Kristillinen oppi ihmisestä eli kristillinen antropologia pohjautuu Raamattuun. Vanhan testamentin mukaan Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen (lat. imago) ja kaltaisuuteensa (lat. similitudo). Ihmiselle annettiin maan hallinta, ja hän on siitä sekä omasta itsestään vastuussa Jumalalle. Syntiinlankeemuskertomuksen mukaan ihminen menetti alkuperäisen viattomuutensa, turmeltui ja tuli kuolevaiseksi (1. Moos. 3).
Syntiinlankeemuksen jälkeenkin ihminen on yhä suhteessa Jumalaan. Ihminen ei ole itseriittoinen yksilö vaan yhteisön jäsen, jota kutsutaan maailmassa ja historiassa kuuliaisuuteen Jumalalle.
Uuden testamentin ihmiskäsitys edellyttää edellä mainittua Vanhan testamentin käsitystä, jota Jeesus Kristus täydentää ja syventää. Uusi testamentti puhuu ihmisestä käyttäen sanoja ruumis, sielu ja henki, jotka kukin yleensä tarkoittavat koko ihmistä, mutta tietyin korostuksin. Ruumis tarkoittaa lähinnä hänen ulkoista, sielu sisäistä ja henki hänen persoonallista Jumalaan suhteutuvaa olemustaan.
Koska kristitty ihminen on osallinen toisaalta laista ja toisaalta evankeliumista, hän kokee näiden ristiriidan itsessään. Siksi Uusi testamentti puhuu sekä vanhan ja uuden ihmisen että lihan ja hengen vastakkaisuudesta.
Lännen kirkon suuri opettaja Augustinus kuvaa ihmisen osaa: ihmisen sydän on niin kauan levoton, kunnes se löytää levon Jumalassa (Augustinus: Tunnustukset, I kirja, 1. kpl).