumalan kuvina. Tällainen armollinen ja hyväksyvä suhtautuminen on meille kuitenkin usein vaikeaa. Parhaimmillaankin jäämme tästä ihanteesta matkan päähän.
Lopulta meidän särkyneisyyttä voi hoitaa ainoastaan armahtava Jumala. Jumalan vastaus särkyneisyyteemme on sitoutuminen ja asettuminen ihmisen rinnalle. Tämän hän teki syntymällä ihmiseksi. Jeesuksen kautta Jumala tietää ja tuntee ihmiselämän moninaiset vaiheet alusta loppuun saakka. Jeesus on läsnä meidän jokapäiväisessä arjessamme auttaen ja rohkaisten meitä armahtamaan toisiamme niin kuin Jumala armahtaa meitä.
Niina Mikkola Kirjoittaja on pappi ja seksologi, joka on loputtoman kiinnostunut ihmisyydestä ja maailmasta
Luuk. 1:57–66
Miten sattuikin, että tämän kirjoituksen vuoro osui minulle juuri juhannuspäiväksi. Vanha juhannuspäivä 24.6. on nimipäiväni, ja vaikka tänä vuonna juhannuspäiväksi osui 22.6., on juuri tämä päivä juhannuskoivujen havinan säestämänä ehdottomasti henkinen nimipäiväni.
Harmi vain, etten juhli nimipäivää. Enkä muista sitä.
En ikinä, kenenkään, paitsi hädin tuskin omani (ja siinä samalla noin kymmenen muun J-kirjaimella alkavan henkilön), ja senkin vain siksi, että se sattuu osumaan juuri juhannuspäivälle.
Johanneshan se meikäläisenkin etunimen alkuperä on, joten juhannus selittyy tietysti sillä.
Ilmentääkö sinun mielestäsi ihmisen etunimi jotenkin hänen persoonaansa?
Minusta välillä ilmentää, välillä ei.
Omalla nimelläni “Juho” ei ole omissa silmissäni oikein minkään tietynlaisen luonteen kaikua.
Ja kuin sattuman kaupalla, oman luonteeni ja persoonani piirteet ovatkin hyvin hajanaiset ja monitahoiset – riippuu aivan hetkestä ja tilanteesta, minkälaiset piirteet milloinkin meikäläisen moodia määrittävät.
Tästä päästäänkin lopulta tämän kirjoituksen pääpointtiin.
Olen nimittäin reilun 40-vuotisen elämäni oudon tutkimusmatkan aikana tullut siihen tulokseen, että koska jokainen ihminen todellakin on erilainen kuin kukaan muu, muodostaa jokainen ihminen oman kulttuurinsa.
Kulttuuri käsitetään monesti laajemmaksi, kollektiiviseksi ilmiöksi. Mutta onhan nyt jokaisen yksilön sisälläkin niin monesta eri sopasta koostuva maailma, että eikö jokaisen ihmis-olennon ainutlaatuisuutta ilmennä hyvin se, että jokainen on todella oma kulttuurinsa.
Kaikista se ei paista ulospäin – osalla ihmisistä heidän persoonansa näyttäytyy ulospäin useimmiten samanlaisena. Mutta kukaan meistä ei näe toisen sisimpään.
Eikö siinäkin ole yksi hyvä syy juhlia juhannusta!
Juho Niemelä Kirjoittaja on toimittaja-muusikko-retkeilijä, joka ihmettelee tunturin laella tai keikkalavalla maailmankaikkeuden mysteerejä
Matt. 9:9–13
Jeesus pyysi seuraamaan itseään. Tämä Raamatun suora kehotus: ”Seuraa minua” on monille tuttu lause. Mutta mitä oikeastaan tarkoittaa Jeesuksen seuraaminen? Ja mihin ja kenen luokse hän kutsui menemään? Kutsuttuaan seuraansa Jeesus oli heidän kanssaan, joita katsottiin pahasti ja joiden seuraa kartettiin. Tätä toimintaa paheksuttiin ja pidettiin ajan oppineiden mukaan vääränä. Tähän paheksuntaan Jeesuksen yksiselitteinen vastaus oli: ”Armahtavaisuutta minä tahdon, en uhrimenoja.”.
Mihin siis Jeesus kutsuu tänään sinua? Hän kutsuu katsomaan lempeästi silmiin toista ja toisenlaista elämäntilannetta. Hän kutsuu istumaan samaan pöytään ja olemaan samalla tasolla ihan jokaisen kanssa. Hän ei kutsu paheksumaan tai arvostelemaan. Kun ihminen uskoo omaan arvoonsa ja arvostaa itseään, niin sen kautta hän oppii arvostamaan muita. Ihminen oppii katsomaan itse myös toista lempeästi silmiin ja hyväksymään, eikä kostamaan omaa pahaa oloaan.
Milloin olet viimeksi seurannut Jeesusta? Milloin on sinun vierelläsi ihminen tuntenut itsensä hyväksi, kokonaiseksi ihmiseksi? Milloin olet rohkaissut, antanut toivoa ja tukenut toista? Milloin on vieressäsi oleva ihminen löytänyt sen kautta voiman omasta itsestään jatkaa, sen sijaan, että antaisi periksi?
Ja koska viimeksi sinun vierelläsi on ollut ihminen, joka on katsonut sinua silmiin ja rohkaissut? Mistä olet saanut voimaa ja toivoa tulevaisuuteen? Kenen sanat ovat saaneet jatkamaan eteenpäin? Kenen toivoisit olevan vierelläsi nyt?
Kuule ajatukseni. Etsin yhteyttä. Ohjaa käteni. Sylini on tyhjä. Vie minut perille. Seurassasi enää en etsi turhaan. Aamen.
Ulla Oinonen Kirjoittaja on Kirkon Ulkomaanavun asiantuntija ja pappi, joka sanoo välillä liiankin usein kyllä uusiin haasteisiin periksiantamattomaan toivoon nojaten
Luuk. 9:57–62
Oletko joskus saanut kutsun, jota et ole osannut odottaa? Joskus itsenäisyyspäivän alla ihmiset julkaisevat kuvia kutsuista presidentin juhliin, joita he eivät ole osanneet odottaa. Joskus ystävä menneestä lähettää kutsun syntymäpäiville tai hääjuhlaan. Kutsuista ilahtuu, mutta joskus tällaiset kutsut pistävät miettimään, mitä minulta tahdotaan, onko yhteys säilynyt vuosien ajan vai tunnenko itseni juhlissa ylimääräiseksi?
Jeesus kutsui ihmisiä seuraamaan itseään. Kutsut tulivat kesken tavallisen elämän, seuraajat eivät olleet oppineita ihmisiä, vaan ihan tavallisia tyyppejä. Tosin Jeesus yllättää: kutsun vastaanottajan tulee ottaa kutsu vastaan ehdoitta, tässä ja nyt. Tuollainen ehdottomuus tuntuu ainakin minusta vähän hankalaltakin. Eikö Jeesusta olisi voinut seurata vain vähän ja sivutoimisesti?
Itse keski-ikäisenä ja hyvin keskiluokkaisena ihmisenä kaikenlainen ehdottomuus vähän jopa hämmentää. Mutta samalla olen todella ilahtunut niistä nuorista kirkon tyypeistä, jotka seuraavat Jeesusta ja hänen opetustaan täysiä ja ehdottomasti. Joillekin tuo ehdottomuus liittyy köyhien ja syrjäytettyjen asian ajamiseen ponnekkaasti, toisille ehdottomuus on hengellistä ehdottomuutta – kristittynä eletään niin, että näkyy ja tuntuu.
Minut on kutsuttu Jeesuksen porukoihin jo ihan pienenä, kuukauden ikäisenä. Tuolloin Matti-pappi valeli vettä pääni päälle kolmasti ja kastoi minut osaksi Jumalan perhettä. Perhe, kummit ja muut läheiset toivoivat tuolloin kaikkea hyvää elämääni.
Jos viimeisestä kutsustasi Jumalan sanan äärelle on aikaa, voi tuntua oudolta mennä jumalanpalvelukseen. Kesällä onneksi on monenlaisia hartaushetkiä vaikkapa luonnon äärellä. Ehkäpä kummilapsen konfirmaatiossa voi nuorten kasvun ihmettelyn lisäksi laittaa kädet ristiin ja rukoilla suojelusta rippikoulunsa käyneille nuorille. Samalla voi uudella tavalla kuunnella, mitä evankeliumiteksti tuo juuri tänään minun elämääni. Sillä Jumala toivottaa kaikki tervetulleiksi porukoihinsa, vaikka ne kanssaseuraajat joskus outoja ehtoja asettaisivatkin.
Marjo Kiljunen Kirjoittaja on toimittaja ja pappi, mutta ennen kaikkea horisonttiin tuijottelija ja meri-ihminen
Matt. 16:24–27
Antiikin Kreikan näytelmien juonenkäänteistä on jäänyt henkiin käsite ”deus ex machina”. Kun näytelmän juonessa alkoi tilanne mennä monimutkaiseksi ja katsojaakin alkoi arveluttamaan se, miten roolihahmot tästä selviäisivät, vinssattiin näyttämölle lavasterakenteista jumalaa, joka ihmisroolien sijaan ratkaisikin ongelmat ja vei näytelmän päätökseen.
Näin laiskaa juonenkehittelyä ei enää tämän päivän teatteriyleisö hyväksyisi, mutta usein kun kirkosta otetaan kantaa yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden puolesta tai maailman vääryyksiä vastaan, jostain nousee kuoro niitä, joiden mielestä kirkon tulisi keskittyä vain tuonpuoleisiin ja jättää maalliset asiat muille. Ajatus siitä, että asiat järjestyvät vain hyvillä toiveilla, hurskailla puheilla ja virsien veisuulla on omanlaisensa deus ex machina.
Samaa ajatusmallia on esiintynyt jo aivan kristinuskon alkuajoista lähtien: jo varhaisimpien kristittyjen joukossa oli niitä, jotka olivat satavarmoja siitä, että maailma on kohta loppumassa, Kristus saapumassa pilvien päällä laittamaan asiat tuota pikaa järjestykseen, ja siksi on hukkaan heitettyä energiaa yrittää tehdä maailmaa yhtään sen paremmaksi.
Maailma ei kuitenkaan olisi niin monessa asiassa aiempaa parempi, ellei olisi ollut ihmisiä, jotka ovat olleet valmiita tarttumaan epäkohtiin, uhraamaan aikaansa ja hyvinvointiaan, ja joskus jopa laittamaan henkensäkin alttiiksi siksi, että tulevaisuus olisi menneisyyttä valoisampi. Palkintona työstä yhteisen hyvän eteen on harvoin tasapuolisesti pelkkää kiitosta.
Yksilön ja yhteisön hyvinvointi kulkevat käsi kädessä. Mielenrauhaa on vaikea saavuttaa, jos maailma ympärillä palaa, eikä ilman tasapainoisia yksilöitä ole myöskään tasapainoista yhteiskuntaa. Jos haluaa tavoitella hyvää elämää, kannattaa tavoitella sitä myös muille.
Matt. 28:16–20
Monia saattaa hämmentää kristinuskon Jumalausko, jossa toisaalta uskotaan yhteen Jumalaan, mutta sama Jumala on kuitenkin kolmessa erilaisessa muodossa läsnä. Jumalan kolminaisuuden huomioimiselle on kirkkovuoden kalenterissa oma päivä, Pyhän Kolminaisuuden päivä, jota on vietetty läntisessä kirkossa vuodesta 1334.
Kolminaisuuden päivään liittyvät Raamatun tekstit kertovat Jumalan salatusta olemuksesta. Olemuksesta, jonka ymmärtäminen voi ja saa olla ihmiselle käsittämätöntäkin. Raamattu kuvaa, että Jumala on yksi, mutta Hän on ilmoittanut itsensä ihmisille Isänä (Luoja), Poikana (Lunastaja / Pelastaja) ja Pyhänä Henkenä (Pyhittäjä). Tähän kolminaisuuteen uskomiseen tunnustamme uskontunnustuksessamme.
Miten voi sitten uskoa sellaiseen, jota on ihmismielen ja ymmärryksen vaikea käsittää? Miten tunnustaa usko johonkin, joka ylittää käsityskyvyn?
Itse olen uskon pohdiskelussa tullut tulokseen, että uskossa ei niinkään ole kysymys käsittämisestä vaan kokemisesta ja luottamisesta. Ihmiselle on annettu ihmeelliset aivot ja kyky tutkia, kehittää ja todentaa tieteellisesti monimutkaisia ja käsittämättömiäkin asioita. Olemme löytäneet planeettoja, alkuaineita, lähettäneet satelliitteja ja ihmisiä avaruuteen, kehittäneet lääkityksen moniin aiemmin kuolemaan johtaneisiin sairauksiin sekä ratkoneet monimutkaisia fysiikan, kemian, matematiikan, biologian ja muiden tieteenalojen haasteita, kaavoja ja ongelmia.
Olemme pystyneet määrittämään Raamatun eri kirjojen ja eri versioiden alkuperiä, aikakausia ja teksteissä tapahtuneiden muutosten syitä. Mutta emme ole pystyneet ratkaisemaan Jumalan kolminaisuuden salaisuutta tieteellisesti, sillä usko ei ensisijaisesti ole tieteellinen asia. Voimme silti tutkia Raamattua ja kristinuskon syntyä tieteellisesti, ja niitä onkin tärkeä tutkia myös tieteellisesti, jotta voimme ymmärtää kristinuskon perusteita ja historiaa sekä purkaa ihmisten luomia syrjiviä rakenteita. Saattaa olla, että Jumalan olemassaoloa emme tule tulevaisuudessakaan kykenemään tieteellisesti todistamaan. Jumala on suurempi kuin ihmisen käsityskyky.
On merkityksellistä, että jokaisen suhde Jumalaan voi olla ainutlaatuinen, ja että se voi myös näyttäytyä eri tavoin eri ihmisillä. Itselleni kolminaisuus on hyvin konkreettisesti arjessa tuntuva asia. Tunnen, että Jumala on kutsunut minua sekä henkilökohtaisen elämän uskoon että kristittynä työhön kirkon diakoniaan. Kutsunut olemaan syrjittyjen, marginaalissa olevien ja monenlaista hätää kokevien rinnalla ja puolustajana.
Minulle Jeesus toimii sekä työssäni että henkilökohtaisessa elämässä esimerkkinä, miten kohdata lähimmäiset. Sanoittajana, miten jokaisella ihmisellä on luovuttamaton ihmisarvo. Toivona, miten uskossa Jeesukseen olemme pelastettuja. Rohkaisijana, miten asettua syrjittyjen puolelle sortavia johtohahmoja, rakenteita ja organisaatioita vastaan. Jeesus antaa lohtua, rakkautta ja myös lepoa ahdistuksessa.
Itselleni Pyhä Henki toimii uskoa ja luottamusta antavana voimana, joka vahvistaa jatkamaan myös silloin, kun tuntuu, ettei valo pääse pimeyden läpi. Pyhä Henki avaa yhteiskunnasta riippumatta valolle ja Jeesuksen esimerkille reitin ihmisten keskellä – kaikkina aikoina ja kaikissa paikoissa.
Pyhän Hengen avulla ja Jeesuksen esimerkin mukaan toimien Jumalan valtakunta näyttäytyy jo maan päällä eikä vasta kuoleman jälkeen taivaassa. Jeesus sanoi: ”Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä. Ja katso, minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti.”.
Joh. 3:16-21
Pyhästä hengestä, Jumalan kolmannesta persoonasta opetetaan tänäkin vuonna tuhansille rippikoululaisille. Aihe on myös erityisen ajankohtainen näin Helluntaina, jolloin päivän raamatuntekstit keskittyvät nimenomaan Pyhään henkeen, sen toimintaan ja tehtäviin. Rippikoulussa Pyhää henkeä lähestytään usein vertauskuvin, niin kuin Jumalaa yleensäkin. Puhutaan siihen liittyvistä symboleista, esimerkiksi kyyhkysestä, tuulesta ja tulenlieskoista, mutta lisäksi käydään läpi Galatalaiskirjeestä löytyvät Hengen hedelmät, joita Jumalan armo ja anteeksianto saa meissä uskon kautta aikaan.
Hengen hedelmiin kuuluu rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, lempeys ja itsehillintä. Nämä kuulostavat varsin tavoiteltavilta asioilta. Elämä olisi paljon parempaa ja helpompaa, mikäli meissä kaikissa näkyisi näiden hedelmien vaikutukset. Näiden täydellinen todeksi eläminen ei kuitenkaan taida olla mahdollista, vaikka kuinka haluaisimme. Meidän on helppo havaita ympärillämme välinpitämättömyyttä, levottomuutta ja ristiriitoja – onhan jokainen ihminen vajavainen ja keskeneräinen.
Kristinuskoon sisältyy kuitenkin ajatus siitä, että usko synnyttää meissä hyviä tekoja. Hyvät teot tai ajatukset eivät ole kuitenkaan automaattinen seuraus uskosta ja Pyhän hengen toiminnasta, vaan meidän ihmisten tulee myös itse aktiivisesti pyrkiä toimimaan hyvin itseämme, toisiamme, luomakuntaa ja Jumalaa kohtaan.
Haluan haastaa näin helluntaina meitä kaikkia pyrkimään arkisen elämämme keskellä toimimaan toisiamme kohtaan siten, että hyvät Hengen hedelmät voisivat tässä maailmassa lisääntyä. Meidän ei tarvitse kuitenkaan olla tämän äärellä yksin tai omassa varassamme, vaan voimme kääntyä kolmiyhteisen Jumalan puoleen. Hän toimii maailmassa Luojana ja Lunastajana Kristuksen sovitustyön kautta. Helluntaina saamme muistaa myös, että Jumala on lähettänyt meille Pyhän Henkensä, puolustajan ja eläväksi tekijän, joka vahvistaa uskoamme Kristukseen ja auttaa meitä välittämään armoa ja rakkautta toinen toisillemme.
Joh. 17:18–23
Eräänä kirkkaan keväisenä aamuna nukuin kuin tukki. Oli vielä aamuyö. Peltoaukeilta siivilöityvä raju valo helotti verhoilla peitettyjen ikkunoiden raoista, mutta se ei keväistä untani häirinnyt.
En muista useinkaan nähneeni niin todentuntuista unta, mutta sinä yönä näin. Uni ei ollut mukava. Unessa eräs perheenjäseneni soitti minulle puhelun, että mummini on lähdössä eteenpäin kohti maita ja mantuja, joiden laaksoissa eivät kipu ja suru enää paina.
Heti uneni jälkeen heräsin puhelimeni värinään. Soittaja oli unessani soittanut perheenjäsen – ja kuten odottaa saattaa – myös hänen viestinsä oli sama kuin unessa. Mummini oli juuri kuollut.
Istuin sängyllä epätodellisuuden verho kasvoillani, ja mietin, mitä juuri tapahtui.
En ollut ehtinyt enää kotiseudulleni tapaamaan mummia.
Silti tunsin rauhaa ja kiitollisuutta, tietenkin myös paljon surua. Mummi oli mennyt yllättäen huonoon kuntoon viimeisten viikkojen aikana. Toipuminen olisi silti ollut mahdollista. Kuoleman hetki oli yllätys.
En ollut koskaan kokenut yliluonnollisia kokemuksia yhtä selvästi ennen tuota aamua, enkä ole kokenut sen jälkeenkään. Tuosta aamusta on nyt noin kymmenen vuotta.
Koen enemmänkin niin, että jokainen hetki ja jokainen päivä terveenä täällä maan päällä on yliluonnollinen kokemus. Jo pelkkä kävely luonnossa tuntuu ihmeeltä.
Myös odottaminen ja mahdollisuus siihen, että joskus voisi vielä olla mahdollista tavata eteenpäin lähteneitä läheisiään, tuntuu selittämättömältä. Ja sitähän se onkin.
Moni asia on elämässä tuntunut selittämättömältä, vaikka yksittäisiä yliluonnollisia hetkiä ei montaa olekaan ollut. Ihmeiden odottamisen sijaan niitä onkin mahdollista elää todeksi joka päivä. Millä todennäköisyydellä olen edes tänne maan päälle syntynyt?
Jo sekin on ihme.
Luuk. 24:46–53
Kaiken merkitystä on vaikea nähdä tässä ja nyt. Kaiken merkitystä on vaikea nähdä silloin, kun sattuu eniten. Elämän tarkoitus katoaa surun alle. Vastauksia ei ole kenelläkään valmiina, kun pahaa tapahtuu. Sanat jähmettyvät huulille. Kuolema on peruuttamaton.
Elämän mielettömyyden jotkut selittävät Jumalan poissaololla. Tällaisessa maailmassa ei voi olla Jumalaa, jossa tapahtuu niin käsittämättömiä asioita.
Ajattelen, että juuri sellaisessa maailmassa, missä minä en pysty selittämään asioiden syy-seuraussuhteita, asioiden absoluuttista alkua tai määrittelemään itse elämäni viimeistä lukua, on oltava Jumala. Sellaisessa maailmassa, jossa minun rohkeuteni ei riitä katsomaan silmiin sen kaikkia kauheuksia, on oltava Jumala, joka näkee pidemmälle. Jumala, joka näkee tuskan toiselle puolelle.
Jumala ei jäänyt ristille. Hän ei jäänyt hautaan. Mutta hän on kuitenkin kulkenut saman tien kuin minä ja ihan jokainen ihminen. Jumala on kysynyt samat kysymykset. Jumala on huutanut hylättynä tuskaansa. Jumala on katsonut ihmisen pahuutta ja itsekkyyttä silmiin. Jumala näkee pidemmälle. Jumala näkee tuskan toiselle puolelle. Silloinkin, kun itse en siihen pysty.
”Jos Jumala on meidän puolellamme, kuka voi olla meitä vastaan? Kun hän ei säästänyt omaa Poikaansakaan vaan antoi hänet kuolemaan kaikkien meidän puolestamme, kuinka hän ei lahjoittaisi Poikansa mukana meille kaikkea muutakin.” (Room. 8:31-32)
Näe minut. Minua ei huomata. Kuule minua. Sanat jähmettyvät huulilleni. Katso minua. En saa silmiäni auki. Ole kanssani. Uskallan aloittaa päiväni. Aamen.
Luuk. 11:5–13
”Hei, Isä Jumala, jos kuulet mua ja muistat vielä, tahdon sanoa sinulle sen: joskus työstä käy ihmisen eläminen.”
Tämä Pekka Ruuskan laulun kertosäkeistö soi mielessäni usein. Erityisesti silloin, kun elämä tuntuu raskaalta. Se on pienen ihmisen hiljainen huokaus ylöspäin tilanteessa, jossa hän on liian pieni ja liian yksin.
Olen papin poika. Lapsuuteni kodissa hengellisyys oli vahvasti läsnä. Koen, että se oli varsin turvallinen ja hyvä kasvupohja itselleni. Esimerkiksi se, että lapsuuden kodissani iltaisin mainittiin kaikkien rakkaiden ihmisten nimet iltarukouksessa tuntui hyvältä. Se tuntuu edelleen koskettavalta.
Kun tapaan uusia ihmisiä, minulla on tapana avoimesti kertoa myös uskonnollisesta taustastani. Olen huomannut, että se aiheuttaa ihmisissä välillä varautuneisuutta. Ehkä he pelkäävät, että aloitan jonkinlaisen käännytyspuheen tai että vaadin heitä muuttamaan maailmankatsomuksensa minun kanssani samanlaiseksi. En ikinä tekisi niin. Sen sijaan minua kiinnostaa muiden ihmisten tapa katsoa maailmaa. Minua kiinnostaa ihmisten elämänkatsomukset ja tarinat.
Moni on sanonut minulle, ettei itse ole kovin uskonnollinen. Usein jään miettimään, mitä uskonnollisuus on. Olenko minä uskonnollisempi kuin joku toinen? Onko uskonnollisuus asia, jota ylipäänsä voi mitenkään mitata? Minulla on aavistus, että ihmiset ovat uskonnollisempia kuin itse tiedostavatkaan. Voin olla väärässä.
Viime vuosina minulla on ollut paljon maahanmuuttajia oppilainani. Osa heistä on muslimeja, osa kristittyjä, osa kuuluu muihin uskontokuntiin. Minusta on mielenkiintoista kuulla heidän tavoistaan ja perinteistään. Minä olen vastavuoroisesti kertonut omistani. Koen, että oppilaani arvostavat sitä, että myös uskonnollisista asioista voi keskustella avoimesti ja kiihkottomasi, toisiamme kunnioittaen.
Minulle rukoileminen on osa arkipäiväistä elämää. Juttelen usein ajatuksissani Jumalan kanssa. Koitan myös pitää yllä vanhempieni perintöä, että käyn ajatuksissani läpi minulle rakkaita ihmisiä. Se auttaa minua olemaan kiitollinen rakkaistani.
Joh. 15:10–17
Kun ihmiset kuvailevat mystisiä kokemuksiaan, niissä usein toistuu kokemus siitä, että näkyvän todellisuuden taustalla on jokin vielä perimmäisempi todellisuus, jonka luonne on hyvä ja rakkaudentäyteinen.
Tällaiset huippukokemukset ovat harvinaisia, mutta ehkä silti yleisempiä kuin usein ajatellaan: ne saattavat yllättää muutkin kuin sinnikkäät meditoijat. Mystiseksi luonnehdittavista kokemuksista ovat uskonnollisten mietiskelijöiden lisäksi raportoineet niin luonnon ihmeistä haltioituneet, teknobileissä läpi yön tanssineet, kuin kuoleman rajalla sairaskohtauksessa vierailleet.
Tällaisiin haltioitumisiin verrattuna oma kokemusmaailmani on ollut paljon tasaisempaa. Luulen silti lähempänä arkista kokemusta olevien häivähdysten kautta aavistavani jotain siitä, mistä noissa poikkeuksellisissa kokemuksissa voi olla kyse. Lintujen kevätkonsertti, kesäinen auringonpaiste tai suoraan sieluun osuva musiikki ovat kaikki joskus voineet herättää tunteen siitä, miten elämää tuottava universumi on ylenpalttisen hieno lahja, josta on käsittämätön etuoikeus päästä nauttimaan.
Silloin on helppo ajatella mystikoiden tavoin, että ehkä todellisuuden syvin olemus ei kutistukaan ihmisten välisiin mittelöihin, vaan kenties taustalla onkin olemassaolon syvimmästä ytimestä virtaava kaikkea kaunista ja uutta luova rakkaus.
Tällaiset kokemukset ovat ilmeisen universaaleja, melko riippumattomia ihmisen omasta kulttuurista ja uskomuksista. On näiden kokemusten syntymekanismi sitten mikä tahansa, vaikuttaa siltä, että kun olosuhteet ovat kohdallaan, kaiken inhimillisen kokemuksen ytimestä löytyy kokemus ansaitsematonta rakkautta jakavasta universumista.
Siksi samanlaisen hyväksyvän empatian olisi varmasti syytä olla keskeisesti mukana myös kaikissa suhteissamme toisiin elollisiin.
Joh. 14:1–7
Itselläni koti-ikävä tuntuu eri lailla kehossa, sielussa ja mielessä riippuen siitä, kuinka kauan kotiin paluuseen on aikaa, ja olenko itse vai onko jokin rakkaistani matkalla. Jos olen itse reissussa, ikävä tuntuu aluksi vain pienenä kaipuuna, mutta pystyn silti keskittymään matkan tapahtumista iloitsemiseen. Kun kotiinpaluu lähenee, tuntuu koti-ikävä mahanpohjassa ja sydämessä – se on jälleennäkemisen riemun odottamista. Jos paluuseen sen sijaan on paljon aikaa tai jos minulle rakas ihminen on se, joka on reissussa, tuntuu ikävä kokonaisvaltaisemmin. Sekä koti-ikävään että jälleennäkemiseen liittyy itselläni siis sekä iloa ja riemua että kaipuuta ja haikeutta. Vastaavaa koti-ikävää ja jälleennäkemisen riemua liittyy myös kristittyjen elämään Jeesuksen ylösnousemuksen kautta.
3. sunnuntai pääsiäisestä eli jubilate (= riemuitkaa) muistuttaa meitä siitä, että Jeesus on luvannut häneen uskoville iankaikkisen elämän taivaassa. Jeesuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen liittyy kristityillä kaipuu ja toivo taivaan kotiin pääsemisestä.
Jeesus ei kuitenkaan kehottanut meitä passiivisesti odottaen ikävöimään Häntä ja taivaaseen pääsyä vaan Hän selkeästi ilmaisi, että Jumalan valtakunta on aktiivisesti jo täällä maan päällä. Jeesuksen Jumalan valtakuntaa koskevia vertauksia löytyy Raamatusta lukuisia, esim. Matt. 11:12, Matt. 19:14 ja Luuk. 7:20–21. Jumalan valtakunta näyttäytyy mm. silloin, kun kohtelemme toisiamme oikeudenmukaisesti ja lähimmäisen rakkaudella ja, kun kerromme Jumalan rakkaudesta, armosta ja pelastuksesta. Se näkyy myös silloin, kun muistamme, että Jumalan valtakunta on lasten kaltaisten.
Koti-ikävään liittyy toivo jälleennäkemisestä ja, jos se tunne on molemminpuolinen, tuntuu kotiinpaluu ja rakkaiden näkeminen erityisen hyvältä ja iloiselta. Voimme kristittyinä luottaa siihen, että Jeesus on yhtä riemuissaan meidän jälleennäkemisestämme kuin me olemme Hänen. Sanotaankin, että koti-ikävä johtuu suuresta välittämisestä ja rakkaudesta. Siitä, että joku tai jokin on meille erityisen tärkeä. Olemme Jeesukselle erityisiä ja tärkeitä. Onko Jeesus sitä meille?
Jeesus, Jumala ja Jumalan valtakunta on jo täällä keskuudessamme, kun kohtelemme toisiamme rakkaudellisesti ja yhdenvertaisesti. Koti-ikävää helpottaa kanssaihmisten osoittama hyväksyntä, myötätunto ja lähimmäisen rakkaus.
Joh. 10:1–10
Millainen on sinun arvostamasi johtaja? Kysymys johtajuudesta on ollut viime vuosina erityisen ajankohtainen. Aikamme haasteita ovat ympäristökriisi, sodat ympäri maailmaa sekä pandemian seuraukset. Nämä ovat haastaneet erityisesti maailman johtajia ja samalla vaikuttaneet ihmisten arkiseen elämäntodellisuuteen lähellä ja kaukana – pelot, pahoinvointi ja huoli tulevaisuudesta on lisääntynyt. Ratkaisujen etsiminen aikamme haasteisiin vaatii erityisesti valtaa pitäviltä paljon, eikä helppoja keinoja ole näkyvissä. Jotkut meistä odottavat johtajilta vahvempaa suunnan näyttämistä ja esikuvallisuutta; toiset taas korostavat maltillisuutta ja ratkaisujen etsimistä ennen kaikkea yhdessä muiden kanssa.
Ajattelen, että kristillisillä kirkoilla on paljon annettavaa näissä meitä kaikkia koskettavissa kysymyksissä. Jeesus, hyvä paimen, antaa meille esimerkin nöyrästä johtajasta, joka puhuu rauhasta, rakkaudesta ja armosta. Jeesus ei kuitenkaan vain puhunut, vaan hän asettui konkreettisesti heikoimpien rinnalle. Hänen rakkaus ja nöyryys näkyi siinä, miten hän suhtautui ihmisiin saman arvoisina. Jeesus oli paimen, joka kulki laumansa keskellä, edessä ja jäljessä. Hän halusi tuoda rauhan sinne, missä ihmiset halveksivat toisiaan. Kristillisen uskon mukaan Jeesus toi rauhan erityisesti ihmisen ja Jumalan välille kuoleman ja ylösnousemuksensa kautta.
Jeesuksen esimerkin tavoin, ei pelkästään johtajien, vaan meidän kaikkien tulisi antaa oma panoksemme aikamme haasteiden ratkaisuissa oman arkisen elämämme keskellä. Pienet tai suuret ympäristöteot, luonnon arvostaminen, vastakkainasettelujen vähentäminen ja toivon ylläpitäminen ovat tämän päivän todellista johtajuutta. Tällaiseen johtajuuteen meitä kutsutaan Hyvän paimenen sunnuntaina.
Luuk. 24:36–49
Mitähän ihmettä taas tapahtui? Missä välissä pääsiäisestä kerkesi kulua viikko aikaa? Miksi en taaskaan ymmärrä ajan “kulumisesta” paljoakaan, kun viikko tuntuu päivältä ja päivä tunnilta.
Kuka ylipäätään keksi ajan “kulumisen”? Mihin se “kuluu”? Miksi meidän täytyy mitata kaikkea – myös aikaa.
Voisimmeko vain olla ja elää tässä hetkessä.
Ihmisen elämänjuoksu tuntuu raapivan itseään eteenpäin sen sorttisella vimmalla, että se kuuluisa “viikon vierähtäminen” muistuttaa lähinnä mustarastaan nopeaa lennähtämistä keväiseltä kiveltä parin metrin päässä odottavalle lähioksalle.
Pääsiäinen tuli tänä vuonna aikaisin. Tuo kristinuskon suuri juhla, joka seilaa pitkin keväistä kalenteria vuodesta toiseen. Ja sitten tuli yhtäkkiä jo pääsiäistä seuraava sunnuntai. Kerkesinkö elää pääsiäistä ollenkaan, kerkesinkö keskittyä siihen?
Huomasinko todella pääsiäisen, huomasinko suuren juhlan – vai elää paukautinko ja suoritinko vain sen läpi.
Monilla seuduilla jälleen järjestetyt pääsiäisvaellukset symboloivat minulle pääsiäisen tapahtumien lisäksi myös pysähtymistä. Ei niinkään siksi, että kyse on pääsiäisestä, vaan itse asiassa siksi, että kyse on vaelluksesta.
Vaellus tarkoittaa minulle pysähtymistä.
Aina kun olen vaelluksella, siis useiden päivien ja öiden vaelluksella erämaassa, kansallispuistossa tai muualla luonnossa, kadotan ajantajun ja merkityksen juuri sillä tavalla kuin sitä arjessa ja juhlassa kaipaan.
Että on vain tämä hetki. Ei kalenteria, ei päiviä, ei tunteja – eikä varsinkaan minuutteja.
Silloin ajan “kulumisella” ei ole merkitystä. Silloin aika ei kulu minun elämässäni, vaan minä kulun ja elvyn ajassa.
Silloin löydän aina haikailemiani olennaisia merkityksiä olemassaolosta, itsestäni, maailmasta ja juuri eletyn pääsiäisen sanomasta.
Matt. 28:1–8
Olen lapsesta asti pohtinut sitä, miten itse toimisin erilaisissa tilanteissa. Olen miettinyt lukiessani Montgomeryn rohkeiden tyttöjen elämäntarinoita, Neiti Etsivää, Schindlerin listaa tai katsoessani MacGyveriä tai Braveheartia sitä, että pystyisinkö minä samaan? Ajatuksissani olen tietenkin aina pukenut päälleni sankariviitan, mutta tosiasiassa kaikkia tarvittavia taitoja ei varmasti ihan joka tilanteessa olisi.
Jeesuksen lähipiirin reaktioita pääsiäisen tapahtumiin on myös mielenkiintoista seurata. Oletko sinä miettinyt koskaan, kuka evankeliumien kertomuksen hahmoista olisit? Mitä sinä tekisit, kun oma idolisi, oma läheisesi, olisi vangittu? Uskaltaisitko sinä identifioitua kapinallisen läheiseksi? Olisitko sinä se, joka menisi vartioidulle haudalle?
Pääsiäisen narratiivista nousee esiin haudalle saapuvat surevat naiset. He eivät ole luovuttaneet. He eivät ole antaneet periksi. Naiset menivät Jeesuksen luo haudalle silloin, kun hän oli nöyryytetty ja haudassa. Heille ei ollut merkitystä sillä, että innostuneet väkijoukot olivat kaikonneet.
Tällainen rohkeus saattaa tuntua saavuttamattomalta. Jeesuksen lähipiirissä oli heitäkin, joita hävetti ja jotka vaikenivat, jotka eivät saapuneet paikalle. Ajattelen, että haudalle saapuneiden naisten periksiantamattomuuden takaa löytyy rohkeus rakastaa.
Pohtiessasi sitä miten reagoit tilanteisiin, sinua ei määrittele taidot tai asema, vaan kyky tuntea. Myötätunto on supervoima. Tosielämässä sankariviitta ei tule taidoista, urheudesta vaan rohkeudesta rakastaa.
Matt. 27:33–54
Pitkäperjantaina muistelemme häntä, joka oli kaikkien hyljeksimä, pilkattu ihminen. Häntä, joka pienenä lapsena joutui vainon takia pakolaiseksi. Häntä, joka oli rakkauden sanomassaan radikaali. Häntä, joka viimeisinä hetkinään sanoi murhaajilleen: anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä tekevät.
Elämme aikaa, jolloin äänenpainot moneen suuntaan ovat kovia ja armottomia. On uusi normaali puhua ihmisestä joko yhteiskuntaa hyödyttävänä tai yhteiskuntaa kuormittavana tekijänä. Mittarina on vain ja ainoastaan raha. Pidetään hyväksyttävänä, että hyväosaisen asemaa parannetaan samalla, kun vaikeammassa asemassa olevan turvaverkkoja puretaan pois.
Maahanmuuttajia tämän päivän puheessa mitataan pelkästään tuottavuuden mittareilla, samalla inhimillisyys häivytetään keskustelustamme kokonaan pois. Työttömyyttä tai osa-aikatyöllisyyttä pidetään ihmisen omana vikana. Jos et kykene työllistymään tai saamaan hyväpalkkaista ammattia, olet huono ja heikko. Hyvä tahto ja armo eivät ole nykypäivän muotia. Uskottelemme, että ihminen on oman onnensa seppä. Joskus se näin onkin, mutta tyhminkin tietää, ettei aina.
Euroopassa äärioikeisto nostaa kannatustaan. Puolustusbudjetit kasvavat, asetuotantokapasiteettia lisätään rajusti. Pasifisteista tulee militaristeja. Maapallon ruutitynnyrit ovat räjähdyspisteessä, maailma varustautuu hirmusotaan. Historia toistaa itseään ja tuntuu hurjalta olla sitä todistamassa. Tuntuu mahdottomalta pysäyttää tätä kehityskulkua. Viha kasvattaa vihaa.
Pitkäperjantain päähenkilö puhui hyvin erilaista kieltä. Hän ei ollut väkivallan kannattaja. Kun häntä puolustettiin miekalla, hän käski lopettaa vastarinnan ja laittaa miekan tuppeen. Rahan ja omistamisen suhteen hän oli kriittinen. Rikkaalle miehelle hän antoi yksinkertaisen neuvon: mene ja myy kaikki, mitä sinulla on, ja anna rahat köyhille. Pitkäperjantain päähenkilön rakkaus oli radikaalia. Rakkaus kasvattaa rakkautta.
Vaikka kristinuskon sanoma ja sisältö ei juuri sinulle tuntuisikaan oikealta ja omalta, saattaa välillä olla viisasta pysähtyä pohtimaan muutamaa pääsiäisen tarinaan liittyvää kysymystä:
Käännänkö katseeni, kun veljeni tai siskoni ristiinnaulitaan? Pysynkö ankarien ja kovienkin aikojen keskellä rohkeana enkä tingi oikeudenmukaisuuden periaatteista?
Matt. 26:17–30
Ei tarvitse kuin katsoa kalenteriin huomatakseen missä määrin kristinusko on vaikuttanut suomalaiseen kulttuuriin. Vuodenkierto on täynnä kirkollisia vapaapäiviä, mutta harva kokee kovaa syyllisyyttä siitä, jos päällimmäisenä mielessä ovat kuitenkin rentoutuminen, läheiset ja lomailu.
Se ei ole ollenkaan ihme, sillä vaikkapa pääsiäisen tarina voi tuntua raskaalta ja vaikeasti avautuvalta: tarjolla on enteiden ja aavistusten täyttämä monikerroksinen draama, jossa traagiset ihmiskohtalot saavat kosmiset mittasuhteet.
Pääsiäisen tarina puhuu sellaisesta maailmankuvasta käsin, jota tämän vuosisadan ihmisen ei ole helppo tavoittaa. Emme voi kuitenkaan ymmärtää kulttuuriamme ymmärtämättä näitä kulttuurimme perustarinoita. Myös parhaat keinot näiden kertomusten ymmärtämiseen löytyvät usein juuri kulttuuristamme.
Itse pärähdin joitakin vuosia sitten Bachin massiivisiin passiosävellyksiin, ja siitä lähtien ne ovat kuuluneet pääsiäiseeni. Bachin kulttuurinen etäisyys pääsiäisen tekstien kirjoittajien maailmankuvaan on paljon lyhyempi kuin meidän Bachiin, mutta Bachin nerokkaiden, tunteikkaiden ja selvästi syviä merkityksiä kommunikoivien sävellysten kautta voin itsekin eläytyä pääsiäiskertomuksiin aivan eri tavalla kuin voisin pelkkiä raakoja tekstejä lukemalla.
Taide on kieli, joka voi välittää merkityksiä myös ilman sanojen raskautta. Se voi toimia välittäjänä eri aikakausien välinä, tietynlaisena tulkkina erilaisten maailmankuvien välillä.
Ja kun liikutun ja vaikutun samoista asioista kuin satoja vuosia minua ennen eläneet, voin myös kokea itseni osaksi samaa historiallista jatkumoa. Vaikka mennyt aika tuntuu vieraalta ja etäiseltä, parhaimmillaan taide kuroo etäisyydet umpeen ja luo yhteyden vuosisatojen ja -tuhansien välille.
Matt. 21:12–17 (18–22)
Moni meistä on lapsena pääsiäisenä kerännyt pajunkissoja koristeeksi tai tehnyt niistä virpomisvitsoja. Pajunoksilla, kuten monella muullakin arjen ja juhlan perinteellä, on kristillinen tausta.
Palmusunnuntai kertoo Jeesuksen aasilla ratsastusmatkasta Jerusalemiin. Matkasta, josta alkoi Hänen tiensä kohti viimeisiä hetkiä ja ristinkuolemaa. Jerusalemissa ihmiset heittivät kunnianosoituksena palmunoksia Jeesuksen eteen. Tätä hetkeä symboloiden kristityt yhä koristelevat palmun oksilla, ja pohjoismaissa pajunoksilla, kirkkoja, pääsiäiskulkueita ja koteja.
Pääsiäisen ajan evankeliumit kertovat mm. Jeesuksen ihmeteoista, temppelin puhdistuksesta, petturuudesta, Jeesuksen tulevasta kuolemasta, uskon vahvistamisesta ja lasten kaltaisten merkityksellisyydestä. Jeesus puhui useassa kohtaa elämänsä aikana lasten kaltaisuudesta viitaten uskoon, pelastumiseen, taivaaseen ja iankaikkiseen elämään. Evankeliumeissa lapset ja naiset nostetaan mukaan myös ristinkuolemaa edeltäviin tapahtumiin.
”Mutta kun ylipapit ja lainopettajat näkivät, mitä kaikkea hämmästyttävää hän teki, ja kuulivat lasten huutavan temppelissä: ’Hoosianna, Daavidin Poika!’, he suuttuivat ja sanoivat hänelle: ’Kuuletko, mitä nuo huutavat?’ ’Kuulen’, vastasi Jeesus. ’Ettekö ole koskaan lukeneet tätä sanaa: ’Lasten ja imeväisten suusta sinä olet hankkinut kiitoksesi’?’” (Matt. 21:15-16)
”Maria otti täyden pullon aitoa, hyvin kallista nardusöljyä, voiteli Jeesuksen jalat ja kuivasi ne hiuksillaan. Koko huone tuli täyteen voiteen tuoksua.” (Joh. 12:3)
Erityisen merkittävää ja Jeesuksen ajassa syrjiviä yhteiskuntarakenteita purkavaa on se, miten Jeesus keskeytti lapsia ja naisia vähättelevät puheet, ja nosti heidän uskonsa ja tunnustuksensa keskiöön.
Pääsiäisen evankeliumeissa toistuu myös sana Hoosianna. Lapset huusivat temppelissä Hoosiannaa. Ihmiset huusivat Jeesuksen ratsastaessa Hoosiannaa. Hoosianna on hepreaa ja se tarkoittaa ”auta”.
– Keitä Jeesus nostaisi keskiöön juuri tänään eri puolilla maailmaa erilaisissa yhteiskunnallisissa ja uskonnollisissa tilanteissa?
– Ketkä huutavat ajassamme Hoosiannaa? Kuulevatko päättäjät heitä? Kuuleeko kirkko heitä? Kuulemmeko me heitä?
Vaikka yhteiskuntarakenteet sekä ihmiset syrjivät ja jättävät avun tarpeet kuuntelematta, Jeesus kuulee nyt ja aina. Jeesus kuulee myös hiljaiset ajatuksemme. Laitan kädet ristiin ja rukoilen: “Jeesus auta – lievitä kärsimystä, tuo lohtua ja anna toivoa pimeyden, tuskan ja epäoikeudenmukaisuuden keskellä.”.
Luuk. 1:46-55
Ihanaa, tätä olen odottanut! Apua, mitä nyt tapahtuu? Miten tästä selviän? Miksi minusta ei tunnu miltään? Onko minusta vanhemmaksi?
Tieto lapsen odottamisesta ja tulevasta vanhemmuudesta voi aikaansaada hyvin monenlaisia tunteita, ajatuksia ja kysymyksiä. Odottamisen äärellä ihme ja ihmettely ovat samassa hetkessä läsnä. Joillain tietoa odotuksesta on edeltänyt pitkä varovaisten toiveiden aika ja osa ei toiveistaan huolimatta saa koskaan omakohtaisesti kokea lapsen odotuksen ihmettä.
Usein odotusajasta puhuttaessa lapsi on ymmärrettävästi keskiössä. Ajattelen kuitenkin, että yhtä tärkeää on nähdä odotuksen merkityksellisyys tässä ja nyt. Odotusaika on niin tulevalle vanhemmalle kuin monesti myös muille, joita odotus koskettaa hämmennyksen, ilon ja epävarmuuden aikaa. Lisäksi se tarjoaa ennen kaikkea mahdollisuuden kohdata pintaan nousevia tunteita, pelkoja sekä omaa suhdettaan toisiin ihmisiin ja itseen. Oman kasvun kannalta voi olla erityisen tärkeää uskaltautua tarkastelemaan omaa tarvitsevuuttaan – miten olla toista lähellä ja samalla riittävän erillisenä, toiselle ja itselle tilaa antaen.
Jokaiseen odotusaikaan sisältyy epätietoisuus tulevasta ja sen sietäminen. Myös Maria joutui elämään epätietoisuuden ja hämmennyksen keskellä, kun hän sai kuulla odottavansa lasta. Kristillisessä perinteessä me tiedämme varsin vähän Marian odotusajasta, mutta tiedämme kuitenkin sen, että Marian odotus oli erityinen, odottihan hän Jumalan Poikaa, Jeesusta. Tiedämme myös sen, että hän luotti Jumalaan ja suostui tehtävään, joka hänelle oli uskottu.
Ihmiselämä toteutuu erilaisten odotusten äärellä. Voisimmeko me rukoilla Marian tavoin ”Tapahtukoon minulle niin kuin sanot.”. Tämä ei tarkoita vain Jumalan johdatukseen luottamista, vaan suostumista siihen, että Jumala voi toimia jo nyt. Voisiko siis odotuksen ihme olla myös sitä, että tämä hetki jota elämme on jo itsessään tärkeä.
Joh. 6:48–58
“Kauanko vielä?” Kysymys, jota miljoonat lapset ovat kyselleet autojen, rekien ja vankkureiden takapenkeillä vuosisatojen ajan. Arvoitus, jota vaeltajat, kilpaurheilijat ja työvuortensa alle uupuneet kellokorttien orjat ovat kyselleet itseltään kautta maailman sivun.
Kysymys, jota on kyselty sekä innoituksen että väsymyksen hetkinä. Ja tullaan kyselemään – niin kauan kuin ihmisen suonissa reissuveri kiertää.
Eräinä jos toisinakin maaliskuisina iltapäivinä olen tökännyt molemmat sauvani metriseen keväthankeen liukulumikenkieni viereen, kun hankien päälle voimalla sirissyt kevätaurinko on pistellyt silmieni reunoja. Auringon terävät nuppineulat silmäkulmissani olen ravistellut karvakintaita käsistäni, ja hapuillut vanhoja luotettavia aurinkolasejani jostain takkini lukuisista taskuista.
Noina hetkinä olen usein tullut “puolimatkan krouviin”.
Vaelluksilla, retkillä tai reissuilla, olin sitten suksilla, jalan tai peltilehmän ratin takana, ovat tauot osa matkaa. Ihminen pyrkii jäsentämään sekä elämänsä että päiviensä matkantekoa erilaisin etapein. Niitä selvittämällä hän palkitsee itsensä tauoilla, ehkä suklaalla tai jopa lämpimällä ruoalla. Ja jäsenten oikomisella aurinkoisilla kantohangilla tai auton takaluukussa järvenselkien reunamilla pötkötellen.
Puolimatkan etappi on taukojen presidentti. Silloin on saman verran matkaa edessä kuin takana. Jos siihen asti on selvinnyt ilman aurinkolaseja tai apetta, voi silloin antaa itselleen luvan laittaa ne silmilleen ja lasketella loput matkasta suklaapalat suupielissä.
Kun vastarannalla siintävä pääsiäinen on eräänlainen kevään maali, en välttämättä heti keksi parempaa puolimatkan krouvia kuin maaliskuun puolivälin aurinkoiset hanget.
Niillä jaksaa perille. Sen jälkeen taas uudet etapit eteen.
Joh. 8:46–59
Kastejuhlassa puhun ennen ristinmerkin piirtämistä otsaan ja rintaan siitä, kuinka Jumala haluaa, että emme pelkäisi. Kaikkein eniten meitä ihmisiä kahlehtii pelko. Pelolla ihmiset pystyvät hallitsemaan toisiaan. Pelko rakentaa epäoikeudenmukaisia rakenteita. Paha syntyy pelossa. Kun olemme pelosta vapaita, olemme vapaita olemaan ihmisiä. Kasteessa Jumala kutsuu meitä olemaan ihmisiä, lähimmäisiä toisillemme. Isä meidän -rukouksessakin huokaamme Jumalan puoleen päästämään meidät pahasta, jotta olisimme ihmisiä, lähimmäisiä toisillemme.
Pelko saa usein myös ihmisen olemaan hiljaa. Oikeudenmukaisuuden rakentaminen tarvitsee rohkeutta ja vapautta. Rohkeutta olla pelkäämättä turhaan ja olla lannistumatta vastoinkäymisistä. Rauhan rakentaminen vaatii rohkeutta. Kestävä rauha ei tarkoita vain konfliktin päättymistä, vaan se edellyttää koko yhteisön mukaan ottamista ja sitoutumista sekä rakenteiden muuttamista sellaisiksi, että ne tukevat eri ryhmien rauhallista yhteiseloa. Naisten, nuorten ja pakolaisten äänien täytyy kuulua päätöksenteossa ja rauhanprosesseissa.
Jeesus antoi äänen vaiennetuille. Hänen valtuuksiaan ja sanojaan epäiltiin, koska oman aseman menetys pelotti. Jeesus halusi avata valtaapitävien silmät toiseen todellisuuteen. Hän halusi avata silmät näkemään toisen ihminen, usein unohdetun lähimmäisen ja näkemään oman itsensä ulkopuolelle.
Ilman ymmärrystä toisenlaisista kohtaloista ja oivalluksesta puuttua epäoikeudenmukaisiin rakenteisiin, emme ole vapaita pahasta. Oikeudenmukainen maailma kuuluu kaikille.
Rukoukseni vapaudesta ja kyvystä nähdä on tänään ja aina: “Katso minun puoleeni ja vastaa minulle, Herra, Jumalani! Sytytä silmiini valo.” (Ps. 13:4)
Luuk. 7:36–50
On lottovoitto syntyä Suomeen, kertoi ala-asteen opettajani Tapani. Olin samaa mieltä. Minua kommentti tosin hieman huvitti, koska olin itse syntynyt Etiopiaan. Olinhan lähetystyöntekijöiden lapsi.
Olin ekaluokkalainen, kun palasimme Suomeen 80-luvulla. Silloin Suomi tuntui lintukodolta. Tuntui, että koko ajan mennään kohti parempaa ja välittävämpää yhteiskuntaa. Peruskoulu eli kultakauttaan. Meillä oli maailman koulutetuimmat opettajat. Ei käynyt mielessäkään, että oppikirjoja täytyisi kierrättää, vaan saimme ne aina omaksemme.
Sitten tuli 90-luvun lama. Yrityksiä kaatui ja työttömyysluvut nousivat. Moni yrittäjä joutui ahdinkoon, kun idänkauppa loppui kuin seinään. Harteille jäivät velat ja epätoivo. Yhteiskunnan ilmapiiri muuttui. Moni koki, että asiat hoidettiin epäreilusti. Jotkut joutuivat velkavankeuteen ja toiset pääsivät pälkähästä.
Minusta tuntuu, että lama muutti Suomea enemmän kuin moni uskoo; 80-luvun lintukoto muuttui pysyvästi. Otimme askeleita kohti kovempia arvoja. Alkoi puhe siitä, ettei hyvinvointiyhteiskuntaan ole varaa. Tuli it-huumaa, Nokian maailmanvalloitusta ja Suomen talouden hyviä aikoja, mutta puhe pysyi samana ja toisista tuli upporikkaita, toiset seisoivat leipäjonoissa. Alkoi puhe tuloeroista hyvänä asiana; rikkailta valuu hyvinvointia huono-osaisille. Meneekö se näin? Ei. Verotus tasoittaa tuloeroja, mutta oikeudenmukaisuus heitetään roskakoriin.
Missä olemme nyt? Onko 80-luvun lintukodosta mitään jäljellä? On, vielä. Suunta on kuitenkin pelottava, samoin vauhti. Ahneus ja empatian puute ovat tehneet meistä oman edun tavoittelijoita. Välillä nipistän itseäni: onko Suomi muuttunut irvikuvaksi lapsuuteni maasta? Me suomalaisethan tämän maan teemme. Voisimmeko siis herätä, ennen kuin olemme maailmassa, jossa toiset ovat etuoikeutettuja ja toisille tippuu armopaloja, jos hyvin käy?
Mark. 1:12–13
Koko aikuisikääni ja työuraani on värittänyt jatkuvasti kasvava informaatiotulva. Kun netti alkoi tulla koteihin ja toimistoihin, juhlittiin sitä, miten kaikki tieto onkin yhtäkkiä vain muutaman napinpainalluksen päässä. Enää aikoihin se tieto ei kuitenkaan ole ollut vain saatavillani, vaan pikemminkin koko ajan vaatimassa huomiotani, pyrkien kaikin keinoin valtaamaan tietoisuuteni.
Arkeani ja työpäivääni katkovat eri sovellusten muistutukset saapuneista viesteistä, ja sitä mukaa kuin niitä hiljennän, niitä tuntuu tulevan koko ajan lisää. Silloinkin kun niitä ei tule, mieltäni painaa tietoisuus lukemattomista viesteistä tai muistiin laittamistani kiinnostavista artikkeleista. Harva enää istuu metron kyydissä ilman puhelinta kädessä ja moni lenkkeileekin kuulokkeet korvillaan.
Tämänkin kirjoituksen kirjoittaminen katkesi laitteen pingahdukseen ja huomioni harhautumiseen muualle. Tuntuu usein siltä, että oma aika ei ole enää omaa, vaan se pitää tarkoituksella varastaa kaikelta siltä mitä laitteet vaativat.
Arjessa en onnistu infoähkyltä välttymään, ja siksi minäkin olen sellainen, joka kerran tai pari vuodessa tekee täyden irtioton kaikesta digitaalisesta. Lähden yksin Lappiin tai melomaan Suomenlahden saarille, mieluiten paikkaan, jossa ei edes netti toimi.
Ensimmäiset päivät vain omien ajatustensa parissa tuntuvat yhä vaikeilta: arjen tottumus täyttää taukohetket taas uudella informaatiosisällöllä ei helpolla hellitä. Mutta mitä pidempään malttaa olla yksin ja kaikesta irti, sitä enemmän mieli tuntuu puhdistuvan.
Kun päivän täyttää informaation prosessoinnin sijaan luonnossa kulkeminen, syöminen ja nukkuminen, nousee pinnalle puhtaan olemisen tunne, ja kokemus kaiken elämän arvosta, kauneudesta ja mielekkyydestä. Siihen kokemukseen yritän myös arjen jatkuessa palata.
Lari Lohikoski Kirjoittaja on alkuperäinen diginatiivi lapsuudestaan 1980-luvulla saakka. Nykyisin hän toimii ev. lut. kirkon verkkoviestintäpäällikkönä.
Mark. 10:32–45
Voisimmeko toimia toisillemme turvana, ja samalla luottaa siihen, että Jumala on meidän turvanamme ajasta ja paikasta riippumatta?
Laskiaissunnuntai tarkoittaa kirkkovuodessa paastoon laskeutumisen aikaa: hiljentymistä ja elämän yksinkertaistamista, luopumista. Sunnuntain evankeliumiteksteissä Jeesus ilmaisee tulossa olevan kuolemansa tapahtuvan ihmisten pelastuksen vuoksi, ja hän painottaa uskon kautta pelastumista – riippumatta ihmisen taustoista.
Monelle tulee paastosta mieleen ruokapaasto tai herkuista kieltäytyminen, mutta paastonaika on paljon syvempää kärsimyksen ymmärtämistä. Itselleni paastonaika nostattaa ajatuksia siitä, miltä Jeesuksesta mahtoi tuntua tietäessään kohtaavansa kuolemantuomion ja yhden läheisimmistä pettävän hänen luottamuksensa. Kaikesta huolimatta Jeesus jatkoi ihmisten palvelemista aivan loppuun asti. Ennen kuolemaansa Jeesus pyysi Jumalalta: “Anna heille anteeksi. He eivät tiedä mitä tekevät”. Raamatussa kerrotaan Jeesuksen pelänneen ja olleen ahdistunut. Jeesus on tuntenut ja kokenut kaikki samat inhimilliset tunteet kuin me ihmisetkin. Siksi voimme luottaa siihen, että oman hätämme ja ahdistuksemme hetkellä voimme hakea turvaa hänestä.
Jeesus puhui myös monta kertaa siitä, miten ne, joilla on maallinen valta ja jotka sortavat muita eivät ole niitä, joilla on valta Jumalan valtakunnassa. Jeesus asettui kirjanoppineita ja valtion vallanpitäjiä vastaan puolustaen syrjityssä asemassa olevia. Jeesus palveli, rakasti ja lähestyi kaikkia ihmisiä riippumatta heidän taustastaan. Näin tapahtui myös Jeesuksen matkustaessa kohti Jerusalemia ja ennalta määrättyä ristinkuolemaa. Jeesus sanoi: “Joka tahtoo teidän joukossanne tulla suureksi, se olkoon toisten palvelija. … Ei Ihmisen Poikakaan tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan ja antamaan henkensä lunnaiksi kaikkien puolesta.”. (Mark. 10)
Nykyihmisen elämä voi ajatuksena tuntua hyvin kaukaiselta siihen verrattuna, mitä ihmiset Jeesuksen aikana kokivat ja miten he elivät. Mutta hetken mietittyämme havaitsemme, että ydinkohdiltaan ihmisten tarpeet ovat edelleen hyvin samanlaisia. Voisiko ajatella, että se miten kohtaamme yhteiskunnassa heikommassa asemassa olevia, kuten yksinäisiä, vakavasti sairaita, työttömiä ja vähemmistöjä, olisi juuri sitä, mitä Jeesus tarkoitti lähimmäistemme palvelemisella? Voisimmeko toimia toisillemme turvana, ja samalla luottaa siihen, että Jumala on meidän turvanamme ajasta ja paikasta riippumatta? Miltä maailmamme näyttäisi silloin?
Luuk. 2:22-33
Martti Lindqvistillä on pieni kirja ”Toivosta ja epätoivosta”, jossa hän kuvaa toivoa seuraavasti: “Toivo ankkuroituu totuuteen ja toteutuu armon kautta. On tärkeää nähdä elämä sellaisena kuin se on eletty ja toteutunut, vaikka sen katsominen tekisi kipeää.” Tämä Lindqvistin ajatus tuli mieleeni pohtiessani mikä merkitys toivolla on tänä päivänä meille ihmisille.
Ajattelen, että toivo ja lupaus paremmasta auttaa jaksamaan vaikeissakin tilanteissa. Sen jonkun paremman odottaminen voi kuitenkin joskus tuntua lähes ylivoimaisen vaativalta ja toivon näköala saattaa sumentua – elämän haasteet voivat kasaantua toisinaan liian raskaiksi.
Jos kuitenkin uskomme, niin kuin vanha Simeon, että Jumalalla on olemassa meitä varten suunnitelma, jonka mukaan asiat tapahtuvat ajallaan, on meidän ehkä helpompi hyväksyä, ettei kaiken tarvitse tapahtua juuri sillä tavoin ja siinä rytmissä kuin itse haluaisimme. Vaikka pyrkisimme kohtaamaan eteemme tulevat asiat sellaisinaan ja elämään hetkessä, saatamme silti tuntea jotakin puuttuvan. Vaikka elämässä asiat olisivatkin pääosin hyvin, kaipaamme silti lohtua – toivoa siitä, että saisimme elää tulevaisuudessakin ilman hätää ja huolta.
Ajattelen, että ihmiselämää on kuitenkin mahdotonta elää vailla huolta tai murhetta. Ne ovat osa elämänkokonaisuutta. Joudumme väkisinkin elämässämme välillä odottamaan malttamattomana, pelkäämään, pettymään, luopumaan, suremaan, väsymään ja sinnittelemään. Erityisesti siksi tarvitsemme toisia ihmisiä rinnallemme kysymään miten oikeasti voimme ja miten jaksamme. Tarvitsemme armoa, jonka kautta katsomme itseämme, toisiamme ja elämäämme lempeästi hyväksyen. Tarvitsemme eteenpäin kantavaa toivoa. Martti Lindqvistin sanoin “Toivo on kykyä haluta, että huominen olisi. Minulle ja sinulle. Ja myös meidän jälkeemme.”.
Luuk. 17:7–10
Kristinusko on siitä jännittävää, että kaikki nämä seuraavat väitteet ovat esittäjilleen tosia.
Jumala näkee kaiken ja on ankara tuomari. Jumala rankaisee sinua, kaikesta. Jumala vihaa tekojasi, mutta sinua rakastaa – vaikka olisikin luonut sinut valtavirrasta jotenkin poikkeavaksi. Jumala tuntee sinut perin pohjin ja silti rakastaa sinua niin, että antoi ainoan poikansa tähtesi. Olet Jumalalle äärettömän rakas.
Vaikka ainoa Poika on annettu, siitä seuraa, että sinun pitää elää kaikkien näiden sääntöjen mukaan mitä sinulle Raamatusta kulloinkin poimitaan. Kun ainoa Poika on noussut kuolleista, sinun tähtesi, sinun ei tarvitse tehdä mitään muuta kuin uskoa, eikä aina edes sitäkään.
Yhtä ainoaa oikeaa tapaa uskoa Isään, Poikaan ja Pyhään henkeen ei siis ole. Suurin osa papeista tietää tämän. Silti löytyy heitä, joilla on juuri se ainoa oikea, yleensä jonkun ihmisryhmän tuomitseva usko. Meillä taviksilla tämä yhden ainoan oikean totuuden omistaminen on vielä tavallisempaa; oikeita tapoja olla kristitty on melkein yhtä monta kuin on meitä ihmisiäkin.
Kristityt eivät ole mitenkään vapaita samasta ääripäihin asettumisen älämölöstä, mikä yhteiskunnassamme vallitsee. Valitaan puolia ja korostetaan kovaan ääneen oikeassa olemista. Pahinta väkivaltaa tässä kaikessa on se, että puutumme ihmisen yksityisimpään kokemukseen, Luojan ja luodun väliseen ainutlaatuiseen yhteyteen. Pyhään.
Jumalan aseman ottava ihminen tuottaa pahaa jälkeä, erityisesti pukiessaan puheensa valheelliseen rakkauteen. Jumalan rakkautta aidosti heijastavat ihmiset taas tuottavat yleensä ympärilleenkin hyvää.
Muistatko vielä, kun rippikoulussa opetettiin armo-sanan alkukirjainten muodostavan lauseen ”ansioton rakkaus minun osakseni”? Tämä ei ole Raamatun jae, mutta Raamatusta tämä on. Kristinuskon ydin. Itse haluan heijastaa ympärilleni hyvää. Rakastava Jumala minua siinä auttakoon.
Annmari Salmela Kirjoittaja on Helsingin Kallion seurakunnan viestintäpäällikkö ja kirkon tekemän auttamistyön, diakonian, vankkumaton ihailija
Mark. 1:29–39
Oletko koskaan miettinyt, kuinka nerokkaan tarkasti ihminen on rakentunut? Oletko koskaan pohtinut, mikä tuntemaamme maailmaa pitää kasassa? Maapallon pyörimisnopeus, sijainti ja koko ovat kaikki sopusoinnussa universumin kanssa. Järjestelmä on niin hiuksenhienon tarkka, että pienikin muutos siihen todennäköisesti romahduttaisi kaiken jollain aikataululla.
Me ihmiset etsimme elämälle tarkoitusta monista asioista. Monet ovat alkaneet etsiä vastauksia omiin kysymyksiinsä erilaisten kristinuskon ulkopuolisten suuntauksien opeista ja ajatuksista. Jeesus ei riitä meille. Meille ei riitä Raamatun lupaukset, muiden ihmisten todistus, rukousvastaukset tai se, että maapallo pyörii keskellä avaruutta, pitää sisällään elämää ja asiat toimivat kuten toimivat. Haluamme nähdä lisää konkreettisia asioita ja todisteita Jumalan olemassaolosta. Suorastaan janoamme lisää näyttöä.
Minä haluan uskoa, että Jeesus toimii tänäänkin ihmisten kautta, vaikuttaa maailmassa ja on antanut meille mahdollisuuden valita hyvän ja pahan välillä. Se, että maailmassa tapahtuu pahoja asioita, ei oikeastaan kerro siitä, että Jumalaa ei ole tai että hän olisi paha.
Jeesuksen voima piilee osaltaan siinä, ettemme voi täysin ymmärtää Häntä tai hänen tarkoitusperiään. Jos kuljemme laput silmillä, meiltä jää huomaamatta paljon hienoa ja kaunista. Paljon sellaista, jota ei voi selittää, mutta joka on välttämätöntä maailman toimimiseksi.
Jeesus haluaa herättää meissä uskon ja kutsuu meitä Taivaan kotiin. Hän ei kuitenkaan halua tehdä sitä väkisin. Virsikirjan synnintunnustus 706 antaa meille hienot sanat lähestyä Jeesusta yksinkertaisessa rukouksessa:
“Anna minulle pyhä armosi, että minä niin kuin Pietari itkisin syntejäni, niin kuin syntinen nainen sinua sydämestäni rakastaisin ja ryövärin kanssa saisin katsella pyhiä kasvojasi taivaassa iankaikkisesti.”
Tomi Hämäläinen Kirjoittaja on isä, aviomies, nuorisotyönohjaaja ja ihminen
Luuk. 4:16-21
Miltä tuntuu, kun odotus päättyy? Riippuu tietenkin asiasta, ja siitä, kuinka pitkään on odottanut.
Elämämme aikana on lukuisia erilaisia odotuksen aiheita – kipeitä ja kepeitä. Riippuen asiasta, odotus voi päättyä hyvin monella eri tavalla aina riemullisesta ilosta karvaaseen pettymykseen. Monet odotuksistamme liittyvät itseemme ja muihin ihmisiin – joku odottaa sopivan kumppanin löytymistä, toinen mykkäkoulun päättymistä, kolmas apua työuupumukseen.
Raamatussa kerrotaan, miten oman kylän poika, Jeesus, tuli kerran kotikaupunkiin Nasaretiin vierailulle. Hän suuntasi synagogaan, jossa hän pääsi lukemaan koolla olevalle ihmisjoukolle kirjakääröstä profeetta Jesajan kirjaa. Teksti oli ennustus tulevasta Messiaasta. Siis Jumalan lupaamasta kuninkaasta, jolla olisi erityinen valta tässä maailmassa. Ja hän luki:
”Hän on lähettänyt minut ilmoittamaan köyhille hyvän sanoman, julistamaan vangituille vapautusta, päästämään sorretut vapauteen ja julistamaan Herran riemuvuotta.”
Kun Jeesus sulki kirjakäärön, hän alkoi puhua. ”Tänään, teidän kuultenne, on tämä kirjoitus käynyt toteen.”
Jeesuksen sanoja ei ollut varmasti helppo ottaa vastaan. Monelle tuttu ”naapurin poika” käytännössä ilmoitti olevansa tuo juutalaisen kansan hartaasti odottama Pelastaja. Häntä oli odotettu vuosisatojen ajan, milloin uskossa lujina, milloin epäuskon vallassa.
Ihmisten reaktiot vaihtelivat; joku iloitsi, joku oli kiinnostunut, jotakuta ei voinut vähempää kiinnostaa, ja jotkut olivat raivoissaan. Aivan kuten nykyäänkin, kun Jeesuksesta on puhe.
Tämän odotuksen päättymisessä ei tosin ollut kyse vain noista, nasaretilaisessa synagogassa koolla olleista ihmisistä, vaan aivan jokaisesta ihmisestä – maailman alusta sen viimeiseen päivään asti. Odotus on päättynyt, ja on meistä kiinni, miten siihen reagoimme.
Mikael Tammilehto Kirjoittaja on uutta messuyhteisöä Seinäjoella luotsaava pastori, jolle parasta katsottavaa ovat brittijännärit ja Disney-elokuvat
Luuk. 3:15–18, 21–22
Tämän sunnuntain aiheena kirkon vuosikalenterissa on Jeesuksen kaste, mutta ajatus Jeesuksen kasteen äärellä kääntyy luontevasti kasteeseen yleensä.
Kaste on kaunis ja voimallinen sakramentti. Kun ajattelen kastetta, näen mielessäni puhtaan valkoisen kastemekon. Kastemekko on symboli sille, että ihminen saa päälleen tuon valkoisen asun – kaiken sen mitä Kristus edustaa.
Kristusasu on aina, sitä ei oteta pois, kun se on kerran annettu. Ihminen saa Kristus-asunsa alla olla ihminen: inhimillinen ja erehtyväinen. Valkoinen asu on kuin taikavaate – sen kun antaa vaikuttaa itseensä, alkaa tapahtua: rakkaus itsessä lisääntyy, totuudellisuus alkaa kasvaa ja anteeksi antamisesta tulee tärkeä asia. Kunpa vain useammin muistaisimme, mihin vaatteeseen meidät on puettu. Arjessa taikavaate helposti unohtuu ja sekin on inhimillistä. Ja sitä paitsi tuo vaate on, vaikkei sitä muistaisi – yhteys on, vaikkei sitä keskity muistamaan.
Minusta on ihana ajatus se, että kasteen kautta meillä on ikuinen sopimus ja sitoumus johonkin hyvin pyhään ja merkitykselliseen. Tuo liitto ei horju eikä käsi irtoa Kristuksen kädestä, vaikkemme itse niin kovin lujaa puristaisi. Usein kun kriisi yllättää ja elämä pistää monella tavalla polvilleen, omakin ote helpommin hakeutuu Korkeamman käteen ja pyytää turvaa. Onneksi silloin on käsi, johon tarttua.
Hyvää ja siunattua alkanutta uutta vuotta Sinulle.
Miia Moisio Kirjoittaja on terapeutti ja pappi, joka pohtii inhimillisiä teemoja maan ja taivaan väliltä
Matt. 2:1–12
Raamattu kertoo, kuinka tähti johdatti Itämaan tietäjät Jeesuksen luokse. Tämä tähti oli todennäköisesti aivan todellinen ilmiö. On esitetty, että tietäjät näkivät yötaivaalla Jupiterin ja Saturnuksen konjunktion, eli planeetat vierekkäin. Jupiteria pidettiin kuninkaan merkkinä ja Saturnus taas kuvasti juutalaisia.
Emme tiedä varmasti, toiko juuri tämä näky tietäjät katsomaan Jeesusta, juutalaisten ja koko maailman pelastajaa, kuningasten kuningasta. Mutta tiedämme, että he antoivat Jeesus-lapselle lahjoja, jotka sopivat kuninkaalle, kultaa, mirhaa ja suitsukkeita.
Jouluseimi, jonka ympärille on kokoontunut pyhä perhe, tietäjät ja paimenet, kuvastaa paljon muutakin. Voimme jopa ajatella, että siinä kokoontuivat ensimmäiset kristityt. Marialle oli enkeli Gabriel kertonut, että Jeesus olisi Jumalan poika. Tämän oli myös Joosef hyväksynyt. Enkeli oli ilmoittanut paimenille, että heille oli syntynyt vapahtaja. Ja nyt saapuivat tietäjät kunnioittamaan tähtimerkkien heille ilmoittamaa kuningasta.
Emme tiedä, oliko tämä porukka koolla samaan aikaan, Raamattu (Matt. 2:1–12) ei ajoita tietäjien saapumista sen tarkemmin. On jopa epäilty, että he tulivat tuomaan lahjojansa vasta muutama vuosi Jeesuksen syntymän jälkeen.
Mutta tärkeää on, että he tulivat. Tänä loppiaisena voimme seurata tietäjien jalanjälkiä. He löysivät tien Jeesuksen luo, vaikkemme tarkalleen ymmärrä, miten. Yrittäkääpä itse suunnistaa tähtien avulla oikean talon luokse. Voi olla vaikeaa.
Moni meistä kyselee Jumalalta merkkiä. Jos olet olemassa, paranna minut. Jos todella olet Jumala, anna minulle työpaikka. Jumala joko antaa merkin, tai sitten ei. Jumala ei näytä meille tulevaisuuttamme tähtimerkkien avulla.
Mutta sittenkin osamme on helpompi kuin tietäjillä. Toisin kuin tietäjien, meidän ei tarvitse etsiä merkkiä taivaalta. Meillä on kirkko, jumalanpalvelukset ja Raamattu. Meille on annettu iso määrä rukouksia ja hengellisiä lauluja. Meillä on käytössämme kirkon koko rikas traditio.
Voimme tänä loppiaisena hiljentyä rukoukseen ja pyytää siunausta tulevalle vuodelle. Voimme luottaa siihen, että Jumala kantaa, vaikkemme osaisi lukea kaikkia hänen merkkejään.
Eero Hietala Kirjoittaja on TV-tuottaja, jota vetää puoleensa uskon yhtäaikainen hulluus ja järkevyys
Matt. 4:12–16
Vuosi on vaihtunut, ja hetken ajan olemme vanhan ja uuden välissä. Mielellä kestää hetki tottua uuteen vuosilukuun, uuden vuoden suunnitelmiin ja haaveisiin. Somen käyttäjät ovat ehtineet summata ja jakaa päättynyttä vuotta kuvin ja ajatuksin.
Tämä päivä, vanhan ja uuden välissä, on eräänlainen liminaalitila. Se on se paikka, missä hetken viivähdät, kun olet lähtenyt jostain ja olet siirtymässä eteenpäin jonnekin muualle. Sitä voisi arkisesti verrata lentokentän odotustilaan tai oviaukossa seisomiseen. Liminaalitilaan ei jäädä pitkäksi aikaa, vaan siinä viivytään vain hetki.
Eilen illalla vuoden vaihtumista on juhlittu, ja tämä päivä on monilla vapaapäivä työstä ja opiskelusta, ja tuntuukin aivan sunnuntailta. Olo voi olla hieman epämääräinen. Se on liminaalitilan merkki. Se on ennen kaikkea mahdollisuus pysähtyä omien ajatusten ja toiveiden äärelle. Mitä tuleva vuosi sinussa herättää? Mistä olet tulossa ja minne olet menossa? Jos elämäsi olisi kirja, alkaisiko tästä uusi luku vai onko tämä vain yksi maanantai muiden joukossa?
Nykyihmiselle liminaalitilassa oleminen voi olla haastavaa. Tunnemme olomme rauhalliseksi usein vain silloin, kun tiedämme asioiden menevän eteenpäin. Siedämme huonosti odottavaa tunnelmaa, pysähtyneisyyttä ja epävarmuutta. Minua puhuttelee Egotripin ”Matkustaja”-kappaleen sanat: ”Aina matkalla jonnekin, minne ikinä päätyykin, on puolitiessä jostain.”.
Niin… vaikka kuinka kiirehtisimme ja suorittaisimme, niin pääsemmekö perille koskaan tässä elämässä vai olemmeko aina puolitiessä. Perille pääseminen voi toki tarkoittaa ihmisille eri asioita. Jollekin ”perillä” on Taivaan koti, jollekin toiselle se voi merkitä jotain maallisempaa etappia, kuten perheen perustamista, vakituisen työpaikan saamista tai eläkkeelle pääsemistä. Emme aina tiedä milloin perille pääsemme, mutta matkallakin on aivan hyvä olla.
Uuden vuoden kunniaksi pyydän sinua rukoukseen kanssani.
Armollinen Jumala, kiitos päättyneestä vuodesta, ja kaikista tärkeistä opeista ja muistoista, joita se antoi. Kiitos siitä, että sain herätä tähän aamuun ja uuteen vuoteen. En tiedä vielä mitä se tuo tullessaan. Auta minua hyväksymään se, ettei tarvitsekaan tietää. Kuljethan vierelläni epävarmuuden hetkillä ja tuo minulle lohtua sinun Sanasi kautta. Korkeimman kädet minua kannatelkoot. Aamen.
Minttu Pekkarinen Kirjoittaja on kajaanilainen diakoni, joka tietää, että kun ihminen oivaltaa oman keskeneräisyytensä, elämä muuttuu huomattavasti kepeämmäksi
Luuk. 2:33–40
Tänään juhlitaan uuden vuoden aattoa, kurotetaan kuohuviinilaseja kohotellen toiveikkaina kohti jotain parempaa. Kirkon kalenterissa tämän päivän kohdalla lukee ”ensimmäinen sunnuntai joulusta”.
Joulutietoisimmat eivät vielä olekaan riisuneet kotia joulukoristeista, sillä edessä on loppiainen ja jopa nuutinpäivä. Joulun moninainen valo loistaa vähintään noihin päiviin asti ja siksi koti saa olla juhlapuvussa vielä joulu-alkuisten päivien jälkeenkin.
Ensimmäisenä joulun jälkeisenä sunnuntaina kirkoissa luetaan evankeliumiteksti, missä Jeesus-vauva vietiin kahdeksan päivää syntymänsä jälkeen temppeliin. Kaksi vanhempaa ihmistä, Simeon ja Hanna tunnistivat heti Jeesuksen lupausten lapseksi. Jeesuksen vanhemmat, Joosef ja Maria saivat näiden erittäin hengellisinä pidettyjen vanhusten puheista vahvistusta sille, että he ovat vastuussa aivan erityisestä vauvasta.
Vauvahan on aina erityinen. Suuri ihme. Yleensä tuoreet vanhemmat tuijottavat vastasyntynyttä täynnä tunnetta. Kun aikuisen ja vauvan katse kohtaavat, ilmaan piirtyy yhtä aikaa suuri rakkaus ja suuri tuntematon.
Jeesuksen vanhemmille tehtiin selväksi alusta alkaen, että ”sinun lapsesi ei ole sinun”. Meille muille vanhemmille sama asia selviää vähän myöhemmin. Jokaisella on oma polku kuljettavana, sanoi mummini matkaevääksi aikoinaan, kun elämä kulki yllättäviin suuntiin.
Viikon vanha Jeesus saa kylpeä vielä pitkään vanhempiensa rakkaudessa. Vuosien karttuessa Jeesuksen oma polku kulkeutui suuntaan, joka ensin särki vanhempien sydämet. Mutta joka sen jälkeen avasi elämään jotain aivan uutta.
Ylösnoussut Jeesus, Kristus, on jokapäiväinen rakkauden lupaus. Syntien – pahojen tekojemme ja ajatustemme, kyvyttömyyksiemme anteeksiantaja katsoo meitä kuin vanhemmat vastasyntynyttä: suurella rakkaudella.
Valoa, armoa ja iloa päiviisi! Erityisesti sinulle, joka tunnet kulkeneesi pimeässä. Valo voittaa. Juuri nyt.
Matt. 23:34–39
Ei taida olla kovinkaan trendikästä tunnustautua kristityksi. Jos kerron uudelle tuttavalle, että uskon Jeesukseen, keskustelukumppani menee monesti aika vaikean näköiseksi ja ehkä alkaa räplätä levottomasti puhelintaan tai kiirehtii vaihtamaan puheenaihetta. Voisi olla helpompaa kertoa, että uskoo vaikkapa jälleensyntymiseen tai että ei usko mihinkään. Se ei ehkä herättäisi kuin olankohautuksen. Monesti onkin kiusaus olla puhumatta omasta uskostaan – joskus jopa silloin kun siitä kysytään.
Miksi juuri Jeesus on niin vaikea sana ja nimi? Jos kristinusko on menettänyt merkityksensä, kuten monesti sanotaan, luulisi, että Jeesus-nimen kuuleminen ei myöskään saisi ihmisiä vaivaantuneiksi.
Tapaninpäivä on marttyyrien muistopäivä. Päivä muistuttaa kiusallisesti siitä, että moni on joutunut jopa menettämään henkensä uskonsa vuoksi. Eikä tämä ole vain historiaa: Edelleen eri puolilla maailmaa on ihmisiä, jotka joutuvat pelkäämään turvallisuutensa puolesta ja kokevat vainoa sen vuoksi, että tunnustautuvat Jeesuksen seuraajiksi. Toki uskonsa takia voi menettää myös ystäviä, suosiota, mahdollisuuksia.
Jeesus-nimessä, kuoleman vallan voittajan nimessä, on silti yhä edelleen myös ihmeellinen voima. Se on jo rukous itsessään. Olen monesti kokenut itse hädän hetkellä, että tuskaisena soperrettu rukous ”Jeesus, auta” on kuultu. Apu on tullut.
En halua hävetä ihmisten edessä nimeä, jossa on lopulta minulle pelastus ja elämä. Nimeä, joka on oman elämäni perusta ja ankkuri. Jeesus, pidä minut omanasi. Ethän sinä häpeä minun nimeäni.
Elina Vaittinen Kirjoittaja on innostuksen kipinöitä vaaliva ja gospelkuorolaulua harrastava tuottaja-toimittaja ja pappi, joka työskentelee Kirkon viestinnässä
Joh. 1:1–14
Jokainen meistä tietää, millainen voima sanoilla on. Sanan voimalla me ihmiset satutamme, rikomme ja tuhoamme – mutta myös korjaamme, rakennamme ja rakastamme. Yksi sana voi murtaa yhden ihmiselämän, tai jättää vuosikymmenten ajaksi vuotavan haavan sydämeemme. Mutta yksi sana voi myös sytyttää toivon kipinän, ei vain silmiin, vaan myös sinne sydämeen.
Jos ihmisen sanalla on näin suuri voima, niin entäpä sitten Jumalan sanalla? Johannes kirjoittaa evankeliuminsa alussa, että ”kaikki syntyi Sanan voimalla. Mikään, mikä on syntynyt, ei ole syntynyt ilman häntä.” Jokaisella meillä on siis tarkoitus. Kukaan meistä ei ole syntynyt sattumalta, vaan Jumalan hyvästä tahdosta, hänen sanansa voimalla.
Ensimmäisenä jouluna Jumalan Sana tuli lihaksi. Se tuli todelliseksi ihmiseksi, seimessä makaavaksi pieneksi pojaksi. Pojaksi, joka kasvoi kuin kuka tahansa meistä. Nähden ihmiselämän kipuineen, kärsimyksineen, kuin myös iloineen. Seimen lapsi todisti ja todistaa yhä Jumalan sanan voimaa. Jumalalla oli ja on suunnitelma meidän ihmisten pelastamiseksi. Kyse ei ole sattumalta jaettavista pelastusrenkaista, vaan rakkaudella tehdystä suunnitelmasta, joka mahdollistaa jokaiselle meille pääsyn taivaaseen.
Joulun sanoma havahduttaa näkemään, mihin Jumala on valmis pelastaakseen meidät. Hän on valmis lähettämään Poikansa kulkemaan kivisen, kärsimysten tien, jotta me saisimme vapauden meitä sitovista kahleista, ja jotta me saisimme elämän. Jumalan olemuksen ytimessä on läpitunkeva, täydellinen rakkaus sinua ja minua kohtaan. Rakkaus, joka kutsuu jättämään tänäänkin elämän taakat ristin juurelle, vetämään keuhkot täyteen happea ja muistamaan, mitä joku on ollut valmis tekemään puolestamme.
”Siinä Jumalan rakkaus ilmestyi meidän keskuuteemme, että hän lähetti ainoan Poikansa maailmaan, antamaan meille elämän. Siinä on rakkaus – ei siinä, että me olemme rakastaneet Jumalaa, vaan siinä, että hän on rakastanut meitä ja lähettänyt Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi.” (1. Joh. 4:9-10)
Luuk. 2:1–14
Tarkoittaako joulun aika sinulle lepohetkeä arjesta, aikaa läheisten kanssa, loputtomalta tuntuvaa yksinäisyyttä, kiirettä, rauhaa? Millaisen syksyn läpi olet kulkenut tähän hetkeen, seimen lapsen luo?
Minkä äärelle pysähdyt, kun seisahdut seimen äärelle?
Kurkistetaan yhdessä vastasyntynyttä, joka näyttää ihan tavalliselta vauvalta. Kapaloiden kätköissä on tosi ihminen, mutta myös tosi jumala, jolla on valtava tehtävä – opettaa tämä maailma avaamaan sydämensä ja rakastamaan.
Joulun lapsen olemuksessa on valkoista ja valoa – kaiken paljastavaa ja puhdistavaa. Seimessä makaa ihme, suuri ihme, jolla on toisessa kädessään vapauden avain – totuus. Hänen käsissään on toinenkin vapauden avain – anteeksianto, josta puhutaan erityisen paljon pääsiäisen aikaan.
Totuus vapauttaa, niinhän sitä sanotaan. Joulusiivous voisi tarkoittaa tänä vuonna sitäkin, että katselemme kodin pölyjen lisäksi oman sisimpämme siivoamattomia nurkkia ja päästämme valoa sinne, missä vielä on pimeyttä ja putsattavaa. Totuuden läpivalaisemat sisimmän huoneet ovat täynnä iloa ja valoa eikä pelko asu niissä.
Millaiset ovat sinun syntymälahjasi? Jeesus palveli tätä maailmaan totuuden ja anteeksiannon lahjoilla. Mitä lahjoja sinulle on annettu, jotta voisit valjastaa ne rakkauden palvelukseen? Ei ainoastaan jouluna vaan joka päivä.
Hyvää ja siunattua joulunaikaa sinulle.
Joh. 1:19–27
Kannattaa opetella Raamatun henkilöitä kuvaavat symbolit. Kirkkotaide muuttuu paljon kiinnostavammaksi, kun tietää, kuka on kuvassa. Esimerkiksi Pyhä Pietari on helppo tunnistaa avaimista – Jeesus tunnetusti antoi hänelle taivasten valtakunnan avaimet.
Apostoli Paavali puolestaan kantaa mukanaan miekkaa. Symboli ei viittaa sotaisuuteen, vaan Efesolaiskirjeen kohtaan, jossa Paavali kehottaa kristittyjä pukemaan ylleen osana Jumalan taisteluvarustusta hengen miekan eli Jumalan sanan. Miekka voi kuvata myös Paavalin kuolintapaa, jossa hänen päänsä katkaistiin.
Moni apostoli ja pyhimys tosiaan kantaa taideteoksissa mukanaan marttyyrikuoleman toteuttamisen välineitä. Apostoli Andreaksen taustalla on rastin muotoinen, ns. Andreaan risti, jolle hänet ristiinnaulittiin. Simon Kiivailijalla puolestaan on usein mukanaan saha, jolla hänet perimätiedon mukaan halkaistiin kahtia.
Johannes Kastajakin koki kauhean kuoleman; häneltä katkaistiin pää. Siitä huolimatta Johanneksen tunnistaa kirkkotaiteessa siitä, että hän on kaikkein huonoiten pukeutunut henkilö. Johanneksella on kuvissa yllään resuinen kamelinkarvavaate.
Raamattu ei ihmettele juuri kenenkään muun hahmon ulkonäköä samoin kuin Johanneksen. Matt. 3:4 kertoo, että ”Johanneksella oli yllään kamelinkarvavaate ja vyötäisillään nahkavyö, ja hänen ruokanaan olivat heinäsirkat ja villimehiläisten hunaja.” Mutta hän ei ollut kuka tahansa hyönteisiä syövä resupekka. Hänen vaatteensa toivat mieleen itsensä profeetta Elian, jonka eriskummallista vaatetusta 2 Kun. 1:8 kuvailee: ”Hänellä oli talja yllään ja vyötäisillään nahkavyö.”
Tämä selittää, miksi jerusalemilaiset papit ja leeviläiset kysyvät Johannekselta (Joh. 1:19–27) miksi hän kastaa ihmisiä ja kuka hän oikein on, onko hän Elia? Johannes vastasi: ”Minä kastan vedellä, mutta teidän keskellänne on jo toinen, vaikka te ette häntä tunne, hän, joka tulee minun jälkeeni. Minä olen arvoton edes avaamaan hänen kenkiensä nauhoja.”
Johannes halusi pienentää itsensä ulkoisesti arvottomaksi, jotta Jeesuksen asema korostuisi. Mikä esikuva se onkaan! Löytäisimmekö me nyt joulun alla itsestämme samanlaisen roolin? Haluammeko itse paistatella valokeilassa, vai onko vierellämme joku, jonka voimme nostaa esiin?
Luuk. 17:20–24
Rauhaisaa toista adventtia sinulle, lukija.
Joulu tulee, sen olet varmasti jo huomannutkin. Muistelen, että tänä vuonna ensimmäiset joulusuklaat ja -kalenterit ilmestyivät kauppoihin jo syyskuun alkupuolella. Se lienee ollut ilouutinen heille, jotka aloittivat joulutunnelmoinnin heti kun mahdollista. Joulusesongin aikainen ilmestyminen tuntui oudolta, koska syyskuu oli myös lämmin ja aurinkoinen, ja jouluun tuntui olevan vielä pitkä aika. Nyt kuitenkin vihdoin olemme jo todella lähellä, toisen adventin kohdalla.
Adventin ajassa piilee ajankäytöllinen ristiriita. Kristityn pitäisi osata laskeutua joulun rauhaan ja odottaa Jeesus-vauvan syntymäjuhlaa hiljentäen arjen tavanomaista hälinää. Helpommin sanottu kuin tehty. Monelle meistä joulun odotus on täynnä kiireitä. Esimerkiksi jokainen seurakunnan työntekijä tietää, että joulukuu on se kiireisin kuukausi töissä. On adventtijuhlaa, pikkujoulua, joulumyyjäisiä, jouluaskarteluja, puurojuhlaa, jouluaterioita, Kauneimmat joululaulut, avustuspyyntöjen tulva diakoniatyössä, koulujen joulukirkot, laitosvierailut ja varmaan paljon muutakin. Toki siitähän meille maksetaan palkkaa ja työssämme olemme hyviä, joten ei passaa valittaakaan. Hengellinen työ antaa useita mahdollisuuksia kokea Pyhää työn tiimellyksessä, mutta vauhdin hiljentäminen joulun alla on hyvin harvalle mahdollista.
Tämä joulu on minulle erityinen, sillä en olekaan kiireinen diakoni, vaan sohvan pohjalla rauhalliseen tahtiin hengittelevä äiti. Meille on juuri syntynyt pieni vauva ja joulua saa odotella hänen kanssaan aivan hissukseen. Repaleiset yöunet, pätkivä muisti, ja vauvan säännöllisen epäsäännöllinen vuorokausirytmi antaa luvan sille, että joulua kohti ei ole tarvetta kiihdyttää tahtia. Voi ottaa juuri niin iisisti kuin haluaa, päivä kerrallaan. Ajatukset vievät vuosituhansien taakse toiseen äitiin, Mariaan, joka tässä vaiheessa on ollut raskauden loppumetreillä, ja odottanut monenlaisin tuntein ja tuntemuksin tulevaa koitosta. Viimeisillään raskaana olevan tahti hidastuu luonnostaan ja vauvan synnyttyä koittaa aivan uudenlainen elämä. Syntymän ihmeen ja uuden elämän läheisyydessä voi kokea sitä maadoittavaa, rauhoittavaa Pyhää.
Onko jotain mistä sinä voisit höllätä näin joulua odotellessa? Mihin asioihin sinä haluaisit keskittyä tulevien viikkojen aikana?
Toivotan samaa kuin alussa, mutta nyt pontevammalla (kuvitteellisella) äänenpainolla: Rauhaisaa toista adventtia sinulle, lukija.
Joh. 8:31–36
On tunne köyhä, siksi jää
”Ethän, Isä taivaan, unohda lapsiasi sodan jaloissa. Rauha anna, viha sammuta. Siunaa koko maailmaa”. Tämä Jaakko Löytyn suomeksi sanoittama virsi 501 on soinut mielessäni Martti Ahtisaaren hautajaisista lähtien.
Koko virsi on valoisa, sanat ovat helposti ymmärrettäviä, katse on omaa napaa kauempana, horisontin takana asti.
Vuonna 2021 itsenäisyyspäivää vietettiin kynttilöitä ja seppeleitä sankarihaudoille laskien ja juhlapuheita pitäen. Vuotta 2022 vietettiin aivan toisenlaisissa tunnelmissa. Kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan, suomalaisissa aktivoitui kollektiivinen kauhun tunne. Sukupolvitrauma tuli näkyväksi. Syttyykö sota?
Kaikenikäiset pohtivat mitä pitäisi tehdä, minne mennä – selviämmekö me? Selviänkö minä? Entä lähtemään kykenemättömät sairaat? Vanhukset? Synnyttämäisillään olevat äidit? Uutiskuvat Ukrainasta näyttivät rauhan aikaa eläneelle ihmiselle, ettei kukaan ole turvassa. Sota tulee keskelle tavallisen ihmisen tavallista elämää.
Sotatrauman aktivoituminen paljasti miten paljon käsittelemätöntä, sukupolvissa eteenpäin siirrettyä pelkoa, rakkaudettomuutta ja ahdistusta suomalaiseen yhteiskuntaan yhä mahtuu. Siksi meidän ei pitäisi edes ihmetellä tätä armotonta nykymenoa, missä menemme milloin mihinkin vastakkainasettelun poteroihin huutamaan. Rakkautta ja hyväksyntää kokematon huutaa aina, tavalla tai toisella.
Kristitty tietää, että laulaja Juha Tapion lisäksi on olemassa Yksi, joka sanoo sinulle aina: ”Rakastettu on oikea nimesi ja tulee nimenäsi olemaan.” Kaikki maailman rauha lähtee tästä, rakastetuin silmin katsotusta ihmisestä. Jos sitä ei tee sinulle lähellä oleva ihmisesi, sen tekee Jumala.
Rauha alkaa lähempää kuin moni enää muistikaan – rakastavasta, sinut kokonaan hyväksyvästä katseesta. Virren rukouksen pyyntöihin vastataan; Lapsi ei jää yksin, saa ruokaa, pääsee sodan jaloista, sammuttaa vihan ja siunaa koko maailmaa.
Rakkautta ja rauhaa!
Annmari Salmela Kirjoittaja on Helsingin Kallion seurakunnan vs. viestintäpäällikkö ja kirkon tekemän auttamistyön, diakonian, vankkumaton ihailija
Luuk. 19:28–40
”Siellä ne taas huutavat kadulla ja toreilla. Ihmisiä on paljon liikkeellä. Kuningas? Mikä ihmeen kuningas? Tuntuu, että ihmiset eivät taas muusta puhukaan. Koettaisivat keksiä jotain uutta. En ole koskaan ymmärtänyt, miksi ihmiset vouhkaavat sellaisesta, mitä eivät ole omin silmin nähneet. Haluaisin ymmärtää, mutta se on vaikeaa. Pitäisikö minun mennä katsomaan, mistä ne ihmiset oikein puhuvat? Pelottaa – entä jos joku näkisi minut? Tuolla ne huutavat hoosiannaa ja puhuvat sanoja, joita en ymmärrä. Pysyn täällä. En mene mihinkään.”
Kun Jeesus ratsasti Jerusalemiin, ihmiset tulivat riemuiten häntä vastaan. Jollakin saattoi kuitenkin olla edellä mainitun kaltaisia ajatuksia. Jeesuksen merkitys ei ehkä ollut tuttu tai häntä ei koettu niin läheiseksi, että häntä olisi halunnut mennä katsomaan. Kuitenkin sisällä paloi pieni uteliaisuus.
Samanlaisia ajatuksia ja tunteita meillä voi olla myös tänään. Joku voi ajatella, ettei voi mennä kirkkoon, koska on jotenkin “vääränlainen” tai että ei kuitenkaan ymmärrä, mitä kirkossa puhutaan.
Kukaan ei ole vääränlainen kirkkoon. Kirkkojen ovet ovat auki kaikenlaisille ihmisille. Toivon sanoma on tänäkin sunnuntaina läsnä kirkoissa ympäri maailmaa.
Voisiko tämä olla se joulu, kun sinäkin menet katsomaan ja kuuntelemaan, mistä kirkossa puhutaan?
Matt. 25:31–46
Hyvää tuomiosunnuntaita itse kullekin!
Anteeksi millaista sunnuntaita?, moni ehkä miettii.
Eräänlainen tuomiopäivän puhe on hiljalleen tullut varsin arkiseksi osaksi niin uutisotsikoita, kuin tavallisia kahvipöytäkeskusteluja. Sen sijaan, että puhuttaisiin Jeesuksen toisesta tulemisesta, käydään keskusteluja sodista, väkivallasta, suursodan uhasta, tai vaikkapa ilmastonmuutoksen vaikutuksista maapallon elämään. Tai siitä, miten maapallo ei kestä tällä menolla loputtomiin. Puhutaan siis ihmiskunnan tuomiosta.
Kirkkoa on menneinä vuosikymmeninä syytetty helvetillä ja tuomiolla pelottelusta, ja jatkuvasta puheesta synnistä. Ja usein ihan syystäkin. Ylilyöntejä on tullut, ja tulee varmasti edelleen. Edellä mainitut aiheet kun ovat olennainen osa kristinuskoa. Ne eivät ole kristinuskon ydinviesti, mutta taustoittavat oleellisella tavalla tuota ydintä. Nimittäin, jos kuvitellaan että helvettiä ei olisi, eikä tuomiota, eikä liioin syntiä, niin tämä ympäröivä maailmahan olisi paratiisi. Toisaalta kritiikkiä kuulee nykyään yhä useammin myös siitä, että tämänkaltainen puhe on kirkossa ajautunut aivan marginaaliin, eikä enää puhuta muusta kuin rakkaudesta.
Mikä sitten on se uskon ydin? Se on sanoitettu vaikkapa pienoisevankeliumissa, ja uskontunnustuksessa. Se, että kaiken sekasorron, ahdistuksen, pelon, kärsimyksen ja epätoivon keskelle, tähän maailmaan syntyi kerran Jumalan Poika, Jeesus. Hänen tehtävänsä oli kertoa toivosta, joka ulottuu sinne pimeimpäänkin risukasaan. Hän kuoli, jotta me saisimme elää. Hän kuoli, jotta tuomiopäivänä meidät vapautettaisiin syytteistä, ja me pääsisimme taivaaseen. Siis ihan oikeaan paratiisiin, missä kuolemaa ei enää ole, ei itkua, eikä parkua. Eikä niitä jatkuvia toinen toistaan masentavampia uutisia. Hän tuli maan päälle kerran, mutta eräänä päivänä hän tulee takaisin. Sillä ihan kuten me tiedämme, ei tämä maailma yksinkertaisesti voi kestää ikuisesti.
Tuomiosunnuntai herättelee pysähtymään oman elämän äärelle, katselemaan ympärillä olevia, ja ennen kaikkea suuntaamaan katseen ristin mieheen, Jeesukseen.
Mark. 13:33–37
Valvomisen sunnuntain teksteissä mainitaan uusi taivas ja uusi maa.
Uudella taivaalla ja uudella maalla tarkoitetaan usein jotain sellaista, joka saavutetaan, kun lähdemme tästä elämästä. Minä haluaisin ajatella, että voimme tavoitella uutta taivasta ja uutta maata täällä, tässä ajassa, arjen keskellä.
Uudella taivaalla ja uudella maalla voidaan tarkoittaa rakkauden valtakuntaa. Jumalan eli rakkauden valtakunta voi olla sisäisesti meissä ja meidän keskellämme. Uskon vahvasti siihen, että Jeesus puhui rakkaudesta siksi, että hän halusi luoda uuden maailman meidän keskellemme.
Vanha maailma on paikka, jossa vallitsee esimerkiksi kilpailu, vastakkainasettelu, oma etu, pinnallisuus, toisista hyötyminen ja toisten ihmisten tuomitseminen. Tämä on meille jokaiselle tuttu maailma.
Meidän jokaisen tehtävä on avata sydäntämme – opetella rakastamaan sekä itseä että toisia. Ajattelen niin, että uusi taivas ja uusi maa saavutetaan sillä, että kukin tekee oman osuutensa rakkauden valtakunnan luomisessa. Aina voi valita sen, suhtautuuko itseen ja toisiin vaativasti, ankarasti, rankaisevasti vai jollain muulla tavalla. Arjen pienissä jutuissa voi valita näpäyttää, satuttaa, lytätä ja antaa toisen tuntea nahoissaan, miten huono ja kelpaamaton hän on.
Rakastava sydän toimii ja haluaa toimia toisin: se näkee itsensä ja toiset ihmiset empatian, myötätunnon ja hyväksynnän kautta ja valitsee kohdella itseä ja muita sillä tavalla kuin meitä Raamatussa kehotetaan kohtelemaan.
Luuk. 12:4–7
Päivän evankeliumitekstissä Jeesus muistuttaa, että Jumala on laskenut jokaisen hiuskarvamme. Jumala siis tuntee meidät läpikotaisin.
Hiuksiin liittyy paljon sanontoja. Kaljuuntuvia on lohdutettu sanomalla, että hiukset ja järki eivät mahdu samaan päähän. Huonolle parrankasvulle vastaavaa lohtua ei erikoista kyllä heru – pahoilla ei tunnetusti parta kasva.
Hiusten halkominen on kielikuva, joka kuvaa mitättömien asioiden vatvomista. Niin pienen asian halkaisu tuntuu lähes mahdottomalta teolta. Mutta niin vain jo edesmennyt lontoolainen Alfie West onnistui jakamaan oman hiuskarvansa terävällä veitsellä peräti 18 osaan.
Erikoinen harrastus. West teki halkaistuista hiuksistaan taideteoksia ja muotoili niitä esimerkiksi auringon, lehmuksen lehden ja salaman muotoon. Teosten taiteellinen arvo taitaa olla vähäpätöinen, mutta ne ovat osoituksia ihmiskunnan rajattoman kauniista outoudesta.
Tuulenvireessä lainehtivat hiukset herättävät ihailua, mutta väärässä paikassa hius muuttuu ällöttäväksi. Tuntemattoman ruuanlaittajan hiussuortuva keiton mausteena tappaa ruokahalun tehokkaasti.
Montako hiusta meillä sitten on? Ilmeisesti keskimäärin 100 000 – 110 000 kappaletta. Tuskin kukaan on omiaan sen tarkemmin laskenut.
Mutta Jumala siis on sen tehnyt meidän kaikkien kohdalla. Jeesuksen sanat kuvastavat, että olemme Jumalalle äärettömän tärkeitä. Hän tietää meistä kaiken, jopa hiustemme määrän.
Jeesuksen puhe ei ole hiusten halkomista, vaan hän johdattaa kuulijan miettimään omaa rooliaan Jumalan lapsena. Meidän tulee pelätä sitä, joka johtaa meidät eroon Jumalasta ja rohkeasti tunnustautua Jeesuksen omiksi ihmisten edessä.
Matt. 18:15–22
Leikki-ikäinen lapsi opettelee ikätovereidensa kanssa tärkeää asiaa: anteeksi pyytämistä ja anteeksi antamista. Anteeksipyytämisen vaikeus näyttää riippuvan siitä, että oliko kyseessä vahinko vai tahallinen teko. Jälkimmäinen aiheuttaa enemmän häpeän tunteita, ja siksi anteeksi pyytämisen sanoja on joskus kovin vaikea saada suusta ulos. Me aikuiset usein kiirehdimme lapsia, että anteeksi täytyisi pystyä pyytämään välittömästi. Samalla unohdamme sen, että myös anteeksi antamista täytyy opetella ja sille pitäisi antaa aikaa. Sekään ei ole nimittäin aina ihan helppoa.
Tämän päivän evankeliumissa puhutaan anteeksiannosta. Pietari ihmettelee, että kuinka monta kertaa voi antaa anteeksi, jos joku aina vaan uudestaan tekee väärin? Jeesus tuumaa, että anteeksi annetaan tarvittaessa vaikka 77 kertaa. Vaatii aika pitkää pinnaa, tuumailen minä takaisin evankeliumille. Joskus nimittäin se yksikin anteeksianto on työn ja tuskan takana, jos loukkaus on ollut vakava. Meille kaikille lienee elämänpolulla tullut vastaan ihmisiä, joiden kanssa ei haluaisi olla enää nykypäivänä missään tekemisissä. Ihmisiä, jotka ovat satuttaneet syvästi ja perusteellisesti. On sivaltavia sanoja, jotka jäävät ilkkumaan ajatuksiin koko loppuelämäksi. On tekoja, jotka jättävät pysyvät jäljet kehoon ja mieleen.
Miten anteeksianto toimii? Meneekö se niin, että kun lausuu ne maagiset ”saat anteeksi” –sanat ääneen, niin homma on ok ja eteenpäin mennään? Mitä jos siitä huolimatta jää jotain hampaankoloon? Entäs jos anteeksianto ei olekaan pelkkää sananhelinää – mistä tietää, että on valmis antamaan anteeksi? Onko olemassa asioita, joita ei koskaan voi antaa anteeksi? Joskus täytyy antaa anteeksi, vaikkei kukaan sitä pyydäkään. On ihmisiä, jotka toimivat väärin aivan tarkoituksella eikä heillä ole aikomustakaan pyytää anteeksi.
Olen huomannut, että jos olen jollekin vihainen siitä, kuinka ikävästi hän on kohdellut minua, olen lisäksi vihainen itselleni: miten saatoin antaa jonkun kohdella minua noin? Miksi ihmeessä en asettanut selkeämpiä rajoja? Miksen laittanut tilanteelle stoppia? Anteeksianto itselle onkin yksi vaikeimmista anteeksiannon muodoista. Toisen ihmisen törppöily on helpompi erottaa itse ihmisestä, mutta itselle ollaan usein ankaria hyvin pienistäkin mokista.
Kaunaisena, joko itseä tai muita kohtaan, on raskasta elää. Anteeksianto suo keveämmän olon, ja armo on siinäkin aivan ytimessä. Joten Jeesus oli oikeassa – tälläkin kertaa.
Matt. 5:1–12
Olen saanut kunnian ja etuoikeuden olla saattamassa läheistä ihmistä rajan yli. Tiedämme kaikki, saattajat ja saatettu, että ovi on jo auki. Silti viimeisiin päiviin ja öihin sisältyy paljon kipua, pelkoa ja surua. Samalla Jumala on kauttamme läsnä: Auttavina ja silittävinä käsinä. Rauhoittavissa sanoissa ja teoissa. Hoitotahdon toteutumisen valvomisessa. Keskinäisissä hymyissä, puheissa, rakkaudessamme.
Kuolemaa ei voi kiirehtiä eikä hidastaa. ”Ennen kuin olin elänyt yhtäkään päivää, olivat kaikki päiväni jo luodut”, sanotaan Raamatussa, Psalmissa 139. Laki ja evankeliumi yhdessä lauseessa. Elämän mittaa me emme voi määrätä. Yhden ihmisen jokainen sydämenlyönti ja hengenveto on kirjoitettu Jumalan kirjaan.
Erityisesti pyhäinpäivänä mieli hakeutuu edesmenneiden rakkaiden luo. Mitä teimme yhdessä, miltä hän näytti, miltä tuntui tai tuoksui. Ikävä voi olla valtava, pakahduttavan suuri. Se voi olla myös muuttunut osaksi itseä, silloin tällöin itsestään vihlaisuna muistuttavana arpena. Mitä suurempi rakkaus, sitä suurempi on ikävä.
Pyhäinpäivänä tuhannet ja taas tuhannet kynttilät syttyvät hautausmaille. Ne syttyvät elämän muistoille. Kuoleman puutarhat täyttyvät valolla. Lämpö leviää. Emme ole suruissamme yksin. Kynttilöiden meri hehkuu ikäväksi muuttunutta rakkautta.
Mitä suurempi suru, sitä lähempänä Kristus, kuoleman voittaja on sinua. Siitä kristinuskossa on kyse: kuolema on voitettu. Edessä on jotain, mitä ei järjellä tarvitse yrittää ymmärtää. Kuoleman puutarhoissa ja kodin pöydällä syttyvät valot kurottavat sinne, minne me emme vielä näe. Kynttilän liekki kantaa sanattomat ajatuksemme ja rukouksemme Jumalan luo silloinkin, kun emme muuhun pysty.
Tänään kirkoissa sytytetään kynttilä jokaiselle vuoden aikana kuolleelle seurakunnan jäsenelle. Nimi lausutaan ääneen. Rukoillaan, muistetaan. Kiitetään ja kaivataan.
Uskomme, vaikka emme tiedä. Toivomme, vaikka emme ymmärrä. Koska rakastamme.
Vieraita tulossa ja kodissa sekasotku – pitäisikö äkkiä muodon vuoksi hieman siivota? Kuin silmänlumeeksi kerätään vähän sukkia pois lattialta, suoristetaan verhot, pyyhkäistään leivänmurut ja kerätään lautaset pöydiltä. Pian voi huomata, että se pöytä olikin ihan hieno ilman niitä lautasia ja muruja. Ne eivät kuulu siihen.
Kirkko elää säännöllisesti tietynlaista uskonpuhdistuksen aikaa, jolloin ihmisiä nousee esiin ottamaan kantaa ja rakentamaan. Vaikka asiat tuntuvat muuttuvan, tietyissä asioissa palataan aina perusasioiden äärelle:
Tänäänkin monen olisi hyvä miettiä: “Mitä Jeesus tekisi?”
Loppujen lopuksi siivousta tai puhdistusta ei tehdä siksi, että saataisiin jotain muuttumaan silkasta muuttumisen ilosta tai näyttämään paremmalta, vaan siksi että alkuperäinen loisto ja tarkoitus säilyisivät.
Luuk. 10:1-12
Murhia, tappoja, koulukiusaamista, rasismia, syrjintää, yksinäisyyttä, itsetuhoisuutta, jengiytymistä, väkivaltaa, sotia, ydinaseuhkaa… Uutisotsikoista välittyvää surullista listaa voisi jatkaa loputtomasti, tai siltä ainakin tuntuu. Välillä ympäröivä maailma näyttäytyy uutisissa suorastaan toivottomana paikkana. Mutta jos ottaa vertailukohdaksi yhdenkin positiivisen kohtaamisen, sen mitä ihminen voi toiselle ihmiselle pelkällä hymyllä tai yhdellä pienellä eleellä tehdä, näkökulma muuttuu.
Maailmassa on läpi vuosituhansien ollut toivottoman tuntuisia tilanteita – niin isossa kuvassa kuin yksittäisten ihmisten elämässä. Mutta niin vain elämä on jatkunut ja uutta on syntynyt.
Eivät maailman raakuudet vieraita ole Raamatussakaan. Sieltä löytyy lähes kaikkea edellä kuvattua, kertoohan se vahvasti myös ihmisistä, ja ihmisyyden kivuista. Yksi Raamatun keskeisimpiä hahmoja on Mooses – Egyptin prinssi, joka johdatti israelilaiset pois Egyptin orjuudesta matkalle kohti luvattua maata. Jo pelkästään tämä prosessi piti sisällään jos jonkinlaista epäonnistumista, epäuskoa ja epätoivoa.
Mooses ei itse edes päässyt koskaan luvattuun maahan. Tästä huolimatta hänen sanoissaan seuraajalleen Joosualle on kuultavissa jotain aivan muuta kuin turhautumista.
”Herra kulkee sinun edelläsi. Hän on sinun kanssasi, hän ei jätä sinua yksin eikä hylkää sinua. Älä lannistu, älä pelkää.”
Siinä on väkevä viesti noin 120-vuotiaalta Moosekselta myös meille tämän ajan murheiden kanssa painiville. Rakkauden ja hyvyyden voima on aina pimeyttä ja pahuutta suurempi.
Tämän sunnuntain teksteissä puhutaan uskosta ja epäuskosta.
Aiheen äärellä jäin pohdiskelemaan sitä, mihin ihminen ylipäänsä uskoo tai mihin ei usko. Mitä elementtejä tarvitaan siihen, että ihminen pystyy ylipäänsä uskomaan johonkin – rakkauteen, toisiin ihmisiin, Jumalaan?
Alkaako ihminen siis uskoa johonkin sillä, että hänet ylipuhutaan, käännytetään tai pelotellaan uskomaan? Näitä keinoja on kyllä meihin ihmisiin käytetty ja käytetään edelleen.
Mitä enemmän ihmistä on elämässä kohdeltu huonosti, sitä enemmän hänessä on epäluottamusta ja turvattomuutta. Tuo epäusko saattaa ulottua Jumalaan saakka – Jumalankin saattaa tuntua pelottavalta ja rankaisevalta. Kuka voisi tällaisen Jumalan käsiin antautua?
Uskoon tarvitaan luottamusta ja turvaa. Juuri tuo on se, mikä monelta meistä puuttuu. Lähes kaikki inhimillinen kipu juontaa juurensa syvällä ihmisen sisällä olevaan turvattomuuden kokemukseen.
Pakottaako, ylipuhuuko tai pelotteleeko Jumala sitten uskomaan itseensä? Vai houkutteleeko uskomaan?
Itse olen taipuvainen ajattelemaan niin, että elämä on rakkauskoulu – meille rakkaudesta annettu ja tarkoin suunniteltu matka. Tällä matkalla sydäntä avataan monin tavoin: rakkaudellisten asioiden kautta, mutta myös niiden aikojen kautta, jotka särkevät sydäntä. Särjetyssä sydämessä piilee usein uskon mahdollisuus: kun oikein sattuu, nostaa ihminen kädet pystyyn ja antautuu ikiaikaisten käsien varaan, saa kokemuksen kannattelusta ja turvasta. Ja alkaa luottaa eli uskoa.
”Mikä on suurin käsky?” kysytään päivän evankeliumissa. Jeesus vastaa tähän viisastelevaan kysymykseen tavalla, joka tunnetaan rakkauden kaksoiskäskynä. Me tunnemme sen hyvin: rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.
Tämä kehotus tunnetaan rakkauden kultaisena sääntönä ja löytyy lähes samanlaisena monesta muustakin uskonnosta. Tuskin kukaan pitää sitä huonona ideana. Vaikka joku muuten vastustaisi kristinuskon opetuksia, tämä sentään on helppo sulattaa.
Kehotus lähimmäisen rakastamiseen on mukavaa tekstiä ja tuntuu kiteyttävän koko kristinuskon idean. Ja lisäksi, tätä kehotusta todella tarvitaan näinä aikoina.
Me puhumme toistemme ohi ja pidämme toisia itseämme vähempiarvoisina. Pidämme huolta vain omata hyvinvoinnistamme – muut pärjätkööt omin päin. Vaikka toisten rakastamista on meille vuosituhansia tolkutettu, viesti ei vaan mene perille.
Mutta luetaanpa tuo kaksoiskäsky uudestaan. Sieltä löytyy muutakin. Ennen kuin Jeesus kehottaa rakastamaan lähimmäistä, hän käskee rakastamaan Jumalaa yli kaiken. Kun häneltä kysytään suurinta käskyä, Jeesus antaa siis vastaukseksi kaksi käskyä, jotka ovat samanarvoiset.
Nyt tuo mukava teksti muuttuu hankalammaksi. Kuka meistä todella rakastaisi Jumalaa yli kaiken? Enemmän kuin itseään? Enemmän kuin omaa perhettä? Enemmän kuin omaa työpaikkaa, harrastuksia tai omia paheitaan? Olisimmeko todella valmiita jättämään kaiken kuten Jeesuksen kutsumat apostolit (jotka hekään eivät tätä käskyä kunnolla kyenneet täyttämään)?
Voisiko Jeesus tällä tarkoittaa, että lähimmäisen rakastaminen on jo itsessään niin vaikeaa, että se on mahdollista vain, jos arvojärjestyksemme radikaalisti muuttuu?
Jos kykenemme rakastamaan Jumalaa yli kaiken, silloin emme rakasta itseämme yli kaiken. Ja kun pääsemme irti itserakkaudesta, näemme helpommin lähimmäisemme hädän.
Eero Hietala Kirjoittaja on TV-tuottaja, jota vetää puoleensa uskon yhtäaikainen hulluus ja järkevyys.
Tämä päivä on enkelten päivä. Sen alkuperä menee 400-luvulle, jolloin tähän aikaan syksystä alettiin muistaa erityisesti ylienkeli Mikaelia ja hänen käymäänsä taistelua pimeyden valtoja vastaan. Myöhemmin Mikkelinpäivän merkitys on laajentunut kaikkiin enkeleihin, joiden tehtävänä on suojella ja opastaa meitä maan päällä matkaavia ihmisiä.
Heti alkuun myönnän, että päivän nimikkohenkilö, arkkienkeliksikin kutsuttu, Pyhä Mikael ei ole minulle erityisen tuttu hahmo. Siispä suoritan ”täysin pätevän” teologistieteellisen pikatutkimuksen eli kirjoitan hänen nimensä googlen hakulaatikkoon ja alan tutkailla tuloksia. Nopeasti hahmottuu kuva enkelistä, joka on tunnettu ja arvostettu sekä juutalaisessa että kristillisessä perinteessä. Mikael on ikään kuin taivaallisten sotajoukkojen superstara.
Siirryn Mikaelia kuvaavaan taidegalleriaan ja pysähdyn äkisti. Mikael on kuvattu Ukrainan pääkaupungin, Kiovan vaakunaan. Vaakunassa ei ole mitään muuta kuin uhmakkaan näköinen Mikael taisteluvarustuksineen. Hänen ilmeensä on vakava, suu tiukkana viivana. Olemus tuntuu viestittävän: ”Jos tätä kaupunkia uhmaatte, saatte minut vastaanne.”
Ajatukset menevät Ukrainassa käytävään sotaan ja siihen, kuinka tuo sinnikäs kansa on taistellut olemassaolonsa puolesta jo yli 1,5 vuotta. Haluan uskoa, että heidän suojanaan seisoo järkkymättömänä Mikael ja kokonainen enkelten armeija.
Sota on vaikea pala ihmismielen ymmärtää. Se sisältää niin paljon kärsimystä ja tuhoa. Sen lisäksi, että empatiamme ja rukouksemme ovat sodan uhrien puolella, monen eurooppalaisen huolena on sodan laajentuminen ja sen vaikutukset tulevaisuuteemme.
Kun tällaisen tavallisen tallaajan ahdistus ja maailmantuska uhkaa lähteä laukalle, hyvä yleisohje rauhoittumiseen on: keskity siihen, mihin voit itse vaikuttaa. On vain armollista, ettemme tiedä mitä tulevaisuus pitää sisällään. Voimme vain keskittyä tekemään sellaisia asioita, joilla toivomme olevan hyvä vaikutus tulevaisuuteemme.
Tämä voi kuulostaa kliseiseltä, idealistiselta ja ympäripyöreältä, mutta siinä piilee totuus ja viisaus. Rauhaa ja rakkautta voi viljellä omassa lähipiirissään. Pidetään huoli läheisistämme, lähimmäisistämme, ympäristöstämme – näin jokainen voi olla oman lähipiirinsä ark(k)ienkeli.
Minttu Pekkarinen Kirjoittaja on kajaanilainen diakoni, joka tietää, että kun ihminen oivaltaa oman keskeneräisyytensä, elämä muuttuu huomattavasti kepeämmäksi.
Vantaan ev.lut. seurakunnat halusivat muutama vuosi sitten tavoittaa aivan tavallisen kaupunkilaisen, keskellä elämää ja arkea. Julkisilla mainospaikoilla nähtiin silloin myös lause, jota olen kantanut mukanani ensikohtaamisestamme alkaen: ”Uskalla elää. Ja kuolla.”.
En keksi parempaa kiteytystä sille, mistä kristittynä elämisessä on kyse. Ja mikä tekee siitä koko elämää kantavan, positiivisen voiman.
Elämänuskallus puuttuu silloin, kun kahlehtii itsensä – ja samalla yleensä vieruskaveritkin – käskyihin ja kieltoihin. Kun säännöt ovat vapautta tärkeämmät. Kun rakkaus hukkuu Raamatulla hutkimisen alle.
Kuolema taas on karkaamassa ihmisten elämästä yhä kauemmas, vaikka oikeassa elämässä kuoleman läheisyys kasvaa jatkuvasti suurten ikäluokkien vanhetessa. Pandemia toi äkillisen pahan kuoleman mahdollisuuden niin lähelle, että sen olemassaolon moni olisi suorastaan halunnut kieltää.
”Vapauteen Kristus meidät vapautti. Pysykää siis lujina älkääkä alistuko uudelleen orjuuden ikeeseen”, sanotaan Raamatun Galatalaiskirjeessä. Siinä tärkein elämänuskalluksen ohje.
Jobin kirjassa taas uskallutetaan kuolemaan: ”Minä tiedän, että Lunastajani elää.” Tämä vahvistuu itselleni joka kerta, kun kuulen saman sävellettynä, G. F. Händelin Messias-oratorion osan “I know that my Redeemer liveth”. Kun melkein valssin kepeydellä saa astella elämässä eteenpäin täydellistä valoa vasta aavistellen.
Koska Jeesus uskalsi elää ja kuolla, meillä on mahdollisuus valita usko, toivo ja rakkaus jo nyt. Siksi toivon sinullekin uskallusta. Juuri siihen, mikä elämässäsi sinua tänään kutsuu.
Annmari Salmela Kirjoittaja on Helsingin Kallion seurakunnan viestintäpäällikkö ja kirkon tekemän auttamistyön, diakonian, vankkumaton ihailija.
Meillä ihmisillä on monenlaisia käsityksiä ja kokemuksia siitä mitä on huolenpito. Eri ikäisille se tarkoittaa myös eri asioita.
Raamatussa ja kirkossa puhutaan paljon siitä, että Jumala pitää huolta. Mitä se tarkoittaa? Viimeisin tilanne, jossa itse koin Jumalan huolenpitoa, tapahtui niinkin arkipäiväisessä tilanteessa kuin lenkillä. Kävelin kaupungin läpi virtaavan joen rantaa kuunnellen musiikkia satunnaistoistolla. Eräs sateenvarjojen käyttämättömyyteen kehottava yhtye alkoi soida. Kyseessä oli heidän ensimmäisen pitkäsoittonsa viimeinen kappale.
Kappaleen jälkeen tuli hiljaista. Istuin läheiselle penkille. Ajatukset alkoivat pyöriä monen asian ympärillä heittelehtivästi, ja tämä synnytti epämääräisen ahdistavan tunteen. Tuntui, että oma akku oli lopussa. Yhtäkkiä, muutamien minuuttien jälkeen, levyn piiloraita lähti soimaan ja jäin kuuntelemaan. Kappaleen sanat ja viesti latasivat minuun ihan uutta virtaa ja tuntui, että sain kosolti rohkaisua.
Uskon, että tässä on yksi tapa, miten Jumala hoitaa meitä.
Kun kulkee avoimin mielin, silmin, käsin ja korvin, voimme kuulla rohkaisun sanoja monessa paikassa. Se voi olla jotain, mitä kuulemme jonkun meille sanovan, tai mitä olemme joskus ehkä lukeneet tai kuulleet, mutta jonka olemme ehkä jo unohtaneet.
Pyhän kokeminen pysäyttää. Yleensä sen jälkeen virtaa on taas 100%.
Tomi Hämäläinen Kirjoittaja on isä, aviomies, nuorisotyönohjaaja ja ihminen.
Tapasin hiljattain ihmisen, joka rankoista kokemuksistaan huolimatta suorastaan säteili kiitollisuutta. Fakta on, että elämä oli kohdellut ja kohteli häntä edelleen usein kaltoin, mutta päällimmäisenä ajatuksena hänellä oli kiitollisuus. Ilo siitä, että elämän peruspalaset ovat kohdallaan. On katto pään päällä, ruokaakin on ja jokunen tärkeä ihminen ympärillä.
Pieni kohtaaminen herätti tärkeän teeman äärelle: Miten helposti me länsimaiset kristityt ajaudumme kiittämättömyyden suohon. Elämästä on niin helppo kaivaa esiin ne kaikki ongelmat ja puutteet, olipa tilanne millainen hyvänsä. Itselläni yksi tällainen haaste on hyvän palautteen vastaanottaminen. Positiivisen kommentin kuullessani mieleeni nousee usein joukko asioita missä jäi parannettavan varaa. Kiitoksen vastaanottajan sisäinen kiittämättömyys on suoraan sanottuna ihan hölmöä. Paavalikin muistuttaa efesolaiskirjeessä, että ”teidän suuhunne sopii kiitos”.
Teema toistuu myös Jeesuksen puheissa ja kohtaamisissa. Miten jotkut ottivat iloiten ja kiittäen Jeesuksen sanat tai ihmeteot vastaan, mutta monet eivät. Yksi tällainen tapaus oli, kun Jeesus kohtasi kymmenen spitaalia sairastavaa ihmistä (Luuk. 17:11-19). Hän paransi heidät kaikki, mutta ainoastaan yksi tuosta parantuneiden joukosta palasi kiittämään Jeesusta. ”Missä ne yhdeksän muuta ovat?”, Jeesus kyseli. Ehkä heillä oli jo muuta murehdittavaa ja mietittävää. Ehkä he ajattelivat kohdanneensa vain onnekkaan sattuman.
Itse haluan uskoa, että kiitollisuutta voi opetella ja oppia läpi elämän. Psalmissa 103 tämä kaipaus on punottu rukouksen muotoon: ”Kiitä Herraa, minun sieluni, ja kaikki mitä minussa on, hänen pyhää nimeänsä. Kiitä Herraa, minun sieluni, äläkä unohda, mitä hyvää hän on sinulle tehnyt”.
Kun me ei unohdeta sitä kaikkea hyvää, mitä olemme saaneet, ehkä tuo kiitollisuuskin voi tarttua aivastuksen tai hymyn tavoin meidän ympärillä oleviin.
Mikael Tammilehto Kirjoittaja on uutta messuyhteisöä Seinäjoella luotsaava pastori, jolle parasta katsottavaa ovat brittijännärit ja Disney-elokuvat.
Uusi testamentti on rakkauskirja. Jeesus itse oli rakkauden opettaja, hän oli Rakkaus. Jeesus opetti sanoillaan, teoillaan ja koko olemuksellaan sitä, mitä on rakkaus. Hän välitti Jumalan rakkautta, joka on puhdasta, ehdotonta, anteeksi antavaa ja tuomitsematonta – täydellistä.
Elämä opettaa rakkautta monella eri tavalla. Elämä ottaa ja antaa. Se laittaa sydämen laulamaan ja myös kärsimään. Saatamme säännöstellä rakkautta, koska pelkäämme sen menettämistä. Rakkaus on valtavan iso voima – se on oikeastaan ihan kaikki: me haavoitumme rakkaudettomuudesta ja voimme hyvin, kun rakkaus on läsnä ja paikalla. Enkä tällä tarkoita parisuhderakkautta vaan sitä elämänvoimaa, joka elävöittää ja läpivalaisee kaiken.
”Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi” on tärkeä lause. Usein lähimmäisen rakastaminen on jotenkin ymmärrettävää – se on kauniita sanoja, tekoja, kaikkea hyvää mitä voimme toisille ihmisille antaa. Itsensä rakastaminen onkin sitten vaikeampi laji. Saatetaanpa sanoa niinkin, ettei kristityn sovi rakastaa itseään. Kuitenkin on niin, että ihminen, joka ei välitä itsestään, ei hyväksy itseään eikä tunne itseään kohtaan myötätuntoa, ei pidä itseään ja omia tarpeitaan tärkeinä, voi usein aika huonosti ja tuntee jossain syvällä itsessään syvää häpeää. Rakkaus on häpeän vastalääke.
Voisiko elämän tarkoitus olla sitä, että raivaamme itsessämme olevia rakkauden esteitä ja kasvatamme sydäntämme niin paljon, että se pystyy rakastamaan esteettä ja ehdoitta sekä itseä että toisia?
Miia Moisio Kirjoittaja on terapeutti ja pappi, joka pohtii inhimillisiä teemoja maan ja taivaan väliltä.
Sanat erottavat meitä. Yksi valittaa, ettei enää saa sanoa mitään. Kaikesta suututaan. Toisen mielestä vihapuhe on isompi ongelma kuin koskaan.
Poliitikkojen vanhat somekirjoitukset kaivetaan esiin vuosikausien jälkeen. Toiset tyrmistyvät kirjoituksista, toiset niiden tonkimisesta. Huudamme toistemme ohi, emmekä edes yritä ymmärtää toistemme näkökantoja.
Sanat tekevät meistä sen mitä me olemme. Ja nyt ne repivät kansaamme rikki.
Jeesus ei säästellyt sanojaan Matteuksen evankeliumin 12. luvussa:
“Mitä sydän on täynnä, sitä suu puhuu. Hyvä ihminen tuo hyvyytensä varastosta esiin hyvää, paha ihminen pahuutensa varastosta pahaa. Minä sanon teille: jokaisesta turhasta sanasta, jonka ihmiset lausuvat, heidän on tuomiopäivänä tehtävä tili.”
Tiukkaa tekstiä. Varsinkin kun muistamme kuka Jeesus oli. Johanneksen evankeliumin kukaan hän oli Sana, joka tuli lihaksi.
Meillä kaikilla on hyvyyden ja pahuuden varasto. Kummasta haemme sanamme? Pahuuden varaston saranat taitavat kulua nopeasti.
Mutta keitä nämä Jeesuksen sanat koskevat? Varmaan sitä toista, sitä joka puhuu eri tavoin kuin minä?
Jeesus osoitti sanansa fariseuksille, jotka syyttivät, että Jeesus paransi ihmisiä Itsensä pääpaholaisen avulla. Jeesus sanoi heille paljon muutakin, esimerkiksi:
“Jokainen valtakunta, joka jakautuu ja taistelee itseään vastaan, tuhoutuu, eikä myöskään kaupunki tai perhe kestä, jos sitä repivät riidat.”
Hyvän puhumista ei ole se, että julistautuu repivien riitojen voittajaksi. Hyvän puhuminen on yhteyden etsimistä. Miten sinä voisit yrittää ymmärtää häntä, jonka juuri tuomitsit?
Milloin olet viimeksi katsellut itseäsi peilistä? Nyt en tarkoita sellaista kriittistä pinnan tarkastelua ja vikalistan tekemistä, vaan uteliasta ja lempeydellä toteutettua oman nassun havainnointia. Kenen nenän olet perinyt? Keneltä olet oppinut tuollaisen tavan kurtistaa kulmia närkästyneenä? Mikä sai tuon arven aikaan? Mitä kasvosi kertovat? Peilin edessä tulee helposti kiusallinen olo, jos siihen ei liity selkeä arkinen toimenpide: hiusten harjaaminen, hampaiden peseminen, finnin puristaminen, meikkaaminen jne. Miksi omia kasvoja on hankalaa pysähtyä katselemaan ja sisäinen puheemme muuttuu peilin edessä usein kovin kriittiseksi, ankaraksi ja lähes täydellisyyttä vaativaksi?
Asiat, joita meidän olisi syytä peilata itsessämme (enemmän kuin vaikkapa ikääntymisen merkkejä) ovat arkiset tekomme, valintamme ja niiden seuraukset. Meillä on siihen ”peilejä” joka puolella, nimittäin koko muu luomakunta, eli muut ihmiset, eläinkunta ja ympäristömme. Arjen kiireiden keskellä olemme usein harmillisen sokeita sille, miten valintamme, sanamme ja tekomme vaikuttavat ympärillämme.
Ympäristöteema on puhutellut varmasti monia meistä menneen kesän aikana. Olemme seuranneet uutisista (kenties joku paikan päältäkin), kuinka maastopalot ja ennätyskorkeat lämpötilalukemat ovat aiheuttaneet kärsimystä ja tuhoa eri puolilla palloa. Kenties oletkin jo punninnut, millaisia ympäristöystävällisempiä valintoja arjessa voi tehdä. Näin isosta teemasta voi tulla helposti sellainen olo, että eihän yksi ihminen voi mihinkään vaikuttaa! Vakuutan, että jokaisella ekologisesti kestävämmällä teolla ja valinnalla on perhosvaikutuksensa. Konkreettisen vaikutuksen lisäksi se toimii hyvänä esimerkkinä ympärilläsi oleville ihmisille, jotka saattavat rohkaistua tekemään saman valinnan. Näin peilaamme myös toisiamme ja ennen kaikkea opimme toisiltamme.
Päivän teeman kautta Jumala kutsuu meitä tarkastelemaan itseämme, arvioimaan tekojamme ja elämäntapaamme. Sitä ei kuitenkaan tarvitse tehdä ankarilla äänenpainoilla, etusormea heristellen ja täydellisyyttä vaatien. Oman toiminnan ja sen seurauksien tarkastelun voi tehdä samalla uteliaisuudella ja lempeydellä kuin omien kasvojen tarkastelun. Tärkeää on tiedostaa, että me ihmiset erehdymme jatkuvasti, ja se on täysin ok, sillä oppimistahan ei muuten tapahtuisi. Oppimisen edellytyksenä on juuri se oman toiminnan tarkastelu. Jos ei suostu katsomaan peiliin, niin oppiminen jää väliin. Peiliin katsominen voikin joskus olla todella kivuliasta.
Seuraavan kerran kun huomaat, että jokin meni pieleen: ota peili käteen. Kysy itseltäsi kuin rakastava ja lehmänhermot omaava vanhempi lapseltaan: ”Tässä kävi nyt näin, mutta mitä tästä voi oppia, että jatkossa menisi paremmin?”. Anna vastaukselle aikaa, se tulee kyllä. Kädetkin voi laittaa ristiin odotellessa.
Esbo svenska församlingin diakoni ja sateenkaariyhteyshenkilö sekä auktorisoitu seksuaalineuvoja ja sukupuolen tutkimuksen maisteriopiskelija. ”Olen arjen pienistä hetkistä onnellinen oikeudenmukaisuuden edistäjä. Uskossa, arjessa ja työelämässä tärkein arvoni on yhdenvertaisuus ja ’mitä Jeesus tekisi?’.”
Verkkoviestintäpäällikkö Kirkon viestinnässä. ”Olen niin luontoa kuin kaupunkikulttuuria harrastava perheenisä Itä-Helsingistä. Työurani olen tehnyt suurelta osin teknologian parissa, mutta sydämeltäni olen humanisti ja koulutukseltani muun muassa teologi.”
Pappi ja seksologi. ”Olen pääkaupunkiseutulainen pappi, seksologi ja maailman sekä ihmisyyden ihmettelijä. Erityisesti minua innostaa uudet mahdollisuudet, ihmisten tarinat sekä arkisen armon lisääminen tässä maailmassa.”
Toimittaja-muusikko-retkeilijä. “Olen seurakunnan hellässä huomassa lapsuudessani marinoitunut vaihtoehtomuusikko-toimittaja-retkeilijä, joka on aikuisena kokenut yhä syvenevää tarvetta antaa etäisyyden kasvaa itsensä ja kirkkoinstituution välille. Koko palkkatyöura kirkollisessa viestinnässä. Nyt vapaana viestijänä.”
Kirkon Ulkomaanavun asiantuntija ja pappi. ”Mielestäni kaikilla on oikeus unelmoida, rakastaa, ponnistella, edistyä sekä myös välillä turhautua ja luovuttaa, mutta niin, että toivo paremmasta näkyy horisontissa. Tällaisen maailman puolesta haluan toimia.”
Muusikko ja opettaja. ”Olen muusikko ja musiikin alan moniottelija. Olen myös Addis-Abebassa syntynyt lähetyslapsi, jolle oikeudenmukaisuuden edistäminen sekä uskonasioiden pohdiskelu ovat lähellä sydäntä. Lisäksi olen kolmen nuoren aikuisen ylpeä isä.”
Tv-tuottaja. ”Minua innostaa ajatus, että kirkon kautta liitymme vuosituhantiseen jatkumoon. On helpottavaa huomata, että aivan kaikkea tässä maailmassa ei tarvitse keksiä itse.”
Isä, aviomies, nuorisotyönohjaaja ja ihminen. ”Olen elämännälkäinen ja seikkailunjanoinen tekijä, en pelkästään puhuja. Tykkään tuntea, elää, hengittää ja uskoa. Moni asia alkaa sujua, kun tiedostaa, että kaiken ei tartte aina mennä ihan nappiin, sillä elämän keskellähän tässä ollaan.”
Terapeutti ja pappi. ”Olen terapeutti, luennoitsija, kouluttaja, pappi, tietokirjailija ja Hidasta elämää -bloggari. Kaiken työni lähtökohta on inhimillinen ihmisyys ja kokonaisvaltainen hyvinvointi. Perheeseeni kuuluu kaksi teinipoikaa ja kaksi kissaa.”
Uransa alussa oleva diakoni Kajaanista. “Minua kiehtoo ihmisen keskeneräisyys ja jatkuvan oppimisen armolliset polut. Arjessa auttaa jaksamaan suurperheen pöhinä, käsityöt ja tassuterapia.”
Helsingin Kallion seurakunnan viestintäpäällikkö. “Olen somettava toimittaja, joka haluaa kertoa kirkosta suomeksi ja selkokielellä. Uskon kirkon voivan olla merkityksellinen ihmisen arjessa ja pyhässä.”
Seurakuntapastori ja yhteisönrakentaja. ”Unelmoin siitä, että mahdollisimman moni voisi löytää paikkansa seurakunnassa. Nautin uuden kehittelystä, kokeilemisesta, ihmisten kohtaamisesta sekä perheen ja ystävien kanssa vietetystä laatuajasta ja brittijännäreistä.”