Kielilläpuhuminen tarkoittaa hurmostilassa tapahtuvaa, yleensä käsittämättömistä tavuista koostuvaa puhetta. Se tunnetaan ilmiönä myös muissa uskonnoissa kuin kristinuskossa.
Ensimmäisenä helluntaina koettiin ihme, kun eri kieliä puhuvat ihmiset ymmärsivät, mitä apostolien puhe merkitsi (Ap. t. 2:4–11, katso myös 1. Kor. 14:1–19). Tämä puhe ei ollut merkityksetöntä hurmoskieltä, joka olisi edellyttänyt erityistä tulkinnan armolahjaa. Paikalla olevat ihmiset kuulivat oppimattomien apostolien puhuvan juuri heidän omaa äidinkieltään. Tapahtuma ennakoi kirkon olemuksen katolisuutta. Se merkitsi kirkon leviämistä sen lähetystehtävän kautta kaikkialle maailmaan ja evankeliumin julistamista kaikilla kielillä.
Alkukristillisyys oli helleenisellä alueella voimakkaasti hurmoksellista. Tällöin syntyi käsitys, että kielilläpuhuminen olisi selvin merkki Pyhällä Hengellä täyttymisestä. Apostoli Paavali kuitenkin opetti, että kielilläpuhuminen on yksi armolahjoista eikä niistä tärkeimpiä. Se rakentaa seurakuntaa vasta sitten, kun puhe selitetään. Selittäminen vaatii oman armolahjansa.