Saavu kirkkoposti podcast ja piste- ja äänilehti

Tervetuloa kuuntelemaan Saavu Kirkkoposti -podcastin ensimmäistä jaksoa. Jaksossa esitellään Saavu Kirkkoposti podcastin toimittaja Tuomo Burman sekä Saavu Kirkkopostin tekstiversion toimittaja Tuula Paasivirta. Kirkkohallituksen saavutettavuuden ja vammaisuuden asiantuntija Katri Suhonen kertoo mikä on Saavu Kirkkoposti. Kuopion seurakuntien vammaistyöntekijä Anna-Sofia Olkkola tekee selkoa millaista on ollut diakoniatyö näin poikkeuskeväänä 2020. Hän antaa myös rohkaisun sanoja meille jokaiselle.

Listen to “Mikä Saavu Kirkkoposti on?” on Spreaker.

Podcastissa ovat vieraina Turun piispaehdokkaat Heikki Arikka, Kaisa Huhtala, Jouni Lehikoinen ja Mari Leppänen. Haastattelussa ehdokkaat vastasivat viiteen kysymykseen saavutattavuudesta.

Listen to “Turun piispaehdokkaat kertovat, mitä saavutettavuus tarkoittaa heille.” on Spreaker.

Jakson tekstivastine

Tuomo Burman: Tervehdys hyvät kuulijat. Tervetuloa kuuntelemaan Saavu Kirkkoposti -podcastia. Minä olen Tuomo Burman ja tämän podcastin toimittaja, olen seurassanne sellaisen parikymmentä minuuttia tällä kertaa.

Tällä kertaa Saavu Kirkkoposti nimensä mukaisesti käsittelee saavutettavuutta ja kirkkohan meillä on aiheena, nimittäin Turun hiippakunnassa on piispan vaalit ja sain haastateltavakseni kaikki neljä ehdokasta Teamsin välityksellä ja kyselin saavutettavuudesta.

Piispaehdokkaina ovat Heikki Arikka Malmin seurakunnan kirkkoherra, Kaisa Huhtala Porin Teljän seurakunnan kirkkoherra, Jouni Lehikoinen Turun Mikaelin seurakunnan kirkkoherra ja Mari Leppänen Turun arkkihiippakunnan hiippakuntadekaani.

Kyselin kaikilta ehdokkailta viisi kysymystä saavutettavuudesta ja tässä sitten pidemmittä puheitta lähdetään ensimmäiseen Teams -haastatteluun ja ensimmäisenä vuorossa on Heikki Arikka Malmin seurakunnan kirkkoherra. Mitä saavutettavuus kirkossa tarkoittaa?

Heikki Arikka: Se on hyvin monitahoinen käsite, minä ajattelen, että se tarkoittaa kaikkea tai pitäisi tarkoittaa kaikkea kirkon työtä mitä me teemme. Kirkko tai seurakunta on olemukseltaan sellainen, että sen pitää olla kaikille soveltuva ja sitä kautta kaikkien saavutettavissa. Ymmärrän sen näin, että tämä saavutettavuus tarkoittaa sitä, että seurakunnan toiminta tai työ mitä tehdään, niin sen pitää olla kaikkien saatavilla ja saavutettavissa niin laajalti kuin se on mahdollista.

Tuomo Burman:  Kuka hyötyy, jos kirkko on saavutettava?

Heikki Arikka: No ajattelen, että…tai itse asiassa kaikki, aivan kaikki. Se, että tämä inhimillisen todellisuuden moninaisuus pitää näyttäytyä myös vahvasti seurakunnassa ja kirkossa ja se, että meillä ihmisillä voi olla erilaisia rajoitteita tai haasteita ja kaikki ihmiset eivät ole samanlaisia. Tämä asettaa meille kirkossa tai seurakunnissa omat haasteemme siinä, että miten suunnitellaan tiloja ja toimintoja, että tämä saavutettavuus olisi mahdollista mahdollisimman laajalle joukolle mahdollisimman usein.

Ja ajattelen, että tästä hyötyy nimenomaan kaikki. Tulee se elämän rikkaus siitä, että mitä useampi ihminen pystyy olemaan yhtä aikaa tasapuolisesti läsnä ja koolla.

Tuomo Burman: Mitä saavutettavuus käytännössä tarkoittaa kirkon jokapäiväisessä elämässä?

Heikki Arikka:  No varmaan hyvin monia asioita, että usein varmaan saavutettavuudella ensisijaisesti olen kuullut, että sitä käytetään tällaisten fyysisten tilojen suunnittelussa tai korjaamisessa, tai ajatellaan fyysisiä esteitä ja sitä kautta saavutettavuutta, että ei ole paljon portaita tai kynnyksiä ja niin edelleen, että pääsee myös osallistumaan pyörätuolilla tai muilla apuvälineillä paremmin tulemaan kirkon tiloihin mukaan ja sisälle.

Mutta minä ajattelen, että se on, saavutettavuus on paljon laajempi käsite. Mä olin monta vuotta Turun seurakuntayhtymän vammaisneuvoston jäsen ja siellä pääteemana oli nimenomaan tämä saavutettavuuden edistäminen seurakuntayhtymän toiminnassa ja kirkoissa. Siellä oli hyvin monien eri järjestöjen edustajia ja hyvin monenlaisia ihmisiä ja siellä tämän neuvottelukunnan jäsenenä havahduin siihen kuinka laaja käsite saavutettavuus on ja kuinka monia erilaisia asioita pitää ottaa huomioon ja kuinka laajasti pitää ymmärtää mistä mahdollisista rajoitteista on kysymys ja miksi saavutettavuus on niin tärkeä.

Ja ajattelen, että siihen liittyy näiden fyysisten rajoitteiden purkaminen tai huomioiminen, niin sen lisäksi myöskin paljon muuta tällaista toiminnallista ohjattavuutta siihen, että miten voidaan huomioida saavutettavuus mahdollisimman laaja-alaisesti. Ajattelen, että tässä on jotenkin käynyt vähän niin kuin vahingossa tänä vuonna tämän koronan takia niin seurakunnat ovat muun muassa lisänneet paljon videotyöskentelyä, striimien tekoa, hartauksien pitoa tuonne nettiin ja ainakin meillä ovat osallistumismäärät kasvaneet huomattavasti siitä mitä vaikka normaali Jumalan palvelus osallistujamäärä on kirkossa tavallisena sunnuntaina.

Niin se on moninkertainen se sama Jumalanpalvelus kuin se on näytetty netissä videona ja ajattelen, että se kertoo siitä saavutettavuudesta, että sitä pystyy kuuntelemaan vähän kuin radio-ohjelmaa tai sitä pystyy katsomaan, siinä on myös tekstitys, pystyy sitä kautta osallistumaan ja ajattele, että sen saavutettavuus on näissä videoiduissa Jumalan palveluksissa hyvin toteutunut.

Ja ajattele, että jos nyt ajatellaan, että tästä koronasta on jotain siunauksellista ollut, niin se on ehdottomasti tällä saavutettavuus puolella on tapahtunut sellaisia toiminnallisia hyppäyksiä, että moni toiminta missä on saattanut olla kynnys, ihan konkreettinen kynnys kirkon ovella, niin niitä kynnyksiä on nyt madallettu.

Tuomo Burman: Miten piispa voi edistää saavutettavuutta kirkon kaikilla tasoilla?

Heikki Arikka: Ajattelen, että hyvin monellakin eri tasolla. Yksi on se, että näistä asioista puhutaan ja näitä saavutettavuus asioita pidetään esillä ja siinä piispalla on merkittävä esimerkin voima, rooli ja asema, että piispa pystyy ottamaan näitä asioita esille, muistuttamaan ihmisiä ja kirkon toimijoita, kun suunnitellaan tiloja tai toimintoja. Ja jotenkin piispa pystyy muistuttamaan niitä elämän arvokkuudesta ja elämän moninaisuudesta, että nämä saavutettavuus asiat tulevat huomioiduiksi mahdollisimman laajalti niin puheissa kuin teoissa ja toiminnan suunnittelussa.

Tuomo Burman: Mikä asia olisi ensimmäinen saavutettavuusteko, mikä pitäisi kirkossa tehdä?

Heikki Arikka: Joo ja tässä on varmaan eroja, että seurakuntien tai kirkkojen välillä. Varmaan on kirkkoja ja seurakuntia, joissa on kirkkoja, joissa saavutettavuus on pystytty ottamaan paremmin huomioon vaikka tilojen tai silmukoiden kautta, että pystytään huomioimaan erilaisia ryhmiä. Meillä oli ainakin silloin kun olin vammaisneuvoston jäsenenä, niin meillä yksi sellainen hanke…minä en nyt valitettavasti tiedä mikä on sen hankkeen laita tällä hetkellä, en ole sitä seurannut viime vuosina, mutta siinä oli ajatusta, että joka kirkkoon pitäisi saada näkövammaiselle sopiva virsikirja, sellainen piste…varmaan ehkä paremmin tiedät mistä kirjasta on kysymys, mutta sellainen pistekirjoituksella oleva virsikirjan versio.

Näin ollen sitä kautta palveltaisiin muun muassa tätä kohderyhmää paremmin ja ajatus oli silloin siinä, että jokaiseen kirkkoon voisi päästä apuvälineiden kanssa yksin ja jokaisessa kirkossa olisi tällainen silmukka, induktiosilmukka ja jokaisesta kirkosta löytyisi virsikirjat, mitkä olisivat sormi -lukutekniikalla luettavissa ja voisi sitä kautta osallistua lauluun.

Se, että onko näin toteutunut niin arvelisin, että ei ole ihan toteutunut valtakunnallisesti vaan tässä on valtavia alueellisia ja seurakunnallisia eroja. Varmaan sellainen iso teko olisi, jos me voisimme joku päivä kirkossa sanoa, että nyt ainakin tältä osin saavutettavuutta on edistetty, että nämä fyysiset esteet olisivat joka paikassa ratkaistu.

Tiedän, että tämä on vähän haastavaa, koska meillä on vähän vanhojakin kirkkorakennuksia, joiden rakenteiden muuttaminen voi olla vähän haastavaa, mutta viime kädessä kysymys on ikään kuin ihmisten asenteesta ja tahtotilasta ja aika monet tällaiset rakennustekniset asiat ovat kyllä ratkaistavissa, jos tahtotilaa ja näkemystä johonkin asiaan löytyy.

Ehkä sellainen ensimmäinen asia niin ajattelen, että ehkä se asenteiden muuttamisen puolella on se, että tätä saavutettavuus asiaa pidetään riittävän vahvasti ja äänekkäästi esillä, että tämä ajatus menee ikään kuin läpi koko kirkon riittävän hyvin.

Tuomo Burman: Näin kuultiin Heikki Arikan vastauksia saavutettavuus -kysymyksiin.

Seuraavaksi sitten vuoron saa Porin Teljän seurakunnan kirkkoherra Kaisa Huhtala.

Tuomo Burman:  Mitä saavutettavuus kirkossa tarkoittaa?

Kaisa Huhtala: Se on hyvä ja selkee kysymys. Saavutettavuus, josta nyt puhutaan paljon on varmaan aika monenlaista. Ehkä se on ihan ensimmäiseksi se on sellaista esteettömyyttä, että ihminen pystyy tulemaan hyvin kirkon tilaan, jos hän kulkee pyörätuolilla tai käyttää rollaattoria ja hän myöskin pystyy siis tulemaan vaikka alttarille ehtoollispöytään, tämähän on se ihmisillä tosi iso kysymys monta kertaa ihan kirkon valinnassakin, että pystyykö helposti ja yksinkertaisesti tulemaan.

Sittenhän se voi olla vaikka tämän tyyppisiä kysymyksiä, että miten on kuuluvuus, miten on se sijainti, että näetkö vaikka alttarille ja onko sijoittelu sellainen helppo ja miellyttävä. Sitten ehkä saavutettavuus voi olla myöskin vähän tällaista, vois ajatella, että liittyy myöskin tähän turvallisen tilan -käsitteeseen. Siihen ajatukseen, että sinä uskallat tulla ilman, että on ajatus se, että sinua joko jonkin vammaisuuden tai jonkin mielipiteen tähden jollain tavalla huomautellaan, että saavutettavuus on myöskin sitä.

Tottakai se on myöskin näissä kaikissa nettisivuissa, Facebookissa, Instagramissa tai normi nettisivuissa se, että on tekstitystä videossa tai on mahdollista klikata jotakin kuvaa ja sinä saat siihen sen, että näkövammainen ihminen pystyy kuulemaan sen kuvauksen siinä. Tällaisia asioita nyt ehkä ensimmäisenä saavutettavuudesta kirkossa.

Tuomo Burman: Kuka hyötyy, jos kirkko on saavutettava?

Kaisa Huhtala: No minä vastaisin tähän mielelläni, että kaikki hyötyvät. Eli saavutettavuus ei ole vain yhden, jos halutaan sanoa jonkin marginaaliryhmän saavutettavuutta, vaan se etu ja hyöty on kaikilla ehkä juuri sen tähden, että silloin yhteisöllisyys lisääntyy. Jos kirkko on saavutettava ja turvallinen, niin silloin se on kaikkien hyöty, koska silloin jokainen uskaltaa ja pystyy tulemaan ja se antaa jokaiselle ihmiselle ajatuksen siitä, että minä voin tulla.

Vaikkapa ihan sellaisena esimerkkinä, että kun meillä on tavallinen messu niin ihmiset tietävät, että he voivat tulla vaikka vähän myöhässä, he voivat lähteä välillä kävelemään pihalle, jos tuntuu etteivät he jaksa istua, että kukaan ei ihmettele sitä, että toiset tulevat ja menevät. Eli saavutettavuus on kaikkien hyöty siinä, että me voimme olla ja saapua sellaisina kuin nyt ollaan erilaisten omien henkilökohtaisten asioittemme kanssa ja se lisää sitä yhteisöllisyyttä, joka tulee toinen toisen kunnioittamisesta.

Tuomo Burman: Mitä saavutettavuus käytännössä tarkoittaa kirkon jokapäiväisessä elämässä?

Kaisa Huhtala: Minä ajattelisin, että ensimmäiseksi pitäisi ehkä sanoa, että se on asioiden huomaamista. Eli se on asioiden huomaamista siitä näkökulmasta mikä ei ole ihan juuri sinun oma, et pystyt ajattelemaan toisen ihmisen osalta tilannetta. Joko se voi olla sitä, että huomataan se, että paikalla voi olla joku, jonka on vaikea kuulla ja jos hän pyytää kertaalleen, että voisitko puhua selkeämmin niin sitten muistetaan se.

Tai jos on kysymys jostakin, mikä helpottaa toisen ihmisen elämää, niin muistetaan se eikä vain sitä hetkeä kun se ihminen puhuu tai sanoo siitä vaan koko ajankin. Eli se, että yrittää ajatella eri ihmisten näkökulmasta ja voisiko ajatella, että tässäkin on se sama mikä aina on, että älä ajattele toisen puolesta vaan kuule toista. Eli se, että jos otetaan nyt vaikka se, että joku on näkövammainen niin sinä et rupea esittämään, että joo minä tiedän tämän jutun vaan sinä kuulet sen, että mikä on nyt oikeasti se asia mitä pitää huomata.

Minä olen itse esimerkiksi opin todella paljon nuorena pappina ystävältäni Hannes Tiiraalta, joka hyvinkin selkeästi selitti asioita ja se, että sinä et ajattele ja kuvittele toisen puolesta.

Tuomo Burman: Miten piispa voi edistää saavutettavuutta kirkon kaikilla tasoilla?

Kaisa Huhtala: No ajattelisin sillä tavalla, että tässäkin niin kuin aika monessa muussa asiassa on kysymys asenteesta, että jos haluaa ymmärtää ja haluaa vaikuttaa, niin se on se ykkösjuttu. Voihan tässä nyt ottaa esimerkiksi vaikka ministerin, jonka aikana viittomakielen asema on tullut ihan toisenlaiseksi, koska hänellä on asiaan ymmärrystä ja tottakai voi esimerkiksi piispa vaikuttaa vaikka piispan tarkastuksissa tai muissa tilanteissa, joissa kohtaa seurakunnan työntekijöitä, luottamushenkilöitä, seurakuntalaisia. Olemalla kiinnostunut kysymällä, kuulemalla, itse havainnoimalla ja vaikuttamalla omalla asennoitumisella ja kannanotoilla siihen millä tavalla toivotaan, että kirkko on oikeasti saavutettava.

Tuomo Burman: Mikä asia olisi ensimmäinen saavutettavuusteko, mikä pitäisi kirkossa tehdä?

Kaisa Huhtala: Se on erinomaisen mielenkiintoinen kysymys ja tähän voisi varmaan ottaa ihan mitä tahansa, mutta minulla aivan ensimmäisenä nousi mieleeni nää selkokielisen uutisointi, että siis meillähän on täällä paikkakunnalla Pertti Rajala tehnyt erittäin ansiokasta työtä selkokielisiin julkaisuihin ja minulla ensimmäisenä nousi tässä nyt esimerkiksi nämä kirkon tiedotuskeskuksen lähettämät uutiset. Olen todella paljon tekemisissä ihan päivittäin ihmisten kanssa, jotka eivät ole alunperin suomalaisia, suomi ei äidinkieli ja jotka kuitenkin puhuvat, kirjoittavat ja ymmärtävät hyvin suomea ja kun heidän kanssaan käy joitakin tekstejä läpi niin huomaa, että pitäisi olla enemmän selkokielistä uutisointia olemassa. Tottakai nettisivutkin, mutta puhun nyt nimenomaan tästä uutisoinnista ja sitten tämä liittyy myöskin siihen, kun puhutaan lukutaidosta, luetun ymmärtämisestä, että monta kertaa uutisoinnit mitä me ajattelemme, että nämä ovat selkeitä niin ne eivät avaudu ihmisille, jotka ovat koulunsa käyneitä, mutta kuitenkin se luetun ymmärtäminen ei ole sellainen mitä me ehkä kuvittelemme.

Minun vastaus tähän sinun kysymykseesi on se, että enemmän selkokielistä uutisointia.

Tuomo Burman: Näin kuultiin Kaisa Huhtalan ajatuksia saavutettavuudesta.

Tuomo Burman: Sitten on vuorossa Turun Mikaelin seurakunnan kirkkoherra Jouni Lehikoinen. Mitä saavutettavuus kirkossa tarkoittaa?

Jouni Lehikoinen: No tuota saavutettavuus on aika laaja käsite kaiken kaikkiaan, että ensimmäisenä tuli mieleen esteettömyys. Siitähän ollaan paljon puhuttu jo pidemmän aikaa kirkon elämässä, että fyysiset tilat pitäisivät olla esteettömiä, että ihmiset pääsevät osallistumaan Jumalanpalveluksiin ja seurantakuntatiloihin, siihen toimintaan mitä meillä on, mutta minä näen, että saavutettavuus on myöskin paljon paljon muuta. Nyt puhutaan tällä hetkellä tästä tiedollisesta saavutettavuudesta eli siitä, että ihmiset löytävät meidät, että jokaiselle on helppo löytää seurakunta sosiaalisesta mediasta, tietoo sen toiminnasta ja erityisesti tavallaan, että sitten netissä me ollaan saavutettavia joka tavalla, että tämä on sellainen haaste mikä tällä hetkellä tämä informaatiomaailman saavutettavuus kirkolla on olemassa.

Tottakai myöskin sitten käsitän saavutettavuudella myöskin sen, että myöskin niillä ihmisillä, jotka esimerkiksi ovat taloudellisessa ahdingossa, niin heillä olisi mahdollisuus ja oikeudet osallistua seurakunnan esimerkiksi leiritoimintaan, joka on maksullista. Tavallaan saavutettavuuden sisällä on monta eri käsitettä, myöskin käsitteet, jotka liittyvät ihmisarvoon ja tasa-arvoon.

Tuomo Burman: Kuka hyötyy, jos kirkko on saavutettava?

Jouni Lehikoinen: No kyllä siitä hyötyvät ihan kaikki, että tuota niin jos kirkossa me saarnataan sitä, että kaikki ovat tervetulleita ja Jeesuksen luokse on jokainen ihminen huolimatta hänen taustastaan tai fyysisestä olemuksesta niin, jos me kirkossa rakennetaan esteitä sille todellisuudelle niin silloinhan se sotii meitä itseämme vastaan. Eli kyllä kirkon täytyy tehdä kaikki sen eteen, että se on saavutettava ja kaikki tästä hyötyvät. Siitä hyötyy kirkko ja siitä hyötyy jokainen seurakuntalainen ja jokainen ihminen, että meidät löytää ja me olemme saavutettavissa.

Tuomo Burman: Mitä saavutettavuus käytännössä tarkoittaa kirkon jokapäiväisessä elämässä?

Jouni Lehikoinen: No saavutettavuus pitäisi olla ennen kaikkea enemmän kuin pelkkiä sanoja ja korulauseita, me olemme niitä viljelemässä kirkossa ihan tarpeeksi. Kaikki mitä me puhumme niin punnitaan siinä käytännön elämässä, käytännön ruohonjuuritason työssä ja kirkon jokapäiväisessä elämässä, eli tämä pitää sisällään sen, että me kirkossa panostamme esteettömyyteen, panostamme siihen, että me olemme saavutettavissa tuolla sosiaalisessa mediassa, informaatiomaailmassa.

Minä ajattelen myöskin meidän oman seurakunnan toiminnan kannalta, minä olen alusta asti täällä Turussa ajanut omassa seurakunnassani sitä linjaa, että pois virastoista kansan keskellä. Eli se, että me menemme sinne missä ihmiset ovat, sehän on saavutettavuutta myöskin. Meidät löytää kaduilta, kujilta ja kuppiloista, jopa jalkapallokentältä tai jääkiekkokentältä, missä ollaan läsnä kohtaamassa ihmisiä, että sanotaan arkipäivän elämässä tämä voisi näkyä tällä tavalla.

Tuomo Burman: Miten piispa voi edistää saavutettavuutta kirkon kaikilla tasoilla?

Jouni Lehikoinen: No piispan pitää ennen kaikkea olla itse esimerkkinä siinä asiassa. Pitäisi sitä asiaa esimerkiksi piispan tarkastuksissa hyvin esillä, puhua saavutettavuuden puolesta ja nähdä kokonaiskuva, että seurakunta ei ole vain sellainen kapee sektori tämän ajan keskellä vaan sen täytyy olla voin joka suuntaan, että sen täytyy olla saavutettava joka tavalla. Tämä on erityinen asia mistä piispa voisi pitää ääntä ja muistuttaa seurakuntia ja ennen kaikkea sitten tuota niin myöskin tässä yhteiskunnallisessa keskustelussa pitää teemaa yllä. Kyllä piispan ääntä kuunnellaan vielä ihan eri tasolla kuin paikallisseurakunnan kirkkoherran ääntä.

Tuomo Burman: Mikä asia pitäisi ensimmäisenä saavutettavuus tekona tehdä kirkossa, jos ajatellaan näin laajasti?

Jouni Lehikoinen: Minä ajattelen, että tässä voisi olla moniakin vaihtoehtoja. Ensimmäinen vaihtoehto on tottakai se, että meidän tilat ovat esteettömiä ehdottomasti, jokaisella on kirkkoon ja seurakuntakoteihin ja -rakennuksiin esteetön pääsy. Se on ihan ensimmäinen asia. Toinen asia tietenkin on myöskin se, että tuolla informaatiomaailmassa me olemme saavutettavia ja meidän kielemme on selkeää. Jos minä ajattelen ihan ruohonjuuritason, meilläkin selkomessuja seurakunnassa on pidetty jonkin verran, niin esimerkiksi messuissa ihan yksinkertainen asia on se, että sanotaan virren, liturgi sanoo virren numerot aina ennen kuin lähdetään virttä veisaamaan.

Eli monista pienistäkin asioista me voimme saada isompia tekoja tämän kirkon sisällä, mutta jossakin on se ensimmäinen askel mitä täytyy ottaa ja ehkä ne menevät tällaisessa järjestyksessä minun ajatusmaailmassani.

Tuomo Burman: Ja näin kuultiin Jouni Lehikoisen ajatuksia saavutettavuudesta.

Tuomo Burman: Lopuksi vielä kuullaan Turun arkkihiippakunnan hiippakuntadekaani Mari Leppäsen ajatuksia saavutettavuudesta.

Tuomo Burman: Mitä saavutettavuus kirkossa tarkoittaa?

Mari Leppänen: No minä ajattelen, että saavutettavuus on ihan meidän teologian ytimestä, koska siis kirkon tulisi olla olemukseltaan kaikki huomioon ottava ja myös sellainen, joka yksinkertaisesti se viesti, meidän viesti on tarkoitettu kaikille ihmisille. Eli ollaan ihan ydin asioiden äärellä, mutta sitten käytännössähän se saavutettavuus merkitsee kauheen erilaisia asioita, mutta jos puhutaan ihan tästä perus lähtökohdasta ja ehkä tulee mieli sanoa vielä sekin, että erityisesti minä ajattelen, että luterilainen kristinusko niin sehän on oikeastaan saanut alkunsa saavutettavuus kysymyksestä, että tavallinen ihminen, tavallinen kadunkulkija voisi ymmärtää Jumalan sanaa ja sitä on käännetty kansan kielelle ja opetettu niin, että ihmiset ymmärtävät.

Jotenkin minä ajattelen, että sen lisäksi, että saavutettavuus nousee kristillisen teologian ytimestä niin se on myös luterilaisuuden perus ajatuksia. Sitten toisaalta minä ajattelen, että luterilaisuuteen liittyy se ajatus, että usko elää ja kehittyy ja siksi se saavutettavuus käytännössä ja konkreettisesti tarkoittaa tänä aikana eri kysymyksiä kuin esimerkiksi silloin reformaation aikana.

Tuomo Burman: Kuka hyötyy, jos kirkko on saavutettava?

Mari Leppänen: No siitähän tietysti hyötyy kaikki, mutta erityisesti he, jotka ovat tavalla tai toisella tulleet rajatuksi ulkopuolelle.

Tuomo Burman: Mitä saavutettavuus käytännössä tarkoittaa kirkon jokapäiväisessä elämässä?

Mari Leppänen: Se voi tarkoittaa kauheen monenlaisia asioita, minulla tulee omasta työstäni tai omasta kotiseurakunnastani mieleen ihan konkreettisiakin asioita. Meidän hiippakunnassa on käynnissä tällainen hanke, jossa yksi keskeinen osa-alue on Jumalanpalvelus elämä ja kirkkotilojen uudistaminen ja siinä esimerkiksi tämä saavutettavuus kysymys on aika iso kysymys ja se tarkoittaa kauheen monenlaista saavutettavuutta. Toisaalta tätä esteettömyyttä ja sitten toisaalta saavutettavuutta esimerkiksi ilmapiirin kautta ja sillä tavalla, että se on jotenkin kaikki mukaan kutsuvaa.

Yksi sellainen käytännön esimerkki minun mielestä, joka hyvin kuvaa tähän saavutettavuuteen liittyvää problematiikkaa oli se, että yhdessä näistä kirkoista, jota meillä täällä isosti remontoidaan, niin ennen sitä remonttia päätettiin tehdä kokeilu kun siellä on se kirkkotila sellainen, että sen alttarin kaide on niin kuin pitää mennä portaat ylös ja sinne ei ole olemassa varsinaisesti mitään liuskaa, siinä on kyllä kaide ja sehän rajaa ihmisiltä sen, että aika moni ei pysty käymään ehtoollisella sen takia, että kokee sen hankalaksi ja ei halua herättää ehkä huomiota tai pyytää apua.

Sitten siellä tehtiin sellainen kokeilu, että ehtoollinen jaettiinkin seisaalleen siinä keskikäytävällä ja se oli kiinnostavaa kuulla miten ihmiset reagoivat siihen, että osa loukkaantui aika paljon, koska heille se kokemus siitä, että he saavat polvistua alttarille on kauhean tärkeä ja heidän oli vaikea asettua niiden ihmisten asemaan taas, jotka eivät ehkä vuosikymmeniin olleet päässeet itse ehtoolliselle. Minusta se on tällaisia kauhean konkreettisia asioita, jossa me havahdumme ajattelemaan asiaa niin kuin ei vain omasta näkökulmasta vaan toistemme näkökulmasta.

Tuomo Burman: Miten piispa voi edistää saavutettavuutta kirkon kaikilla tasoilla?

Mari Leppänen: No minä ajattelen, että se piispan työhän on sitä sellaista seurakuntien työn tukemista ja kirkon työn näkyväksi tekemistä ja sitten viestintää, oikeastaan kaikilla näillä osa-alueilla piispa voi pitää esillä näitä kysymyksiä ja ihan lähtökohtaisesti se lähtee siitä, että piispan pitäisi puhua uskosta ja Jumalasta niin, että se on ymmärrettävää. Sitten minä ajattelen niin, että piispan tehtävä on myös ihan konkreettisesti edistää sitä, että ihmisillä, tämän ajan ihmisillä ei olisi esteitä, erilaisia esteitä sille, että he voisivat yhdessä toisten kanssa jakaa sitä uskoa Jumalaan ja kokemuksellisesti myös tulla yhteen.

Käytännössä minä ajattelen, että nyt esimerkiksi kun kerroin tästä meidän hankkeesta, niin meillä piispa on ollut siinä mukana ja pitänyt näitä asioita esillä ja tämä on minusta sitä ihan arkista sen työn ehkä sen esteettömyys puolen enemmän miettimistä, mutta sitten kyllähän tämän ajan iso kysymys on tämä saavutettavuus laajasti. Jokainen voi osallistua, vaikka ei näe, kuule tai ymmärrä kaikkea, mutta sitten toisaalta myös, että se ilmapiiri on sellainen, että kirkon toiminta olisi lähtökohtaisesti avointa kaikille, että se olisi sellaista, että se kutsuu puoleensa.

Tämä on minun mielestä sillä lailla syvällinen kysymys, että tässä on tällaisia ihan konkreettisia asioita, mutta myös asenteellisia asioita ja kyllä se minun mielestä kilpistyy Jumalanpalvelukseen ja just tähän ehtoolliseen, josta kerroin tämän esimerkin. Rippikouluun, nuorten ihmisten elämään, avioliittoon, diakoniaan, sielun hoitoon, kaikkeen, että se on läsnä jokaisella tasolla, niin puhumalla piispa, tekemällä näkyväksi, rohkaisemalla, [nostamalla? 00:31:35] hyviä esimerkkejä, ehkä myös muistuttamalla silloin jos näyttää siltä, että asiat eivät etene niin kuin tulisi edetä.

Tuomo Burman: Mikä asia olisi ensimmäinen saavutettavuusteko, mikä pitäisi kirkossa toteuttaa?

Mari Leppänen: Viime vuosien aikana minä olen ajatellut tätä sillä lailla enemmän ehkä vielä henkilökohtaisesti, kun on aina hoksannut ajatella, että minun oma äitini sairastaa tällaista perinnöllistä sarveiskalvon rappeumaa ja hänelle on tehty monenlaisia silmäoperaatioita, mutta hän menetti, hän elää siis yksin ja hyvin toimintakykyinen, mutta hän menetti oikeastaan kokonaan näkönsä tässä viimeisten vuosien aikana. Hän on ollut sellainen, joka on osallistunut seurakunnan toimintaan tai halunnut verkon kautta kuulla ja se teki näkyväksi sen, että miten hirveän vaikeata se on toisaalta heikko näköiselle, mutta sitten erityisesti myös sokealle ihmiselle.

Äitini tilanne on onneksi kulkenut eteenpäin sillä tavoin, että hänelle onnistuttiin tekemään leikkaus ja hän tällä hetkellä näkee jonkin verran, mutta hän joutui jonkin aikaa sillä lailla, että hän ihan apuvälineiden kanssa toimi ja toisten avun varassa ja se olis kyllä todella silmiä avaava prosessi, että miten vahvasti tämä verkkomaailma mahdollistaa kauhean paljon asioita, mutta miten siellä pitää osata ottaa huomioon, että asiat ovat saavutettavia. En ollut ymmärtänyt sitä niin perustavalla tavalla aikaisemmin ja ajattelen, että tämä on sellainen, tottakai nythän meillä itse asiassa sen asian kanssa kaikissa seurakunnissa painitaankin parhaillaan, kun tämä laki tulee voimaan ja moni asia varmaan paranee, mutta kyllä minä ajattelen, että sen verkkomaailman saavutettavuus on tosi tärkeä asia ihan näiden käytännön ja konkreettisten tilojen ja ilmapiirin lisäksi. Sitä haluaisin osaltani edistää.

Tuomo Burman: Ja näin kuultiin Mari Leppäsen ajatuksia saavutettavuudesta.

Tuomo Burman: Kiitos jokaiselle piispaehdokkaalle, että pystyitte vierailemaan tässä Saavu Kirkkoposti -podcastissa Teamsin välityksellä. Oli mielenkiintoista kuulla näkemyksiänne tästä saavutettavuudesta ja oli ilo huomata, että saavutettavuus on teille jokaiselle tärkeä asia ja tasapuolisesti jokaiselle menestystä tulevissa vaalikoitoksissa.

No niin ja tässä alkaakin olla kaikki tällä erää tässä Saavu Kirkkoposti -podcastissa. Minä olen Tuomo Burman ja olen tämän podcastin toimittaja. Sen verran täytyy sanoa, että vähän tästä tuli pidempi kuin edellisellä kerralla, mutta saavutettavuus on asia, josta on paljon asiaa tuotavissa esille, joten suotakoon se minulle anteeksi. Seuraavan kerran sitten olemme kuuluvilla tuossa marras-joulukuussa, hyvää syksyä jokaiselle kuulijalle.

Tuomo Burmanin vieraana on Keski-Suomen seurakuntien kehitysvammaistyön pappi Maarit Nuopponen. Tuomo ja Maarit pohtivat, miten joulun voisi kokea moniaistisesti. Jaksossa kuullaan myös jouluhartaus. Podcastissa kuullaan myös joululaulu Tuo armon valkokyyhky (säveltänyt Michael Praetorius) Teija Tuukkasen soittamana.

Listen to “Miten joulun voi kokea monella aistilla?” on Spreaker.

Podcastissa on vieraana kirkkohallituksen johtava sielunhoidon asiantuntija Virpi Sipola. Tuomo Burman keskustelee hänen kanssaan seuraavista kysymyksistä: Mitä kärsimys on? Miksi hyvä Jumala sallii kärsimyksen? Ja onko kärsimys suhteellinen käsite?

Listen to “Kärsimys” on Spreaker.

Tekstivastine

Tuomo Burman: Tervehdys hyvät kuulijat. Tervetuloa kuuntelemaan Saavu Kirkkoposti -podcastia. Minä olen Tuomo Burman ja tämän podcastin toimittaja. Olen seurannassanne semmoisen parikymmentä minuuttia tällä kertaa.

Tänään Saavu Kirkkoposti -podcast pureutuu mielenkiintoiseen aiheeseen: kärsimys, mitä se kärsimys on? Miksi Jumala sallii kärsimystä? Miten kärsimystä mahdollisesti voisi helpottaa ja onko kärsimys suhteellinen käsite? Muun muassa tämmöisiä asioita käsitellään tällä kertaa tässä Saavu Kirkkoposti -podcastjaksossa. Sain vieraakseni Teams -yhteyden kautta kirkkohallituksen johtavan sielunhoidon asiantuntijan VIrpi Sipolan ja hänen kanssaan jutellaan ja pohditaan näitä kysymyksiä.

Tervetuloa Virpi Sipola, kirkkohallituksen johtava sielunhoidon asiantuntija tähän Saavu Kirkkoposti -podcastiin. Olisiko Virpi hyvä, että ensiksi jollakin tavalla esittelet itsesi, miten olet joutunut tai päässyt kirkkohallitukseen? Mitä sinä olet aikaisemmin tehnyt? Tämähän on silläkin tavalla mielenkiintoinen asia, kun meillä on aiheena tämä kärsimys monelta kannalta niin tietysti aina itseä kiinnostaa, että miten tämä kärsimys esimerkiksi liittyy sinun työhistoriaan?

Virpi Sipola: No kiitoksia ja kiitos kutsusta. Minun tieni on kulkenut oikeastaan kirkon monenlaisista töistä tuonne kirkkohallitukseen. Eli olen koulutukseltani diakonissa ja sitten tietysti pappi. Molempia töitä olen kirkossa tehnyt. Pisimpään toimin sairaalapappina ennen tätä nykyistä pestiä kymmenkunta vuotta. Se varmaan on se konteksti ja ympäristö, jossa tähän kärsimyksen tematiikkaan ja sen äärellä olen eniten varmasti ollut. Tämmöistä luopumiseen ja kuolemaan liittyvää kärsimystä.

Sitten totta kai kärsimystä on jokaisen ihmisen elämässä myöskin. On erilaisia kärsimystä aiheuttavia asioita. Se on aika yleisinhimillinen ja universaali asia ja koskettaa meitä kaikkia. Nykyään olen paljon mukana Suomessa esimerkiksi palliatiivisen ja saattohoidon erilaisissa kehittämishankkeissa. Niissä tietysti myös tämä kärsimystematiikka on vahvasti läsnä. Kärsimystä ja sen merkitystä ja mahdollisuutta lievittää sitä kärsimystä pohditaan kovasti.
Tuomo Burman: Itse olen aina tottunut, että käsitteet pitää määritellä jollakin tavalla. Mitä on kärsimys? Mitä sillä yleisesti ottaen tarkoitetaan?
Virpi Sipola: En tiedä onko siitä kattavaa määritelmää mutta minä jotenkin ajattelen, että se on jotain menetystä. Kärsimys on jotakin sellaista, että ihminen kokee, että hän menettää jotain itselleen tärkeää tai arvokasta tai joutuu luopumaan sellaisesti. Tai sitten se on sellaista vajetta, vaille jäämistä. Se voi olla myös kohtaamattomuutta. Sanotaan, että vaikeinta kärsimystä on kärsimys, joka ei tule kohdatuksi ollenkaan.

Tuomo Burman: Kuka määrittelee tai voiko toinen ihminen määritellä, että toinen ihminen kärsii?

Virpi Sipola: Minusta ei voi. Se on kuitenkin hyvin subjektiivinen kokemus. Siihen liittyy myös se, että ei voi sanoa, että tämä kärsimys on suurempaa kuin tämä kärsimys koska se on niin henkilökohtainen kokemus. Meistä jokainen voi omassa elämässään määritellä, että mikä tuntuu meistä suurelta ja mikä pienemmältä kärsimykseltä. Toisen ihmisen kärsimyksen mittaaminen on oikeastaan ihan mahdotonta koska se muodostuu ihmisen kokemuksista, tunteista, asenteesta ja kyvystä selviytyä sekä ottaa tukea vastaan. Se on niin monien tekijöiden summa.
Tuomo Burman: Eli jos ajatellaan vaikka vammaista ihmistä, itse olen sokea niin sinä Virpi näkevänä ihmisenä et voi todeta, että minä varmasti kärsin siitä suunnattomasti?

Virpi Sipola: En koska minä en tiedä enkä tunne sinun kokemusmaailmaasi. Enkä oikeastaan tiedä, ellen kysy sinulta, että mitä se sinulle merkitsee.

Tuomo Burman: Sen verran täytyy syrjähyppynä tehdä tähän kuitenkin, että itse kun on syntymästään asti ollut sokea niin minä sanoisin, että se on ehkä enempi ominaisuus kuin mitään muuna. En koe sitä minään erityisenä kärsimyksenä.

Virpi Sipola: Se on hyvin kuvattu, että se on ominaisuus.

Tuomo Burman: Mitä ajattelet Virpi Sipola, onko kärsimys tietyllä tapaa, voisiko sanoa suhteellinen käsite? Niin kuin yksi ystäväni kertoi, että voi olla paljon kipuja, joku kärsii siitä. Jollekin taas maailman suurin kärsimys on se, että ripsiväri valuu naamalla.

Virpi Sipola: Varmasti noin kuvattuna kyllä. Niin kuin sanoin tuossa aikaisemmin sitä, että se on niin subjektiivinen kokemus. Se on myös minusta tilannekohtaista. Se liittyy myös sellaiseen, että miten esimerkiksi yksittäisen ihmisen elämä on kulkenut. Jos elämä on mennyt sillä tavalla aika sievästi eikä ihminen ole joutunut kohtaamaan kovin suuria menetyksiä elämässään, esimerkiksi läheisen kuolemaa. Hän ehkä nimeää kärsimystä aiheuttavat asiat eri tavalla kuin vaikkapa sellaiset ihmiset, jotka ovat joutuneet menettämään kuoleman kautta läheisiään. Tai ajatellaan vaikka tällaista tilannetta, että joutuisi sodan takia pakenemaan kotimaastaan ja jättämään kaiken.

Kyllä kärsimys on hyvin suhteellista. Se liittyy tosiaan myös siihen kontekstiin ja ihmisen elämän historiaan.

Tuomo Burman: Jos me olisimme nyt rippikoulussa ja sinä Virpi olisit opettamassa rippikoululaisia ja joku kysyisi, että minkä takia sitten Jumala sallii kärsimyksen kun Jumala on hyvä?

Tuomo Burman: Se on varmasti kysymys, johon ei ole vastausta. Minä ajattelen, että me ihmiset olemme vuosisatojen ajan pyrkineet tulkitsemaan ja selittämään sitä. Ajattelen, että siihenhän voi antaa selityksiä, jotka helpottavat sitä, miten me kestämme sitä, että tapahtuu pahoja asioita tai kärsimystä. Ajattelen, että sehän voi kokemuksellisesti olla sitä, että Jumala on kääntänyt selän. Kun me pyydämme, että valista kasvosi meihin ja ole meille armollinen. Se on kokemuksellisesti sitä, että Jumala on kääntänyt selän eikä hän katso meihin. Ajattelen, että liittyykö siihen sekin, että jos miettii että kärsimys on pahimmillaan silloin, jos ihminen jää kärsimyksensä kanssa aivan yksin. Jos ajatellaan vaikka yhteisöä, jossa käy niin, että yksi henkilö alkaa ilmaista koko yhteisön kärsimystä, niin hän jää kantamaan sitä taakkaa yksin. Jos se yhteisö ottaisi sitä yhdessä kantaakseen, niin se kärsimys ei ehkä tuntuisi niin mahdottomalta.

Tämä on ehkä vain tapa yrittää joku merkitys sille kärsimykselle. Ehkä minä syvimmiltään ajattelen, että ei kärsimyksellä aina ole mitään mieltä eikä merkitystä. Ihminen tietysti pyrkii sellaisen aina löytämään, jotta se olisi jotenkin siedettävämpää. Vastaus siihen, että miksi Jumala sallii kärsimyksen, siihen en osaa vastata.

Tuomo Burman: Miten kirkko voisi tai sen pitäisi helpottaa kärsimystä?

Virpi Sipola: Ajattelen, että siihen liittyy taas se kohtaaminen, että kirkko, kirkon työntekijät ja kirkossa toimivat seurakuntalaiset, että meillä olisi avoin mieli ja halu kohdata ihmisiä. Nähdä se lähimmäinen ja hänen tilanteensa. Osoittaa kiinnostusta. Kysymys on varmaan lähimmäisen rakkaudesta myös, että meillä olisi voimia ja kykyä siihen, että me rakastaisimme lähimmäisiä ja pystyisimme kohtamaan myös sitä kärsimystä. Ilman, että sitä yritetään väistää tai että sen ei anneta olla. Joskus kärsimys on auttajan näkökulmasta sellaista, että sille ei voi tehdä mitään. Voi vain olla siinä lähellä. Olla yhdessä toisen ihmisen kanssa. Ehkä se lohdutus voikin olla siinä, että ihminen tulee kohdatuksi sen kärsimyksen maisemissa, kärsimyksen äärellä. Sitä ei välttämättä voi mitenkään poistaa aina.

Tuomo Burman: Minkälaisia asioita se voisi olla konkreettisesti? Mitä esimerkiksi yksittäinen seurakuntalainen voisi tehdä lähimmäisen rakkauden nimissä jos ei nyt sanota poistaakseen kärsimystä niin ainakin vähentääkseen ja pikkuisen helpottaakseen sitä? Hymy päivässä vai?

Virpi Sipola: Se voisi olla ihan hyvä lähtökohta. Ajattelen, että ehkä kysymys on juuri siitä, että me huomaisimme toiset ihmiset ympärillämme. Kun on se ajatus siitä, että antaessaan saa. Ajattelen, että se on aina myös jakamista. Jos huomaa sen toisen ihmisen siinä rinnalla ja voi kysyä häneltäkin, että mitä kuuluu, miten sinä voit? Se on myös tilanne, jossa tulee samalla saaneeksi lahjan. Sitä kohtaamista ja vuorovaikutusta voi ajatella myös sillä tavalla. Itse ajattelen, oli se sitten lähimmäisen rakkautta tai rakkaudesta laajemminkin, että se on teon sana se toisen ihmisen rakastaminen tai se rakkauden osoittaminen. Se kuitenkin aina vaatii jotain aktiivisuutta sillä tavalla. Siitä omasta maailmasta kurottaudutaan toista kohti ja osoitetaan, että hän on arvokas ja hänen elämänsä on tärkeä. Ehkä se on sellaista huomaavaisuutta myös.

Tuomo Burman: Johon ei liity sitä tuomitsemista vaan ymmärrystä?

Virpi Sipola: Ehkä tuo on hyvä, kun otat esiin. Se on myös kykyä sietää erilaisuutta ja ymmärtää. Varmasti myös ihmisarvon näkemistä jokaisessa luojan luomassa. Jokainen on Jumalan kuva ja arvokas sellaisena. Myös se suhtautuminen, että eihän meillä ihmisillä ole oikeutta asettua arvostelemaan ja arvioimaan toista ihmistä.

Tuomo Burman: Itse olen miettinyt sitä paljon, että kun me huomaamme joidenkin ihmisten tekoja, jotka eivät ehkä ole meidän mielestämme kauhean järkeviä, niin mistä tietää, että samassa elämäntilanteessa emme olisi toimineet juurikin samalla tavalla?

Virpi Sipola: Ehkä se juuri onkin se, että me emme koskaan voi tietää ihmisen koko elämää, miksi hän on tullut siihen tilanteeseen ja miksi hän on toiminut kuin on toiminut. Nehän voi olla todella pitkiä elämänpolkuja. Sukupolvelta toiselle siirtyneitä taakkoja tai kärsimystä, joka sitten tuottaa ahdistusta. Toisinaan ihminen käsittelee ja kohtaa sitä ahdistusta haitallisella tavalla.

Tuomo Burman: Virpi Sipola, kun seuraat asioita aika laajasti sielunhoidon kannalta, niin mitkä sinusta ovat tämän ajan ihmisten tyypillisiä kärsimystä aiheuttavia asioita noin laajasti ajatellen?

Virpi Sipola: Varmasti nyt ainakin tämä korona-aika on nostanut esiin yksinäisyyden ja yhteyden kaipuun. Ajattelen, että se on varmasti yksi iso asia, joka aiheuttaa kärsimystä. Eikä se liity pelkästään korona-aikaan. Kun mietitään nuoria ihmisiä niin ajattelen usein, että maailma on aika kompleksinen. Se voi olla nuorelle ja nuorille hyvinkin ahdistavaa. Mahdollisuuksia on paljon mutta myös asioita, jotka tuottavat ristiriitaa niin niitäkin on paljon. Sitten ehkä tämäkin, että ehkä yleinen kärsimys ihmisen elämässä on aina myöskin sitä, että mehän elämme oikeastaan tätä päivää ja tätä hetkeä ja meillä ei ole tietoa siitä tulevasta. Ei voi ennustaa, mitä huomenna tapahtuu. Senkin kanssa eläminen on varmaan yksi, mikä on jaettavissa oleva kokemus. Ehkä minä tuon yksinäisyyden ottaisin tällä hetkellä isoimmaksi. Tai se tuli mieleen.

Tuomo Burman: Onko sinulla jotakin keinoja, miten yksinäisyyttä voitaisiin näin laajasti ottaen vähentää?

Virpi Sipola: Varmasti siinä on. Jos ajatellaan yhteiskuntaa, niin rakenteelliset asiat ovat varmasti yksi asia. Mietittäisiin vaikkapa sitä, että millaisia asuinalueita rakennetaan kaupunkeihin, millaisia liikenneyhteyksiä? Mihin asetetaan esimerkiksi palveluasumisen yksiköitä tai mihin asetetaan toisista maista meille tulevia ihmisiä? Tai millä tavalla erilaisista kulttuuritaustoista tulevat ihmiset voisivat kohdata toisiaan ettei tulisi sellaista siiloutumista? Tai miten eri ikäryhmät voisivat olla enemmän tekemisissä keskenään? Esimerkiksi ikäihmisiä ei eristettäisi nuorista tai lapsista ja toisinpäin. Se on varmaan yksi asia, miten rakenteisiin liittyvällä suunnittelulla voitaisiin vaikuttaa.

Sitten varmasti myös se, että kyllä yhteinen haastava tilanne, niin kuin tämä epidemia esimerkiksi, on myös tuonut jotenkin näkyväksi sitä, että ihmiset haluavat kyllä auttaa. Olemme saaneet paljon lukea siitä, miten on keksitty ihan vapaaehtoisesti tehdä kaikkea. On soitettu toisille ja otettu asiaksi käydä kävelyllä. Kysyä naapurilta, tarvitsetko kaupasta jotakin? Ajattelen, että mitä tietoisempia olemme siitä, että meistä kukaan ei pärjää yksin, me tarvitsemme toisiamme. Me kaikki tarvitsemme toisia ihmisiä. Se on positiivinen asia. Jokainen meistä tarvitsee toista ihmistä ja sitä yhteisöä ja ryhmää, johon voi kuulua. Varmaan jokainen voisi sitä miettiä, miten me saataisiin toisia mukaan. Ehkä on taas kysymys siitä, että pysähdytään eikä ohiteta.

Tuomo Burman: Ajattelin tuosta kärsimyksestä vielä sellaista ulottuvuutta, en tiedä onko se vastakohta, mutta toivo ja kärsimys ovat jollakin tavalla vähän akselin eri päissä. Jos on hyvin toivoton niin esimerkiksi suhtautuu tulevaisuuteen toivottomasti tai ei näe siellä mitään toivon näköaloja niin voisin kuvitella, että se olisi yksi kärsimyksen muoto?

Virpi Sipola: Kyllä varmasti. Luulen, että ihminen tarvitsee toivoa. Se on elämän perusvoima myöskin, että ihminen tarvitsee toivoa pystyäkseen elämään. Voihan toivoa ehkä olla kärsimyksenkin keskellä. Ja varmasti onkin. Ajattelen, että siihen toivoonkin ihminen yleensä tarvitsee toista ihmistä. Tai sellaista suhteessa olon kokemusta. Toivoa on vaikea tyhjästä synnyttää. Suhde voi olla myös suhde Jumalaan. Se voi tavallaan olla myös mielen sisäinen suhde, ei välttämättä suhde fyysiseen ihmiseen tai kohtaamisessa toteutuva, että toivo voi syntyä.

Tuomo Burman: Jos saisit toivon sanoja kertoa ihmisille niin minkälaisia ne olisivat?

Virpi Sipola: Ajattelen, että toivo on jotain sellaista, joka voi syntyä suhteessa olemisesta. Tavallaan siitä ajatuksesta, että joku näkee, kuulee ja pitää totena. Ottaa vastaan ja kohtaa ihmisen sellaisena kuin hän on siinä hetkessä. Ajattelen, että siinä on sitä toivoa. Tai se voi olla sitä, että kokee, että Jumala on lähellä. Ajattelen myös sitä Raamatun sanaa, että minä annan teille tulevaisuuden ja toivon. Ehkä se on myös kokemusta siitä, että kukaan ei ole itsensä varassa vaan että Jumala pitää meistä huolta ja kantaa meitä kaikissa elämän eri vaiheissa, myös kärsimyksen keskellä. Toivosta täytyy muista sekin, että sitten kun siinä vaikeimman kärsimyksen ja lohduttomuuden keskellä, niitä lohdutuksen sanoja ei aina ole. Ajattelen, että silloin se toivo on sitä, että toinen ihminen on läsnä, että kukaan ei jäisi yksin sen kärsimyksensä kanssa. En osaa ehkä sanoa, se on niin tilannekohtaista myöskin, että mitä siinä hetkessä syntyy.

Tuomo Burman: Tämä oli varmasti sillä tavalla hyväkin kysymys. Joskus jopa minullakin onnistuu hyviä kysymyksiä. Siinä mielessä hyvä, että oikeasti siinä tilanteessa, kun kohtaat kärsivän ihmisen, niin ei välttämättä ole niitä sanoja. Silloin se voi olla todella, että olet siinä ja ehkä jopa olet vain hiljaa ja kuuntelet, laulat, luet tai jotain?

Virpi Sipola: Totta. Joskus on niinkin, että ihminen kohtaa sitä kärsimystä kuitenkin omatahtisesti. Se lohdutus väärässä kohdassa voi olla aivan liian aikaista ja siitä voi tulla myös se olo, että ikään kuin kielletään ihmistä tuntemasta niitä vaikeita ja raskaita tunteita. Hän ei silloin pääse eteenpäin siinä asiassa.

Tuomo Burman: Ja toisaalta kun me emme näe toisen ihmisen pään sisään, niin emme tiedä mitä hän lopultakin ajattelee. Esimerkiksi yksi kärsimyksen muoto on varmasti suru siitä, että on menettänyt läheisiä tai rakkaitaan ja jokaisen tapa surra on kuitenkin erilainen. Mikä on oikea tapa, niin jokaisella on tapansa.

Virpi Sipola: Ja siihen suruun liittyvään menetykseenkin voi liittyä niin monenlaisia tunteita, että se riippuu hyvin paljon siitä, että minkälainen se suhde on ollut. Mitä se ihminen on merkinnyt, jonka on menettänyt.

Tuomo Burman: Minä kiitän sinua näistä hienoista ajatuksista. Haluatko vielä jonkun tämmöisen loppusanan, kiteyttää tätä mitä me olemme tässä keskustelleet? Taitaa olla niin, että ehkä tästä jää enemmän kysymyksiä kuin vastauksia mutta ajatuksia varmasti jää, joita voi sitten itse kukin mielessään pohtia. Se mikä hyvää on, niin se kannattaa jättää ja sitä kannattaa käyttää.

Virpi Sipola: Kiitos. Nuo olivat minusta oikein sopivat loppusanat. Kiitos.

Tuomo Burman: Tässäpä olikin kaikki tällä kertaa Saavu Kirkkoposti -podcastin tässä jaksossa. Vieraana meillä oli kirkkohallituksen johtava sielunhoidon asiantuntija Virpi Sipola. Minun nimeni on Tuomo Burman ja olen tämän Kirkkoposti -podcastin toimittaja. Tapaamme sitten syksyllä, elo-syyskuun vaihteessa uudelleen kun seuraava Saavu Kirkkoposti -podcastin jakso ilmestyy. Toivotan jokaiselle oikein siunattua kevättä ja kesää. Kuulemiin. [musiikkia]

Tässä jaksossa Tuomo Burmanin juttukaverina on Matti Laurila, Oulun hiippakunnan kansainvälisen työn hiippakunta sihteeri. Matti on näkövammainen. Keskustelun aiheena on vammaisten työllistyminen kirkossa.
Mitkä asiat edistävät työllistymistä? Mitä haasteita työssä on näkövammaisella? Mitä työnantaja voisi tehdä työllistymisen helpottamiseksi? Pitääkö olla täydellinen vai riittääkö vähempi?

Listen to “Työllistyminen kirkossa” on Spreaker.

Tekstivastine

Tässä jaksossa keskustellaan selkokielestä. Tuomo Burmanin juttukaverina on Pertti Arola, Varsinais-Suomen kehitysvammaistyön pappi.
Mitä selkokieli on? Mitä tavallisen seurakuntalaisen tulisi tietää selkokielestä? Mikä on tärkeintä selkokielen puhumisessa? Podcastjakson lopussa on jouluhartaus.

Tekstivastine

Tuomo Burman: Tervehdys hyvät kuulijat. Tervetuloa kuuntelemaan Saavu Kirkkoposti -podcastia. Minä olen Tuomo Burman ja tämän podcastin toimittaja. Olen seurassanne semmoisen parikymmentä minuuttia tällä kertaa.

Tässä Saavu Kirkkoposti -podcastin jaksossa keskitytään selkokieleen. Mitä se selkokieli on, mitä tavallisen seurakuntalaisen tai seurakunnan työntekijän tulee tietää selkokielestä. Ja tietysti kun joulu lähestyy, niin on myös tässä podcastissa jouluhartaus. Eli tällaista tällä kertaa. Ja asiantuntijavieraana meillä on Varsinais-Suomen kehitysvammaistyön pappi, Pertti Arola. Hänen kanssaan jutellaan Zoom-etäyhteyden kautta. Tervetuloa tähän Saavu Kirkkoposti -podcastiin, Pertti Arola, Varsinais-Suomen kehitysvammaistyön pappi. Olisiko hyvä, että aluksi kerrot muutaman sanan itsestäsi. Ja nyt kun meillä on aiheena tämä selkokieli, niin otetaanko hyvin selkeä viestintä puolin jos toisin.

Pertti Arola: Kiitoksia, se on oikein hyvä tavoite. Selkeys on hyvä juttu, ja siihen on hyvä pyrkiä. Joskus se onnistuu selkeämmin ja joskus sitten lähtee vähän ajatus karkaamaan. Mutta niin se varmaan meillä jokaisella. Tosiaan, olen ollut täällä Varsinais-Suomessa tämän vuosituhannen, eli vähän yli 20 vuotta kehitysvammaisten pappina. Ja on ollut hieno, kiva paikka olla, ollut hienoa ja mukavaa tehdä näiden ihmisten kanssa töitä. Ja selkokieli on kieltämättä sellainen asia, joka on tullut koko ajan tärkeämmäksi. Enemmän se alkaa näkyä omassa työssä, enemmän tulee asioita, joita pitää tehdä, ja saa tehdä selkokielen parissa. Ja enemmän ja enemmän huomata, että selkokieli on tärkeä asia.

Tuomo Burman: Pertti Arola, jos minä yritän olla nyt sellainen yksinkertainen ihminen, se onnistuu kyllä minulta hyvin helposti. Mitä selkokieli noin kansanomaisesti on?

Pertti Arola: Selkokieli on sellaista kieltä, mitä on helppo ymmärtää. Sen sanastoa on vähän yksinkertaistettu, on jätetty vaikeita sanoja pois, jätetty vieraskielisiä sanoja pois, jätetty sivistyssanoja pois. Ehkä se ajatuksenkulku on vähän yksinkertaistettu. Pitäisi olla selkeänä mielessä, että mitä haluaa sanoa, ja sitten sanoo sen selkeästi. Sen sijaan siitä asiasta ja sisällöstä ei ole pakko tinkiä. Joskus voidaan puhua vaikeistakin asioista. Ja joskus voi olla niin, että pitää oikein todella tarkkaan miettiä, että mikä on se ydin tässä vaikeassa asiassa. Mikä on se kaikkein tärkein asia, minkä haluaa sanoa. Ja silloin se selkokieli voi viedä hyvinkin syvällisiin pohdintoihin.

Tuomo Burman: Miten sinä ensimmäisen kerran tulit tutuksi selkokielen kanssa?

Pertti Arola: Se on pikkuhiljaa tässä työssä tullut vastaan. Enemmän ja enemmän. Silloin aikoinaan aloitin, en kovin paljon tiennyt kehitysvammaisten maailmasta. En kovin paljon tiennyt millaiseen työhön tulen, en kovin paljon tiennyt selkokielestä. Silloin erityisen tärkeä asia oli itselle, että pitää olla konkreettinen. Pitää esimerkiksi puheessa olla jotain muuta kuin sanoja mukana myös. Pitää olla jotain näytettävää, pitää olla jotain koettavaa, jotain enemmän. Se oli ehkä se, mikä tuli ensin vastaan. Ja sitten siitä pikkuhiljaa enemmän ja enemmän ajatus lähti myös sinne itse kielen puoleen, sanojen puoleen, selkokielen puoleen. Että voisi myös siihen kiinnittää enemmän huomiota. Ja sitten tuli enemmän ja enemmän vastaan se, että tarvitaan valmista aineistoa. Tarvitaan selkokielisiä raamatuntekstejä, tarvitaan selkokielisiä rukouksia. Ja näitä selkokielisiä tekstejä on sitten julkaistu. Niitä on eri paikoissa, esimerkiksi kirkon selkosivuilla on enemmän ja enemmän aineistoa. Ja näin se on sitten tullut koko ajan tärkeämmäksi omassakin työssä.

Tuomo Burman: Jos ajatellaan, Pertti Arola, tavallista seurakuntalaista tai seurakunnan työntekijää. Mitä hänen ainakin tulisi tietää selkokielestä?

Pertti Arola: Jos haluaa sanoa selkokielellä jotain, silloin pitää ainakin tietää, mitä haluaa sanoa. Eli ehkä se on se hyvä lähtökohta, mitä oikeasti haluan sanoa, mikä on se ydinjuttu. Mitä tässä haluan kertoa. Sillä pääsee jo aika pitkälle. Kun on kirkas ajatus, että tuon haluan sanoa, tuon haluan viestiä, se on se hyvä lähtökohta. Sitten toinen todella tärkeä asia on yhteys. On yhteys kuulijaan, on yhteys häneen, jonka kanssa keskustelee. On jotenkin sellainen yhteys, että puhummeko me edes samasta asiasta. Ymmärrätkö sinä mitä minä tarkoitan, saitko kiinni tästä. Jotenkin voi peilata sitä omaa sanomista tai omaa viestintää. On tärkeää saada sitä palautetta. Palautetta, että jotain tästä nyt menee perille, ja jotenkin ymmärretään toisiamme.

Tuomo Burman: Selkokielen varmaan se helppous on tosiaan siinä, että ajatus, tiiviisti sanotaan se, mitä ajatellaan. Mutta ehkä se vaikeus on myös siinä, että selkokielestä hyötyviä on kovin monenlaisia, aina maahanmuuttajista sitten hyvinkin vähän kieltä ymmärtäviin kehitysvammaisiin. Eli kohderyhmä lienee tärkeä määritellä, kelle milloinkin viestitään?

Pertti Arola: Se on monessa kohtaa kyllä totta. Millainen sanasto on tuttua näille ihmisille, millainen tausta heillä on. Jos kertoo vaikka vertauksen, tai haluaa jotenkin tehdä havainnolliseksi omaa asiaansa, niin onko tällainen asia heille ollenkaan tuttua. Ovatko he törmänneet aikaisemmin tällaiseen. Siinä kohtaa se kyllä tulee haasteena vastaan. Toisaalta on ihan hyvä antaa myös itselleen lupa. Tärkeintä on yrittää saada se yhteys toiseen ihmiseen. Ja sitten, jos tässä keskustellaan, niin sitten huomataan, että syntyikö se yhteys ja menikö asia perille. Jos ei se mennyt perille ensimmäisellä kerralla, ensimmäisellä sanomisella, koetetaan löytää vähän toisenlaisia sanoja. Koetetaan vielä vähän yksinkertaistaa. Jos miettii omia puheita esimerkiksi, niin joskus selkokielen kanssa onnistuu helpommin, joskus huomaa, että nyt meni aika mutkikkaaksi. Aika usein takana on se, että kuinka hyvä ajatus minulla on itselläni siitä, mitä haluan sanoa. Kuinka kirkas ajatus on itsellä. Jos on oikein selkeä ja hyvä ajatus, niin silloin on helppo pukea se asia selkeään muotoon, selkeisiin sanoihin. Joskus taas on vähän sellainen ympäripyöreämpi olo. Jotain tästä haluan kertoa ja viestiä, toisaalta tätä kertoa, toisaalta tuota. Ja silloin huomaa, että lähtee vähän niin kuin pyörittelemään sitä asiaa. Ja lauseet tulevat pidemmiksi, ja lauseet tulevat mutkikkaammiksi. Ja vähän se selkokielinen ajatus karkaa.

Tuomo Burman: Jos, Pertti Arola, hieman tiivistän tätä ajatusta, miten minä ymmärsin sinun äskeisen puheesi, niin ensinnäkin pitää tietää mitä haluaa sanoa. Ja ehkä toiseksi sitten se läsnäolo, eli pitää myös tavallaan tarkkailla. Pikku prinssissä taidetaan sanoa, että tärkeitä asioita näkee vain sydämellään. Ja lieneekö se hyvä ohje tähänkin selkokieleen?

Pertti Arola: Se on tosi hyvä ohje. Loppujen lopuksi selkokieli on eri asia kuin matematiikka. Matematiikassa voidaan laskea, että yksi plus yksi on kaksi. Selkokielessä on vähän vaikeampi laskea, että kun käytän näitä ja näitä sanoja, niin sitten puhun selkokielellä. Tai kun käytän noita sanoja, niin en puhu selkokielellä. Tärkeintä on, että se yhteys jotenkin syntyy.

Tuomo Burman: Niin, kyseessähän on kuitenkin vuorovaikutus lopulta. Että kun se asia saadaan selväksi, ja tarkentavat kysymykset ovat joskus hyödyllisiä. Myös kuulijoilta.

Pertti Arola: Olen monta kertaa lainannut vanhan rovastin lausahdusta, että hän ei oikein tykännyt pitää hartautta kehitysvammaisille ihmisille; kun hän oli tottunut siihen, että kun hän puhuu, niin muut ovat hiljaa. Ja minulla se on vähän toisin päin. Jos kaikki kuulijat ovat hiljaa, niin se on varma merkki siitä, että kukaan ei nyt ymmärrä yhtään mitään, mitä minä puhun.

Tuomo Burman: Pertti, kun sinun normaali työpäiväsi on, niin minkä verran sinä joudut käyttämään selkokieltä? Ja minkälaisia tilanteita, esimerkiksi selkokielellisiä tilanteita, sinulle tulee vastaan?

Pertti Arola: Toive ja tavoite on, että selkokieltä pääsee käyttämään mahdollisimman paljon. Silloin se tarkoittaa sitä, että on ihmisten kanssa tekemisissä. Eli usein normaaliin työpäivään mahtuu vierailuja toimintakeskuksessa tai asumisyksikössä. Siellä saattaa olla hartauksia tai tapaamisia. Niissä tilanteissa yritän kovasti käyttää selkokieltä. Sitten tietysti välillä on niitä tilanteita, että jonkun ihmisen tavoittaa vaikka puhelimessa tai tavoittaa vaikka netissä, saattaa tulla jotain viestejä ja kyselyä. Ja välillä joutuu ehkä vähän pinnistelemään ja ponnistelemaan. Jos emme ole oikein tottuneet yhdessä viestimään kirjoittamalla tai Messengerissä, niin joutuu oikein tiivistämään, että mitenkäs tämän nyt sanoo. Mitenkäs tämän nyt viestii niin, että toinen ymmärtää. Ne ovat sellaisia ihan hyviä haasteita itselle, saada oikein selkeästi ilmaistua. Nyt kun on ollut tätä korona-aikaa, niin olemme tehneet aika paljon videoita YouTubeen, ja siellä käytetään selkokieltä. Ja ne ovatkin aika hyviä sellaisia opetustilanteita itsellekin. Joutuu perästä päin katsomaan, mitä on tullut videolle sanottua. Joutuu vähän leikkaamaan ja liimaamaan, ja siinä huomaa, lähtikö ajatus karkuteille. Tuliko jotenkin selkeästi sanottua. Ja sitten tietysti on niitä työpäiviä, että enemmän istuu tässä tietokoneen ääressä, yrittää vaikka kirjoittaa sitä selkokielistä aineistoa, vaikkapa niitä rukouksia tai raamatuntekstien mukautuksia.

Tuomo Burman: Niin näistä raamatuntekstien mukautuksista sen verran, että niitähän on nyt kirkossa tullut aika paljon. Muun muassa jouluevankeliumi löytyy, ja monia muitakin kirkkovuoden tekstejä. Ja onko se nyt viimeisin tämä päivän rukoukset, joka tuli..?

Pertti Arola: Joo. Kyllä vain. Eli tällä hetkellä kirkon selkosivuilta löytyy jokaiseen pyhäpäivään evankeliumitekstit, ja löytyy päivän rukoukset. Sen lisäksi ollaan sitten pikku hiljaa tekemässä muuta aineistoa. Esimerkiksi omalle sivulle; tuolla Paimion seurakunnan nettisivuilla olen pikkuisen kerännyt niitä mukautuksia, mitä olen tehnyt. Lukukappaleisiin, vanhan testamentin teksteihin, uuden testamentin teksteihin. Ja vähän selkorukouksia myöskin. Mutta se on sellaista omaa pientä harrastustoimintaa tässä. Mutta tosiaan, kyllä sitä selkokielistä aineistoa koko ajan enemmän tulee.

Tuomo Burman: No tuohon ei malta olla sanomatta, että sanotaan, että Paavalin kirjeet esimerkiksi lienevät kohtuullisen haasteellisia selkomukautuksille?

Pertti Arola: Välillä näin. Aika kiemuraisia lauseita ja ajatuksia siellä välillä on. Joutuu aika lailla välillä miettimään, että mitä tässä halutaan sanoa. Siinä oikeastaan tulee myös se selkokielen hienous esille. Ei väistetä vaikeita asioita, vaan yritetään mennä ihan ytimeen. Ihan siihen, että mitä tässä oikeasti halutaan sanoa.

Tuomo Burman: Sehän on hyvä kaiken kaikkiaan löytää se ydin. Ja niin kuin tuossa aikaisemmin todettiin siitä, että on hyvä miettiä mitä on sanomassa. Kun se ydin löytyy, niin keinot aina löytyvät siihen viestimiseen. Mutta jos ei sitä ydintä ole esimerkiksi omassa puheessa, tarkoitan tietysti itseäni tässä tilanteessa, niin silloin on varmasti vaikea löytää sitä sanomistakaan niin, että sen pystyisi ilmaisemaan napakasti, lyhyesti ja selkeästi.

Pertti Arola: Juuri näin. Kyllä sinä puhuit ihan minunkin ajatuksiani nyt kuule.

Tuomo Burman: Pertti Arola, Varsinais-Suomen kehitysvammaistyön pappi, olisiko nyt hyvä, kun joulukin tässä lähestyy, niin siirtyä siihen hartaudelliseen osioon?

Pertti Arola: Joulu lähestyy. Ja enemmän ja enemmän joulua pohditaan uutisissa ja lehdissä. Pohditaan vähän ehkä sitä, että millainen joulu tulee, millainen joulu tulee tänä vuonna. Kuinka paljon se korona vaikuttaa, kuinka paljon tulee rajoituksia. Mitä saa tehdä, mitä ei saa tehdä. Millainen joulu tulee. Millainen on se joulun tunnelma, tai löytyykö sitä joulun tunnelmaa. Jos on paljon rajoituksia, onko silloin mitään oikeaa joulua. Jos koko ajan täytyy miettiä, mitä saa tehdä, löytyykö silloin joulun tunnelmaa. Vähän samaa mietittiin viime jouluna, vuosi sitten. Millainen joulu oikein tulee. Ja oikeastaan samaa mietittiin silloin tosi kauan aikaa sitten. Sitä miettivät Maria ja Joosef. Mitä tässä oikein tapahtuu, millaista tästä oikein tulee. Pitäisi lähteä sinne matkalle, pitäisi lähteä raskaalle, raskaalle matkalle. Ja vauvan syntymä lähestyy. Mitenkähän tässä oikein käy. Millainen joulu, millainen syntymä tästä tulee. Millainen matka tästä tulee. Oikeastaan silloin ensimmäisenä jouluna kaikki meni pieleen. Ei löytynyt yösijaa, ei löytynyt paikkaa mihin majoittua. Vauva syntyi, siellä jossain kaukana matkan päällä. Vauva syntyi jossain kurjissa ja likaisissa olosuhteissa. Vauva syntyi sinne eläinten keskelle. Ei siinä oikein ollut iloa eikä tunnelmaa. Mutta juuri sinne Jeesus syntyi, juuri sinne tuli Jumalan valo. Jumala tuli maailmaan. Jumala tuli siihen tilanteeseen, kun kaikki tuntui menevän pieleen. Jumala tuli siihen tilanteeseen, kun tunnelma tuntui olevan ihan pielessä ja poissa. Jumala tulee keskelle meidän elämää. Eli joulu, joulun valo, se saa tulla joka tapauksessa. Joulun sanoma, joulun valo, se ei riipu siitä, millainen tunnelma meillä on. Joulu tulee joka tapauksessa. Rukoilemme. Rakas Taivaan Isä. Monet ihmiset odottavat joulua. Pieni, innokas lapsi odottaa joulua. Anna minullekin samanlaista intoa. Jollain on kova kiire, jotta hän saisi kaiken valmiiksi. Anna kiireen keskelle joulun rauha. Joku ei jaksa odottaa enää mitään. Anna hänelle valoa, anna vierelle läheisiä ihmisiä. Tuo meille jokaiselle iloa, lepoa ja toivoa. Lahjoita meille hyvä joulu. Aamen.

Tuomo Burman: Kiitos, Pertti Arola, Varsinais-Suomen kehitysvammaistyön pappi, tästä hartaudesta ja tästä haastattelusta. Tässä on kyllä pohtimista ainakin minulle, ja toivottavasti kaikille kuulijoillekin. Kiitos oikein paljon!

Pertti Arola: Kiitoksia, kun sain tulla mukaan tähän ohjelmaan. Oikein hyvää ja selkeää, iloista joulun aikaa jokaiselle.
Tuomo Burman: Tällaisia asioita oli tällä kertaa Saavu Kirkkoposti -podcastissa. Ja vieraana meillä oli Varsinais-Suomen kehitysvammaistyön pappi,

Pertti Arola. Minä olen Tuomo Burman, ja tämän Saavu Kirkkoposti -podcastin toimittaja. Seuraavan kerran olemme äänessä sitten ensi vuonna. Eli 2022, joskus alkuvuodesta. Siunattua joulua ja siunattua uutta vuotta 2022 jokaiselle kuulijalle. Kuulemiin!

Tässä jaksossa käydään läpi hiukan uskoa, rukousta ja saavutettavuutta. Tuomo Burmanin juttukaverinani on lähetys- ja kansainvälinen työn asiantuntija Jukka Jämsén Lapuan hiippakunnasta.

Mitä usko on? Mitä usko vaikuttaa, kun se leviää? Millaista voisi olla saavutettava rukous?

Tekstivastine

Alkumusiikki

Tuomo Burman: Tervehdys hyvät kuulijat, tervetuloa kuuntelemaan Saavu Kirkkoposti -podcastia. Minä olen Tuomo Burmen ja tämän podcastin toimittaja, olen seurassanne semmoisen parikymmentä minuuttia tällä kertaa. Saavu Kirkkoposti -podcastin aiheena on usko, rukous, ja saavutettavuus. Ja mitäpä siinä sitten tuleekaan esille, se kuullaan hetken kuluttua. Ja kyllä, teemme myös poikkeaman lähetystyöhön. Eli, kannattaa pysyä kuulolla. Tietenkin, meillä on myös vieras, Jukka Jämsen, Lapuan hiippakunnasta. Ja hän on lähetys- ja kansainvälisen työn asiantuntija. Siirrytäänpä jutteluun Jukan kanssa ja tällä kertaa välineenä on käytetty Teams-yhteyttä. Tervehdys Jukka Jämsen, tervetuloa tähän Saavu Kirkkoposti -podcastiin ja voisitko jotenkin lyhyesti esitellä itsesi kuulijoille?

Jukka Jämsen: Joo, kiitos ensinnäki kutsusta tähän, tähän podcastiin ja, tosiaan asun Jyväskylässä, olen Lapuan hiippakunnan töissä, ollu jo parikymmentä vuotta, ensin lähetysseuran palkkalistoilla ja sitten kirkkohallituksen, mutta tehtävänkuva on ollu aika pitkälle samanlainen. Olen naimisissa, vaimo Kirsi, on luokanopettaja. Ja meillä on neljä aikuista lasta. Ja sitte jo yksi lapsenlapsi. Ja taustalla on sitte lähetystyötä itselläni, muutama jakso ja sitten perheen kanssa Taiwanissa yksi jakso. Ja kotoisin olen Keuruulta, Keski-Suomesta.

Tuomo Burman: Keski-Suomesta olet kotosin ja Keski-Suomeen olet sitten päätynyt töihinkin?

Jukka Jämsen: Joo me ollaan vaimon kans monta kertaa naurettu että me oltiin valmiita lähtemään lähetystyöhön mihin vaan ja ollaankin päädytty kiinalaiseen kulttuuriin sinne Taiwaniin, mutta sitten lähetysseura kutsui tähän Lapuan hiippakunnan hommaan, nii päädyttiin Jyväskylään joka on vain, 60 kilometriä itään päin meidän kotikaupungista, että aika lyhyeks tämä loppuspurtti sitte näköjään jäi.

Tuomo Burman: Tässä vois tietysti huumorilla sanoo et onko se nyt se teidän Samaria?

Jukka Jämsen: [Nauraa] nii se on hyvin sanottu, koska mä oon joskus esitellykki, että, kun lähetyskäskyä annettiin, tai ensin Jerusalemissa ja sit Juudeasta, eli lähimaakunnasta ja sitte se naapurimaakunta on se Samaria, mä oon monta kertaa ajatellu et me suomalaiset ehkä ajatellaan et se on Ruotsi se Samaria, se on vähä arveluttavampi, rikas naapuri, mutta joo, hyvä, kiitos Tuomo tuosta, se on hauska ajatus, että ollaan, jääty Samariaan, lähelle.

Tuomo Burman: Tää lähetystyöhön kaiken kaikkiaan liittyy, liittyy vahvasti usko. Mitä se usko on, jota halutaan niinkun välittää ihmisille?

Jukka Jämsen: Joo, tietysti uskontoja on paljon ja joku on totetodennukki joku tutkija et ihmiset-ihminen on parantumattomasti uskonnollinen. Maailmassa tunnetaan hyvin vähän ihmisiä, joilla ei ois minkäänlaista uskomusjärjestelmää ja tämän sanottuani niin sitte kuitenkin, itsekin kun on sanotaanko tämmösestä käytännöllisestä ateismista, tullu uskoon, niin sitte kuitenki näen sillä tavalla, niinku kristityt nyt yleensäkki näkee Jeesuksen opetuksen pohjalta, että Jeesus sano että ei kukaan tule isän luo muuta ku minun kauttani. Eli, kyllä me yritetään opettaa sitä, että Jumala on itse armahtanu koko ihmiskunnan, ja siihen ei tarvita enää tähän uskomiseen ja jumalasuhteeseen omia suorituksia, vaan että, Jeesukseen turvautuminen ja Jeesuksen Jumalan poikana pitäminen niin, se on hyvin vapauttava asia. Ja semmonen, nii. Tekis mieli sanoo näin, että, tommonen armollinen käsitys ihmiselämästä ja sitä, että saa olla vapaasti Jumalan lapsi, iloita siitä, saa iloita anteeksiantamuksesta. Sitte saa keskittyä palvelemaan lähimmäisiä, ei tarviikaan keskittyä lepyttämään Jumalaa. Tämä nyt on vähä karrikoitu, lyhennetty, mutta ehkä tässä semmosessa pähkinänkuoressa, miksi me haluamme kertoa kristinuskosta eteenpäin.

Tuomo Burman: Olen ymmärtänyt, että tänä päivänä lähetystyö on paljon muutakin, että kuin se pelkkä lähetyssaarnaajan työ. Mitä tää muu on, jolla, jolla välitetään tätä Kristuksen rakkautta maailmassa?

Jukka Jämsen: Se varmaan vois piirtää monta pitkää historian kaarta ja varmaan monta aaltoa, niinku eri vaiheissa kirkkohistoriassa on varmaa erilaisia vaiheita. Mutta haluaisin nostaa esimerkkinä vaikkapa nyt Etiopian, joka on maailman suurin luterilainen kirkko, siis Etiopiassa nii Jeesuskirkko ja samalla maailman nopeimmin kasvava luterilainen kirkko. Ja näyttää siltä, että kun ihmiset sitte löytävät tällasen armollisen suhteen Jumalaan, ja löytävät Jeesuksen vapahtajakseen, nii siitä vapautuu voimavaroja aika paljon. Ja, siksi nostin Etiopian, koska siel on hienosti tehty paljon, siel rakennetaan kaivoja, eli siis, hommataan puhdasta juomavettä, joka sitte auttaa taas terveysasioissa pitkälle. Kirkko on hoitanu pitkälle klinikoitten rakentamisia, jopa sairaaloiden rakentamisia, sitte vähitellen ku yhteiskunta on rakentunut eteenpäin nii yhteiskunta on ottanu niitä vastuulleen kirkolta. Kirkko on hyvin monella tavalla opetustyössä kärjessä. Meilläkin Suomessa meidän kirjakielihän on Raamatun käännöksen sivutuote ja niin edelleen, et jotenki näyttää siltä, et siellä missä se evankeliumi saa vapautta, nii siellä myöski halutaan kohentaa elinoloja ja ehkä vielä mainitsen yhden tuolta Tansaniasta. Siellä on poikkeuksellisen suuri määrä väestöpohjassa albiinoihmisiä. Eli siis joilla on, poikkeava ihon pigmentti, ja siel jostain syystä albiinoja vainotaan tietyllä tavalla, tai ajatellaan jopa, et heidän ruumiinjäsenillään saa jotakin menestystä ja onnea. Niin, kirkko on tehnyt hyvää työtä siellä yhdessä maan hallituksen kanssa, et on saatu tämmönen suojelu albiinoja kohtaan ja, muun muassa kirkon pappeina on sitte albiinoja, joka on aika, se on huomiota herättävä asia. Ehkä tällaisia välähdyksiä.

Tuomo Burman: Olen ymmärtänyt, että myös lähetystyöntekijät joutuvat olemaan monessa mukana, että pelkästään ei, ei riitä se, että saarnaa ja julistaa, vaan joutuu olemaan ihan käytännön tehtävissä. Muistelen lukeneeni, kun lähetystyö alkoi, Suomen lähetysseuran kautta, muun muassa Namibiassa ja Martti Rautanen kulkeutui sinne, niin hänhän oli tosi monessa mukana Namibiassa, vai olenko muistanut oikein?

Jukka Jämsen: Joo kyllä se, niinkun, Martti Rautanen oli luomassa Dongon kieltä, eli paikallista kirjakieltä sitten Raamatun käännöksen myötä. Ja en, en uskalla Rautasesta sanoa, en tunne nii hyvin hänen historiaansa, mutta totta se on, että hyvin usein lähetystyö toimii niin sanotusti ruohonjuuritasolla. Eli, jos nyt ajatellaan miten evankeliumi leviää, joku on sanonu et evankeliumi leviää siellä missä flunssa tarttuu, eli siihen tarvitaan lähikontakti, ja se evankeliumi leviää yleensä sillä tavalla et ihmiset oppivat luottamaan, niihin jotka uskovat Jeesukseen, ja sen vuoksi tämä läheinen niinkun, elämäntapa, nii sehän tuo väkisin esille esimerkiks sen, että jos jossaki perheessä on vammaisia lapsia tai vaikkapa nyt tulee mieleen taas tuolta Etiopian Hosaenasta kuurojen koulu, ja niin edelleen, nii hyvin usein sitte lähetystyöntekijät ovat tarttuneet näihin käytännön asioihin, kun heidän ystävänsä, heidän uudet siskonsa ja veljensä, kristillisessä mielessä, niin ku heillä on jotaki tällasia, missä he tarvitsevat apua, niin totta, lähetystyöntekijät ovat hyvin usein sitte auttaneet käytännön asioissa.

Tuomo Burman: Lähetykseen ja kansainväliseen työhön liittyy rukous. Erityisestihän se liittyy uskoon. Miten itse näet, että minkälainen merkitys rukouksella on lähetystyössä?

Jukka Jämsen: Rukous on sellainen, ehkä länsimaissa hiukan kavennettu asia, me ajattelemme helposti länsimaissa että rukous on jotenki yksityiseen hartauden harjotukseen liittyvä asia, yksilön oma asia. Mutta esimerkiksi raamatussa on Isä Meidän -rukous, siellä ei ole isä minun -rukousta. Ja jotenki haluisin tähän sanoa, että lähetystyössä sellainen yhteinen tavallaan niinku seurakunnan tai vaikkapa jonkun kokoontuneen lähetyspiirin yhteinen rukous, lähetystyöntekijöiden puolesta, on sellainen, välttämättömäksi koettu asia kautta sukupolvien. Ja tästä lähetystyöntekijöil on paljon kertomuksia, usein kerrotaan esimerkiks sitä kun on ollut vaikea paikka jossakin lähetysmailla, niin sitten myöhemmin lähetystyöntekijät ovat saaneet Suomesta tiedon, että juuri sinä hetkenä, juuri sinä yönä, juuri sinä päivänä, esirukoilijat ovat kovasti saaneet sydämelleen sen, että pitää rukoilla lähetystyöntekijän puolesta. Tämä tällaisena niinku taustatoimintana, ja välttämättömänä ikään ku perustuksen rakentamisena lähetystyölle, mutta sitte ihan siellä myös, lähetystyössä, kerron vaikka yhden esimerkin Tansaniasta, siellä tällaiset paikalliset evankelistat menivät näyttämään kristillisiä elokuvia tietylle kylälle, siellä paikallinen tällanen noitatohtori, joka on siellä vähän sellanen kansanlääkinnän ja poppamiehen sekoitus, siin on niinku ihan hyviäki juttuja, mutta myöski vahingollisia juttuja, hän tuli sitte sanomaan kahdelle evankelistalle että hän ei saa nukuttua, ja hän kokee, että pahat henget vaivaavat häntä. No sitte kun, evankelistat kertoivat hänelle Jeesuksesta, hän halusi kääntyä kristityksi, kun he sitten rukoilivat hänen puolestaan niin unettomuus loppui siihen. Eli tässä tuli semmosia pikkuvälähdyksiä siitä, että rukousta tarvitaan sekä kotimaassa lähetystyön puolesta, että se on myöski monesti se lähetystyön kärki, ihmiset kokevat, että Jumala rukouksen kautta kuulee heitä ja auttaa heitä.

Tuomo Burman: Niin tää rukous on sillä tavalla tärkeä asia, ja itse ihan kotimaassa olevana näkövammaisena ihmisenä, niin, kyllä sitä oikein uskalla mitään suurempaa ruveta tekemään ilman rukousta, koska niin moni asia voi kuitenki mennä pieleen, et se voi myös olla ihan tämmöstä arkipäivää luultavasti siellä lähetystyössäkin.

Jukka Jämsen: Joo kyllä voin omasta kokemuksesta sanoa, että ilman rukousta lähetystyössä nääntyy yksinkertasesti, et siinä kokee niin suurta yksinäisyyttä helposti vieraan kulttuurin keskellä ja niin edelleen, toi on loistava kuulla, mitä sanoit Tuomo tästä että, täälläkin se liittyy arkipäivään, olen sitä mieltä, että kun rukous on mukana jatkuvasti niin, asiat jotenki asettuvat paremmin oikeaan mittakaavaan.

Tuomo Burman: Toki, Jukka Jämsen, on myönnettävä se, että ei ne rukoukset aina nii hienoja ole, ole että ne ovat joskus ehkä semmosia enempi huokaksia, että voi että ku tämäki nyt sujuisi, niinkuin sen pitäisi sujua, mutta, kyllä niitäkin kuitenkin kuullaan.

Jukka Jämsen: Joo ja tuo, on hyvin tuttua näin, minäki, mulleki tulee nyt 30 vuotta pappisvihkimyksestä ja kyllä suurin osa, osa rukouksista, ainaki minulla on hyvin käytännöllisiä. Ihan vaa rukoilee ihmisten puolesta ja oman hädän puolesta ja oman huolen vuoksi ja ainaki itse ajattelen ku Jeesus asetti lapsen uskon esikuvaksi, nii eihän lapsi pidä pitkiä puheita, vaan pyytää jos hän tarvii jotain, nii minust se on hyvä malli.

Tuomo Burman: Nii ehkä se lapsen rukous voi olla se, että isi auta.

Jukka Jämsen: Nii, tai niinku meiän kolmannen lapsen, joka oli mahdoton syömään, on muute vieläki vaik on kolmekymppinen, nii, nii tota, hänen ensimmäisiä sanoja, me ihmeteltiin vaimon kanssa et mitä se tarkottaa, ku se sanoo “pu” ja sit me ymmärrettiin, että aina ku joku ruoka loppu tai juoma loppu nii hän sano loppu, se oli vaa pu. Ja sitte hän sano lisää, ltää. Ja minun mielestä se on aika hyvä rukousohje, et jos joku asia on loppu nii pyydetään lisää.

Tuomo Burman: Mietitään tässä vielä loppupuolella sitä, että mitä se saavutettavuuden näkökulmat o-ovat, mi-miten ne näkyvät esimerkiksi sinun kansainvälisessä työssäsi? Miten koet saavutettavuuden, onko se semmonen asia, jota olisi syytä edistää?

Jukka Jämsen: Mielestäni kyllä. En oo ihan varma, mitä kaikkee ku en oo tässä saavutettavuudessa sillä tavalla asiantuntija, en tiedä mitä kaikkee siihen luetaan, mut itse ainaki ajattelen, että kaikki kirkon mallit, siitä kuinka me rukoilemme, niin niitten tulis olla riittävän yksinkertasia, et niistä ei kenellekään tuu kynnystä, että nyt minä en osaa rukoilla tai minä en voi, koska helposti esimerkiks jumalanpalvelusten rukoukset, ne yhteiset esirukoukset on niin kauniita ja niin hiottuja, että, jotenki tuntuu et ne omat rukoukset on ihan semmosia mitättömiä verrattuna niihin. Nii minusta ois kauheen mukava, että jotenki tulis sellanen malli, rukouksesta et hyvin yksinkertanen huokaus kuullaan. Ja, ja sitte ajattelen näin, että niinkun, jotenki toivon, ymmärrän hyvin tuon, et monet vammaiset niinkun jollaki näkyvällä tavalla vammaiset ihmiset ovat kokeneet että vänäh käydään kimppuun ja yritetään parantaa, vaikka se ei olisi ollenkaan, kyseisen henkilön ykkösasioita, mutta ajattelen näin, että sitte ku ihminen haluaisi, että joku minun kanssani rukoilee, niin jotenki toivoisin, että voisi sanoa näin, et se on se, sellainen yleisen pappeuden malli, että kaikki kristityt voisivat jotenkin, jotenkin vapautuneesti vaikkapa avata virsikirjan takakannen ja yhdessä pyytää herran siunauksen, jos ei sitä ulkoa muista, ja jotenki mä toivon, että tämmönen saavutettavuus tässä mielessä, jos nyt ymmärrän sen oikein, jos joku vaan missä tahansa kokee, et minä jhaluaisin jonkun kanssa rukoilla, tulis semmonen kulttuuri, että aina joku kristitty olis valmis siihen yhdessä toisen kanssa. AInaki tällä tavalla toivon, et se olisi kaikkien saavutettavissa.

Tuomo Burman: Yks semmonen saavutettavuuden näkökulma se on laaja käsite tietenki, mut yksihän on se, että nää kaikki pitäis olla sillä tavalla niin yksinkertaisia asioita, tai niin yksinkertaisesti ilmaistuja, että kaikki voivat ymmärtää. Ajatellaan nyt esimerkiksi Suomea, niin Suomen kielikin voi olla kohtuullisen vaikeaa, vaikka ulkomailta muuttaneille ihmisille, niin rukoukset, nämä kauniit ja meille tutut krikkorukoukset saattavat olla sellasta kieltä, joka voi olla aika haasteellista ymmärtää.

Jukka Jämsen: Kyllä.

Tuomo Burman: Mutta, sitten toisaalta, Jumala kyllä ymmärtää, vaikka se ei olisi niin täydellisesti, kielellisesti oikein se rukous.

Jukka Jämsen: Nimenomaan, mulle tulee tästä kaks asiaa mieleen, toinen on se et Isä Meidän -rukous esimerkiks, sehän on tavattoman yksinkertasta kieltä, ja toinen tämmönen kuulin kerran, et tämmöstä helluntaisaarnaa, josta, hänet oli pyydetty, joku oli pyytäny, et ku hän oli hävinny hajuaisti, ja hän oli sit sanonu jossaki iltakokouksessa missä oli ollu vähä meteliä, nii oli sanonu et ku hänelt on haisti hävinny, nii tää saarnaaja oli kuullu, että hänelt on maisti hävinny, siis makuaisti, hän oli sitte suureen ääneen vähä tämmöseen helluntailaiseen tapaan rukoillu, että tää nainen saisi makuaistinsa takaisin ja tää nainen ei kehdannu sanoa, että nyt meni väärin, mutta hän seuraavana aamuna heräsi hajuaistin kanssa, eli siis, se on hyvä esimerkki siitä, että toki niinku hieno esimerkki siitä et Jumala voi joskus jopa parantaa, mutta myös siitä et se rukous oli aivan väärä, mutta Jumala kyllä teki oikean asian.

Tuomo Burman: Jumala ymmärsi kuitenki, mikä se tarkoitus oli, vaikka me ihmiset emme aina ymmärräkään ja tienneet. Ja Juma-Jumalan työhön se sopi sillä hetkellä tämä parantaminen, tai sillä oli joku tarkotus. Kaikkihan meistä eivät tietenkään parane, ja sillekin on varmaan joku tarkotus.

Jukka Jämsen: Niin sitä joskus kysytty, että, miksi kaikki eivät parane ja minusta aika hyvä semmonen vastaus on että, kaikki tällaset ihmeelliset tapahtumat ovat ikään ku tienviittoja, niinkun se sana merkki, Jumalan valtakunnan merkki voidaan myös kääntää ja ne vaan osottavat siihen, täydelliseen valtakuntaan, missä sitten tosiaanki kaikki saavat olla Raamatun mukaan terveitä, mutta se on sitte vasta perillä.

Tuomo Burman: No tosta vielä, palaan tuohon aikasemmin kun Jukka Jämsen sanoit tosta rukouksesta, että semmonen yleisen pappeuden, että kuka tahansa voi auttaa, jos toinen haluaa rukoilla omia asioittensa puolesta, niin sehän just tuo sen, että sen ei tarvitse olla niinku semmosta hienoa. Ehkä siinä onki se tärkein se läsnäolo.

Jukka Jämsen: Joo, hyvin useinhan rukous on niinku täysin hiljaista, tai sit se voi olla laulu tai hyräily tai ihan vaan, esimerkiks semmonen, et joku, vaan pitää ristiä kaulassa. Vaikkei osais edes puhua, vaikkei osais sanoo mitään, nii se, että turvautuu jollakin tavalla Jeesukseen, nii se kyllä riittää.

Tuomo Burman: Voi olla, että sitten kun tää saavutettavuus kaiken kaikkiaan etenee, siinähän on tämä kielellinen saavutettavuus, sitten, sitte se että kuka tahansa on tervetullut kirkkoon, pääsee paikalle ja niin edespäin ja niin edespäin. Mut suurinhan siellä on aina se, se se asenne. Eli teknisesti asioita vodiaan kyllä helpostiki järjestellä, jos tahtoa riittää, mutta asenteet on aika lujassa ja, en tiedä, tulee vaan mieleen, että auttaskohan niihin asenteisiin ihan tämmönen perus kristillinen työkalu rukous?

Jukka Jämsen: Osut kyllä minun mielestä ihan asian ytimeen. Minusta rukous ja sitte siis myös semmonen rukouksen kautta tuleva semmonen ymmärry että minä olen hyvin pieni ihminen ja Jumala on suuri, hän on kaikkivaltias, nii myöski ymmärtää, että jos nyt jollaki on vähän, sanotaan rajottuneempi elämä ku minulla, nii ei se nyt sitte paljoo itseasiassa merkitse, siis, että ei minullakaan mahdottomat mahdollisuudet ole, sellanen tietynlainen nöyryys voi tulla rukouksen myötä ja myös sellanen ymmärrys että minä tarvitsen apua, niinku meistä jokainen ainaki elämänsä alussa ja elämänsä loppupuolella yleensä, on muiden avun varassa, et siltä ei välty kukaan tässä elämässä. Siinä mielessä rukous on niinku luopumista omista mahdollisuuksista ja kääntymistä Jumalan mahdollisuuksien puoleen.

Tuomo Burman: Sen haluan vielä ottaa tässä esille, rukouksesta, Raamatussahan on, on tuota, tosi monenlaisia tekstejä rukouksesta ja ite oon aina miettiny, miettiny sitä, että kun profeetta rukoilemalla rukoili eikä satanut kolmeen vuoteen. Niin, mitä se tarkottaa se rukoilemalla rukoili?

Jukka Jämsen: Varmaan se tarkottaa vähän samaa, kun, kun Jeesus usein sanoo, se on kreikaksi [amen, amen? 00:22:40] alkukielessä, se tulee taas sitte sieltä [seimiläisestä? 00:22:45] taustasta, ja se on käännetty totisesti, totisesti, ja sillä Jeesus tarkottaa et kiinnittäkää nyt erityistä huomiota tähän. No mut se rukoilemalla rukoilee on semmonen, niinku hyvin vahvasti keskittyy siihen asiaan ja luottaa myös, että Jumala voi näin tehdä. Ja jotenki haluaa sanoa näin, että ajattelis et tämmönen rukoilemalla rukoilee, siinä ei luoteta omaan rukoukseen, vaan luotetaan Jumalaan, jota rukoillaan.

Tuomo Burman: Kiitos Jukka Jämsen tästä hetkestä, minkä vietit podcastissamme mukana. Tässä on nyt mahdollisuus jos haluat semmosen, loppuyhteenvedon tehdä, mitä me olemme tässä keskustelleet. Ole hyvä.

Jukka Jämsen: Kiitos, jos ajatellaan lähetystyötä, niin se on sellainen, meidän kaikkien perustehtävä. Rohkaisen kaikkia jollaki tavalla tekemään lähetystyötä, kertomaan eteen päin, tai ainaki tukemaan sitä. Sitte toivon tässä saavutettavuudesta, että, että me uskaltautuisimme tarjoamaan rukousta, ja miksei myös evankeliumia toisillemme. Voisimme ottaa tavaksi rukoilla yhdessä, kun tapaamme. Ja sitten tuosta uskosta, toivon että, jotenkin, ihmiset ymmärtäisivät, tai usko Jeesukseen on niinku elämän vapauttavin asia, ja tuo lupauksen yhteydestä Jumalaan, muihin kristittyihin ja lupauksen ikuisesta elämästä.

Tuomo Burman: Tässäpä olikin kaikki tällä kertaa. Saavu Kirkkoposti -podcastissa. Vierailijana oli Jukka Jämsen, Lapuan hiippakunnasta ja hän on lähetys- ja kainsainvälisen työn asiantuntija. Ja minä olen Tuomo Burman, tämän Saavu Kirkkoposti -podcastin toimittaja. Seuraavan kerran olemmekin äänessä sitten kesän jälkeen, tuossa elo-syyskuun vaihteessa. Toivotan jokaiselle hyvää ja siunattua kesäaikaa. Kuulemiin.

Jakso 8

Jakson aiheena on vammaisten kokema lähisuhdeväkivalta. Aiheesta keskustelevat Annina Heini ja Sanni Purhonen Kynnys ry:stä, Minna-Liisa Luoma ja Maria Valtokari Terveyden ja hyvinvoinnin laitokselta sekä Katri Suhonen Kirkkohallituksesta.

Minna-Liisa Luoma ja Maria Valtokari ovat tutkineet vanhuksiin ja vammaisiin kohdistuvaa kaltoinkohtelua ja väkivaltaa. Heiltä ilmestyi tutkimus vammaisten kokemasta lähisuhdeväkivallasta, Valtioneuvoston selvitys- ja tutkimustoiminnan julkaisusarjassa. Kyseessä on tiettävästi ainutlaatuisen laaja ja koko väestöä koskettava tutkimus niin Suomessa kuin kansainvälisestikin. Tutkimushankkeen tavoitteena oli selvittää vammaisten henkilöiden kokeman lähisuhdeväkivallan yleisyyttä ja siihen liittyviä tekijöitä. Ohjelman toimittaa Tuomo Burman.

Tekstivastine

Tässä Saavu Kirkkoposti -podcastin jaksossa aiheena on saavutettavuusavustajat ja messuavustajat. Keskustelemassa kanssani ovat Herttoniemen seurakunnan seurakuntapastori Sari Oikarinen sekä saavutettavuus- ja messuavustajina toimivat aktiiviset seurakuntanuoret Nuutti ja Otso Hurme.

Podcastista selviää:

• Mitä messuavustajat ja saavutettavuusavustajat ovat?
• Mitä saavutettavuusavustajilta vaaditaan ja mitä he tekevät?
• Vinkataan myös, miten saavutettavuusavustajia voisi saada omaan seurakuntaan.

Lopuksi on pieni jouluhartaus.

Tekstivastine

Tekstivastine jakso 9

Tuomo Burman: Tervehdys hyvät kuuntelijat. Tervetuloa kuuntelemaan saavu kirkkoposti podcastia. Minä olen Tuomo Burman ja tämän podcastin toimittaja. Tällä kertaa saavu kirkkoposti podcastin aiheena on saavutettavuusavustajat ja messuavustajat. Mitä nämä käsitteet sitten tarkoittavatkin, se selviää tässä ohjelmassa hiukan myöhemmin ja lopuksi sitten kuullaan vielä hiukan joulun sanomaa, pieni jouluhartaus. Vieraana tällä kertaa zoom yhteyden päässä ovat pastori Sari Oikarinen Herttoniemen seurakunnasta ja veljekset Nuutti ja Otso Hurme, samasta Herttoniemen seurakunnasta. He toimivat myös messuavustajina sekä saavutettavuusavustajina. Eiköhän lähdetä vieraiden esittelyä kuuntelemaan.

Sari Oikarinen: Eli olen Sari Oikarinen Herttoniemen seurakunnasta Helsingin seurakuntayhtymän alueelta ja työhöni kuuluu aluepappeus Kulosaaren, Herttoniemen, Herttoniemenrannan alueilla. Tänä vuonna olen ollut myös yhteisvastuukeräyspäällikkönä meillä.

Otso Hurme: Elikkä minä olen Otso Hurme, aktiivinen seurakuntanuori Herttoniemen seurakunnassa. Ollut pitkään messuavustajana ja esimerkiksi seurakunnan isostoiminnassa ja seurakunnan nuorisohallituksessa.

Nuutti Hurme: Mun nimi on siis Nuutti Hurme, olen Otson isoveli. Olen nyt viidettä vuotta seurakunnan vapaaehtoistyössä mukana muun muassa isostoiminnassa ja niin kuin Otso mainitsi, minäkin olen nuorisohallituksessa ja myöskin olen toiminut messuavustajana ja nelisen vuotta sitäkin tehnyt.

Tuomo Burman: Kerrotko Sari mitä tämmöinen messuavustaja käsite on ja miten siihen tuli saavutettavuus mukaan? Mistä kaikki lähti?

Sari Oikarinen: Messuavustaja on itselle muodostunut tutuksi jo ihan siitä, että kun ennen pappisvihkimystä itse olin messuavustajana juuri täällä Herttoniemen seurakunnassa, jonka alueella sattumoisin asun. Eli ne ovat ihan tavallisia seurakuntalaisia, jotka ovat kiinnostuneita toimimaan erityisesti messuissa mukana. Tehtäviä on monenlaisia, voi olla tekstinlukijana, voi olla esimerkiksi ripustamassa kastesydämiä kastepuuhun. Voi olla ehtoollisavustajana, voi jakaa virsikirjoja. Ja monenlaisia tälläisiä tehtäviä. Nämä tuli päällemmäisinä mieleen. Meillä seurakunnassa annetaan halukkaille sellaista messuavustajakoulutusta, missä vähän perehdytetään siihen mitä messussa tapahtuu. Näissä merkeissä tulin itse messun tekijäksi. Ennen kuin sain pappisvihkimyksen niin sitten tuli tutuksi tämä saavutettavuus asia, sen vuoksi kun olin kirkkohallituksessa pätkätöissä ja yhdessä pätkätyöni vaiheessa oli myös Katri Suhosen sijaisena. Varmaankin moni podcastin kuuntelija tunteekin jo ja tietää Katri Suhosen, joka on vammaisuuden asiantuntijana kirkkohallituksessa. Saavu ohjelma on julkaistu jo kymmenen vuotta sitten. Tämmöinen saavutettavuusohjelma, jonka nimi on saavu. Eli 2012. Se tarkoittaa sitä, että pyritään poistamaan kaikenlaisia esteitä mitkä on sen tiellä, että ihmiset eivät voi yhdenvertaisesti osallistua esimerkiksi seurakuntien aktiviteetteihin tai messuihin. No sitten tarkemmin vielä perehdyin tähän saavutettavuuteen, kun vuonna 2019 julkaistiin tämmöinen aktiivisesti osallinen yk:n vammaisten henkilöiden oikeuksien sopimuksen kirkon toimintaohjelma. Joka on apuväline kaikille seurakunnille Suomessa, ihan konkreettisesti siinä esitetään kysymyksiä, joita on hyvä ottaa huomioon kun mietitään miten voitaisiin saada toteutumaan se että kaikilla on mahdollisuus tulla mukaan tapahtumiin ja toimintaan. Ja sitten siinä kävi niin, että Katri ja ehkä muutkin oli kiinnostuneita siitä, että miten saataisiin tätä jalkautettua seurakuntiin tätä aktiivisesti osallinen ohjelmaa. Ja yksi ajatus oli se, että tulisi saavutettavuusavustajia seurakuntiin, nimenomaan näiden messuavustajien pohjalta. Ja näin parisen vuotta sitten meidän seurakuntamme Herttoniemen seurakunta tuli mukaan pilotoimaan tällaista koulutusta. Tällaista messuavustajille suunnatua koulutusta ja niissä merkeissä itse olin meidän seurakuntaan tätä tuomassa ja meillä on todella virkeä ja hyvä messuavustajien ryhmä. Siellä ollaan tätä viety eteenpäin, tuotu tietoisuuteen mitä tarkoittaa se aktiivisesti osallinen käytännössä, mitä tarkoittaa se, että messut ja kirkon toiminta olisi saavutettavaa.

Tuomo Burman: Mitä se Sari sinun mielestä tarkoittaa?

Sari Oikarinen: No se tarkoittaa sitä, että kaikki ovat tervetulleita kristuksen kirkkoon. Kaikille on ovet avoinna, kaikille on mahdollisuudet tulla. Ja tarkemmin se minusta kiteytyy vielä yksinkertaiseen ja samalla vaikeaan ajatukseen, että ollaan lähimmäisiä toinen toisillemme. Kohdataan toiset tasavertaisena, ajatellaan, että jos minä olisin hänen asemassaan, joka tulee kirkkoon. Niin mitä minä toivoisin. Ja rohjettaisi kysyä ihan, että mitä haluat että minä teen tai voinko auttaa jotenkin.

Tuomo Burman: Semmoinen ajatus nousee mieleen, että pitääkö messuavustajan olla normaali, terve vai voisiko messuavustajalla olla jokin vamma tai sairaus?

Sari Oikarinen: Ei tietenkään messuavustajan tarvitse olla yhtään mitään muuta kuin, että hän on ihminen, jolla messu on lähellä sydäntä. Hän voi olla ihan minkälainen ihminen vain.

Tuomo Burman: Niin tämä ajatus. Ilmaisin sen huonosti, ajattelin sitä, että esimerkiksi minä henkilökohtaisesti sokeana ihmisenä pystyisin aivan hyvin lukemaan pistekirjoitukselta päivän tekstin.

Sari Oikarinen: Yhden ajatukseesi. En näe sillä tavalla estettä, sehän on meidän yhteinen juhlamme. Meidän yhteinen tilaisuutemme, että pikemminkin se kertoisi monipuolisemmin tämän meidän kristuksen seurakuntamme moninaisuudesta. Jos rohjettaisiin antaa tilaa myös ihmisille, jotka eivät ole niin sanotusti perus kirkossa näkyvästi olevia. Myös tuo tulee minulle mieleen, kun kysyit pitäisikö olla normaali, terve tai tällainen. Niin myöskään tässä ei ole kyse mistään sellaisesta, että messuavustajan tai saavutettavuusavustajan pitäisi olla jotenkin erikoisesti tai monipuolisesti kouluttautunut tähän tehtävään. Tämä on hyvin maalaisjärkistä yhdessä oloa. Katsotaan mikä voi estää ja poistetaan niitä esteitä yhdessä. Vaikka nimi on hieno ja titteli pitkä niin se ei tarkoita sitä etteikö se ole aivan kenen vaan opittavissa. Enemmän siinä tarvitaan vaan semmoista avointa mieltä ja rohkeutta varmaankin.

Tuomo Burman: Sari Oikarinen, kun sinä papina toimitat messua. Niin mitä sinulle henkilökohtaisesti antaa se, että sitä messua on sinun kanssasi toteuttamassa myös messuavustajia ja mahdollisesti sitten saavutettavuusavustajia?

Sari Oikarinen: Silloin se on täyteläisimmillään sitä mitä sen messun pitäisi olla. Silloin siihen tulee sellainen tuntu, että me yhdessä oikeasti ollaan tässä tekemässä. Minusta se on hyvin suorastaan ankeaa vähän, jos yksin tekee tai pelkästään kollegan kanssa. Me saatu täällä tottua niin hyvään, kun meillä on ollut näitä messuavustajia. Onneksi on ollut aina mukana. Tuntuu ajatus siitä, että enää näin ei voisi olla niin tuntuisi hyvin ikävältä ja kolealta.

Tuomo Burman: Aloitetaan vaikka Otso sinusta. Mitä se käytännössä on se nimenomaan saavutettavuusavustajana toimiminen? Mitä se voi messussa tarkoittaa käytännössä?

Otso Hurme: Käytännössä sitä on vähän vaikea selittää, koska siihen kuuluu niin paljon eri asioita, mutta käytännössä on sitä, että varmistaa ettei ole minkäänlaisia esteitä mikä saattaisi fyysisesti tai henkisesti estää jonkun ihmisen tulemista messuun. Esimerkiksi pidetään huolta, että jos sinne tulee vaikka joku liikuntarajotteinen tai jos sinne tulee vaikka joku joka on pyörätuolissa niin että hänellä on tila vapaana. Jos on vaikka kirkkosali minne hän ei mahtuisi niin siirretään penkkejä pois. Ehtoolliselle tultaessa varmistaa, että hän saa ehtoollisen ihan kuin kaikki muutkin.

Tuomo Burman: Mikä sinut sai Otso lähtemään tämmöiseen toimintaan mukaan?

Otso Hurme: Olen ollut messuissa avustamassa 13 vuotiaasta asti eri rooleissa ja sitten tämä saavutettavuusavustus tuli hyvin pitkälti siinä mukana. Sari yhtenä päivänä minua ja Nuuttia lähestyi, että haluaisimmeko olla mukana sellaisella videolla, missä puhutaan saavutettavuudesta. Sanoin, että toki voidaan olla ja siinä vaiheessa kun video lähti pyörimään, niin en edes tiennyt mistä puhutaan. Mutta sen kautta ja sen jälkeen olen oppinut katsomaan asioita vähän eri näkökulmasta ja olen oppinut arvostamaan tuota saavutettavuuden näkökulmaa.

Tuomo Burman: Mikä sinut sai silloin alkujaan lähtemään messuavustajan vapaaehtoiseen tehtävään? Silloin jo 13 vuotiaana.

Otso Hurme: Meidän äiti on ollut pitkään mukana messuissa avustamassa, jakamassa ehtoollista tai lukemassa tekstejä. Se oli muistaakseni yksi jouluhartaus, missä minä ja Nuutti olimme ekan kerran lukemassa tekstejä. Sen jälkeen aina välillä äiti saattoi viikon alussa tulla meiltä kysymään, että haluatteko tulla sunnuntaina messuun ja ajateltiin, että miksi ei. Olimme olleet siellä tosi paljon lähinnä lukemassa tekstejä, mutta kyllä olimme myös keräämässä kolehtia tai näin. Se oli itseasiassa mun rippijuhlissa, kun rippipappi tuli minulta kysymään, että sinä ja Nuutti olette olleet paljon messuissa avustamassa niin haluaisitteko ehtoollisen jakoluvan? No miksi ei. Sitten hän laittoi samana päivänä viestiä kirkkoherralle ja järjesti tämän asian meille.

Tuomo Burman: Miten Nuutti, mitä sinä olet tästä messuavustajana ja saavutettavuusavustajana saanut. Mikä sinulle on ollut tärkein asia?

Nuutti Hurme: Se on ehdottomasti ajatus, että kirkko kuuluu kaikille. Minun mielestä ehdottomasti vähimmäisvaatimus on, että kaikki pääsee kirkkorakennukseen esimerkiksi sisälle. Ja kun on sisällä, niin ihmistä kohdellaan siten kuin ihmistä kuuluu kohdella. Otetaan kaikki tarpeellinen huomioon, mikä on hyvin meidän seurakunnassa, kun tästä saavutettavuudesta on puhuttu paljon, niin otettu käyttöön tämmöinen juttu, että ehtoollisen alussa kun ehtoollinen on asetettu. Niin ennen kuin kutsutaan ihmiset ehtoollispöytään niin sanotaan, että jos ei pääse sinne niin voi nostaa käden ylös niin ehtoollinen tuodaan penkkiin. Tuommoisella pienellä asialla saa jo paljon aikaan. Ottaa huomioon sellaisetkin ihmiset, jotka eivät pysty osallistumaan kuin kaikki muutkin, niin sitten heidät otetaan siinä erityisesti huomioon.

Tuomo Burman: Te Otso ja Nuutti teette hyvin tärkeää työtä. Nyt haluaisin kuulla vielä semmoisen asian, että jos joku miettii seurakunnassaan että tämmöinen toiminta olisi hyvä saada alulle niin, mitkä olisivat pieniä ensiaskeleita, joilla voisi sitä hommaa alkaa tehdä? Mitä se edellyttää näiltä avustajilta?

Nuutti Hurme: No ehkä semmoinen mistä kannattaa aloittaa, että siitä puhuu työntekijöiden ja sitten valmiiksi olemassa olevien messuavustajien kanssa. Meillä Herttoniemessä on ollut se hyvä, kun on ollut valmiiksi järjestäytynyt messuryhmä. Siellä pystyi järjestämään sen koulutuksen, jossa puhuttiiin tosi paljon aiheesta. Niin se toi ihmisten tietoisuuteen asioita. Siinä täytyy myös painottaa, että se ei vaadi niiltä saavutettavuusavustajilta ihan hirveän paljon muuta kuin tarkkaavaisuutta ja sitten se, että ottaa huomioon jos joku tarvitsee apua. Ja ihan vähän rohkeutta, että pystyy siinä tilanteessa auttamaan. Mutta sehän on tavallaan kristinuskon ydin, että auttaa muita.

Tuomo Burman: Jos nyt Sari esimerkiksi kun minä olen Kuopiosta. Jos minä haluaisin, että omassa Alavan seurakunnassani olisi myös saavutettavuusavustajia, niin mitä minun pitäisi tehdä?

Sari Oikarinen: Sanoisin sillä tavalla, että sinuna ottaisin yhteyttä sinne Alavan seurakuntaan, jos tunnet jonkun tutun papin niin häneen tai sitten vähän voisi katsoa, kuka voisi olla kiinnostunut vastaamaan kysymykseesi. Ja jos siellä toimii jo messuavustajaryhmä tai vapaaehtoisten seurakuntalaisten ryhmä niin siihen ottaa yhteyttä. Ja kysyä, että tällainen kiinnostaisi ja voitaisiinko meidän seurakunnassa myöskin saada saavutettavuus tällä tavalla esille. Varmaan vastattaisiin, että mielenkiintoinen idea ja sitten siinä tekisin seuraavaksi, että ottaisin Suhosen Katriin yhteyttä tai sitten pilottiseurakuntatoimintaan. Mehän ollaan toinen pilottiseurakunta ja jos en ole väärin ymmärtänyt niin Porissa on myös seurakunta, jossa ollaan kokeilemassa tätä samaa asiaa. Näin lähtisin liikkeelle.

Tuomo Burman: Kiitos Sari vinkeistä. Vaikka käytin esimerkkinä omaa seurakuntaani niin tämähän on tietyllä tavalla yleispätevä ohje, joka sopii sitten vaikkapa mihin seurakuntaan. Vielä loppupuolle kysäisen Sari, että minkälainen koulutus on messuavustajilla? Onko koulutusjakso kuinka pitkä minkä he käyvät läpi? Entä se saavutettavuusosuus siihen?

Sari Oikarinen: Luulen, että tässä on suuriakin eroja seurakuntakohtaisesti. Meillä messuavustajaryhmä on avoin ryhmä. Me tiedotamme tällaisen ryhmän olemassaolosta ja pyydämme avoimesti mukaan. Kokoukset ovat kaikille avoinna. Siinä kokouksessa käydään läpi eri tehtäviä, jos haluaa aloittaa jollakin pienemmällä tehtävällä, vaikka virsikirjojen jakamisella. Missä ei tarvitse niin suurta rohkeutta niin voi aloitella sellaisella. Sitten jos haluaa vaikkapa ehtoollisavustajaksi niin siihen joku meidän seurakunnan papeista antaa tarvittavat tiedot. Eli hänen kanssaan käydään läpi, mitä tulee tietää siinä ehtoollisavustustilanteessa. Joskus meillä on ollut myös vaikka puolen päivän tai päivän koulutuksia. Kun on useampia ihmisiä kerralla ilmaantunut, jotka ovat halukkaita tekemään tehtäviä. Sitten se saavutettavuus kytkeytyy siihen sillä tavalla, että yhtenä messukokoontumiskertana järjestettiin saavutettavuusavustaja koulutusta ja meillä on nyt ne pääpiirteet hahmoteltu myös meidän kirkkotiloja koskien. Meillä on kaksi kirkkotilaa Myllypuron ja Kulosaaren tilat. Olemme käyneet läpi näiden tilojen kannalta, mitä erityistä niissä on huomioon otettavaa. Ja sitten vielä lisäisin, että tämä on jatkuva prosessi, koko ajan otetaan vastaan palautetta ja antamaan sellaista koulutusta ja pyritään keskustelemaan sellaisista käytännön aiheista, mitä seurakuntalaisilla herää näissä käytännön tilanteissa ja mistä he haluaisivat lisää tietoa. Olemme saaneet paikalle ihan ulkopuolisia asiantuntijoita kertomaan vaikkapa esirukouksen kirjoittamisesta. Tämä meidän messuavustajaryhmä toimii myös ihanasti sillä tavalla, että sitä vetää seurakunnan vapaaehtoinen, työntekijä on siinä myös mukaan. Mutta tämä on vapaaehtoisvoimin organisoitua toimintaa.

Tuomo Burman: Kuulostaa erittäin mielenkiintoiselta. Kun teillä on näitä saavutettavuusavustajia perehdytetty, niin onko teillä ollut esimerkiksi liikuntavammaista, kuulovammaista tai näkövammaista tavallaan kertomassa, että miten kannattaisi toimia tai käytännön harjoituksia?

Sari Oikarinen: Meillä on näkövammainen henkilö ollut mukana kertomassa, että mikä hänestä tuntuu hyvältä, että millä tavalla lähestyä ja mitä apua tarvitsee. Minun täytyy  myöntää, että meillä ei ole toteutunut ihan se, että meillä olisi ollut paitsi se Sariolan Jukka on ollut kertomassa meillä saavutettavuus koulutuksessa, että minkälaisia asioita täytyy ottaa huomioon. Mutta tuossa varmaan täytyisi tehdä parannusta.

Tuomo Burman: Se voi olla semmoinen mielenkiintoinen ehkä silmiä avaava, jos on jonkun tietyn ryhmän edustaja ja kertoo siitä. Voi silleen konkreettisoitua ne tavallaan ne saavutettavuus asiat. Jos on vaikka selkokieltä käyttävä ihminen paikalla niin hänen kanssaan kommunikointi voi olla hieman erilaista. Tai jos on puhevammainen niin siinä saattaa olla omat haasteensa saada selville mitä hän haluaa viestiä.

Sari Oikarinen: Kyllä. Eli me teimme yhdessä koulutuksessa semmoinen tehtävä minkä annoin messuavustajille tehtäväksi, että olimme silloin juuri Myllypuron kirkolla. Niin käydä läpi se tilanne, kun ihminen tulee ensin parkkipaikalta kirkkoon ja hän menee kaikki messun osat läpi ja kirkkokahvit vielä. Niin mitä esteitä havaitaan siinä. Missä voi olla ongelmia tai haasteita, mihin pitäisi kiinnittää huomiota, tämä tehtävä olisi toiminut vielä paremmin ja eri tavalla, jos siinä olisi ollut mukana kokemusasiantuntijoita. Toki saimme ihan hyviä huomioita näilläkin voimilla, mutta tuon voisi tehdä kokemusasiantuntijan kanssa.

Tuomo Burman: Mutta me on Sari hyvin puhuttu tässä ja Otso ja Nuutti antoivat hyviä ajatuksia siitä, mitä se toiminta on miten se on tullut tutuksi. Mutta kun me laskeudutaan tähän joulun aikaan hiljakseen ja miten Sari minkälaisia ajatuksia sinulle joulu ja siihen liittyvät asiat tämmöisestä saavutettavuus näkökulmasta tuovat esille. Mitä haluat meille jakaa?

Sari Oikarinen: Äsken tuossa mietin juuri sitä, että mitä haluaisin sanoa joulusta. Niin yhtä-äkkiä päässä alkoi pyöriä semmoinen joululaulu, jossa sanotaan tulkaa kaikki nyt katsomaan, on poika syntynyt maailmaan. Jotenkin se, että tulkaa kaikki eli että tänäkin jouluna erilaisissa joulutilaisuuksissa oli ne kauneimpia joululauluja tai mitä muita tahansa. Että kaikille olisi mahdollista tulla. Ja että se kieli mitä siellä kuulee olisi ymmärrettävää ja että se joulun valo ja se rakkauden sanoma tulisi kaikille lähelle. Sillä tavalla kuin se on mahdollista tulla. Minulla on tässä selkoraamattu, jos saan lukea pienen pätkän jouluevankeliumista selkoraamatun mukaan? Maria synnytti tallissa poikalapsen. Maria kapaloi lapsen ja pani hänet seimeen makaamaan. Pojalle annettiin nimi Jeesus. Oli yö. Läheisellä niityllä oli paimenia vartioimassa lampaitaan. Silloin enkeli ilmestyi paimenille. Pelko valtasi paimenet. Enkeli sanoi, älkää pelätkö. Minä ilmoitan teille ilosanoman. Suuren ilon koko kansalle. Tänään on syntynyt vapahtaja. Kristus, herra. Tämä on merkkinä teille, te löydätte lapsen joka makaa kapaloituna seimessä. Samassa enkelin ympärillä oli suuri joukko enkeleitä. Enkelit ylistivät Jumalaa. Jumalan on kunnia korkeuksissa. Maan päällä rauha rauha ihmisillä, joita hän rakastaa. Tällaisen joulun toivotuksen haluaisin jakaa kaikille. Saavu kirkkoposti podcastin kuuntelijoille.

Tuomo Burman: Kiitoksia hienoista ajatuksista vieraille. Ja tällä kertaa vieraina tässä saavu kirkkoposti podcastissa olivat pastori Sari Oikarinen Herttoniemen seurakunnasta. Ja saavutettavuusavustaja Nuutti ja Otso Hurme, samasta Herttoniemen seurakunnasta. Minä olen Tuomo Burman ja tämän saavu kirkkoposti podcastin toimittaja. Seuraavan kerran Saavu Kirkkoposti podcast ilmestyykin sitten ensi vuonna 2023, jossakin vaiheessa keväämmällä. Siunattua joulun odotusta jokaiselle.

Tässä Saavu Kirkkoposti -podcastin jaksossa jutellaan naisten asemasta kirkoissa. Laajennetaan näkökulmaa myös vammaisten naisten asemaan. Hiukan pohditaan naisten asemaa kansainvälisesti. Sekin selviää, miksi naisille ja miehille pitää olla omia ryhmiä. Vielä jutellaan arvaako enää toivottaa hyvää kansainvälistä naisten päivää kenellekään.

Kanssani juttelemassa ovat Suomen ekumeenisen neuvoston pääsihteeri Mayvor Wärn-Rancken ja seurakuntapastori Hannele Juutinen.

Tekstivastine

Tuomo Burman: Tervehdys, hyvät kuuntelijat. Tervetuloa kuuntelemaan Saavu Kirkkoposti -podcastia. Minä olen Tuomo Burman ja tämän podcastin toimittaja. Tällä kertaa aihe liittyy naisen asemaan kirkoissa, seurakunnassa ja vähän yhteiskunnassakin. Pohditaan naisen asemaa myös hiukan Suomen rajojen ulkopuolelta, eli ihan tällaisen kansainvälisen näkökulman kautta. Myös pohditaan vammaisen naisen asemaa kirkoissa. Tervetuloa Saavu Kirkkoposti -podcastiin. Perinteiseen tapaan täällä on äänessä Burmanin Tuomo ja olen saanut sitten kaksi vierasta. Nyt olisi kyllä sillä tavalla hyvä, että kumpikin teistä kertoisi nimensä ja miltä taustalta tulee tähän podcastiin mukaan.

Hannele Juutinen: Moikka, olen Hannele Juutinen. Terveisiä Tampereelta. Teen täällä Tampereella perheneuvontatyötä. Seurakuntapappi oon ammatilliselta taustaltani. Niitä hommia ennen tätä perheneuvojahommaa olen tehnyt reilut 10 vuotta. Olen myös pienen tytön äiti ja sokea syntymästäni saakka, eli sitä tullut treenattua jo reilut 40 vuotta.

Mayvor Wärn-Rancken: Ja terveisiä täältä pääkaupunkiseudulta. Olen Mayvor Wärn-Rancken ja olen töissä Suomen ekumeenisessa neuvostossa pääsihteerinä. Meidän toimistohan on tuossa kirkon talossa, Etelärannassa. Kiva saada olla mukana.

Tuomo Burman: Miltä se naisten asema teidän näkökulmasta vaikuttaa esimerkiksi Suomen kirkossa? Onko naisten hyvä työskennellä ja olla kirkossa?

Mayvor Wärn-Rancken: Minun täytyy ekaks tarkistaa, kun sinä sanot Suomen kirkossa, niin mitä sinä ajattelet. Onko se Suomen evankelisluterilainen kirkko?

Tuomo Burman: En ajattele niin, vaan yleisellä tasolla.

Mayvor Wärn-Racken: Joo. Halusin vain tarkistaa tuon, koska usein kun ihmiset puhuu kirkosta, niin se on enemmistökirkko. Joo, mä voin jatkaa, Mayvor täältä näin. Jos ajattelee Suomen ekumeenisen neuvoston yhteyksiä eri kirkkoihin, niin meillähän on 16 kirkkokuntaa. Viisi niistä on tarkkailijajäseniä. Sanotaan, että paljon on tehty töitä naisten aseman hyväksi, mutta sitten on teologisia syitä minkä takia esimerkiksi naiset eivät pääse tiettyihin ammatteihin näissä kirkoissa. Mutta yleisesti kirkko tekee kyllä hirveän paljon työtä yhdenvertaisuuden puolesta. Sitten tietysti on, riippuen vähän siitä mitä taustajärjestöä sä edustat, niin sitten käsitteet on vähän erilaisia ja tietyt virat ovat auki naisille ja tietyt ei. Mutta riippuu vähän kirkkojen tai seurakuntien perinteestä myös.

Hannele Juutinen: Suomen evankelisluterilaisessa kirkossa, jota itse edustan ja jonka varmaan näitä tämmösiä kysymyksiä ja tilanteita parhaiten tunnen, niin kirkossa myös syrjimättömyyden ja yhdenvertaisuuden asiat on ymmärtääkseni otettu hyvinkin vakavasti viime vuosina ja työelämäkysymyksissä niitä työyhteisöissä koitetaan pitää esillä ja huolehtia siitä että ne toteutuisivat ainakin papistossa. Ja monilla muillakin työaloilla taitaa kirkko olla naisistumassa vahvasti. Johtopaikoilla, siellä kirkollisen hierarkian yläpaikoilla sitten kuitenkin naisia on yhä vähemmässä määrin. Siksipä iloitsenkin, kun täällä Tampereella tehtiin historiaa, kun eteläisessä seurakunnassa, joka on oma kotiseurakunta, niin aloittaa nyt Tampereen seurakuntien ensimmäinen naisoletettu johtava pappi, eli perinteisemmin tunnetaan siis kirkkoherra-nimityksellä tämä pesti.

Mayvor Wärn-Rancken: Joo. Mä voisin Mayvor vielä jatkaa tuosta, että ylemmillä tahoilla just tämmöisistä kirkon johtajista, niin Suomessa taitaa olla juuri nyt vain kaksi kirkon johtajaa jotka ovat naisia ja ne sattuvat olemaan sitä kirkkokuntaa, mitä minä edustan. Eli Finlands svenska metodistkyrkanissa on yksi ja Suomen metodistikirkossa on toinen. Mutta sitten, paljonhan vapaissa suunnissa kyllä on sitten päättävissä elimissä naisia ja myös paljon pappeja jotka ovat naisia. Ja muitakin seurakuntatyöntekijöitä.

Tuomo Burman: Mikä se peruste on, että miehet ovat tietyllä tavalla jossakin asioissa ylivertaisia, tai ajatellaan niin? Mikä siellä on se taustasyy, pohjimmiltaan? Miksi ollaan eriarvoisia?

Mayvor Wärn-Rancken: Tämäkin on muuttumassa paljon tietyissä piireissä, vapaissa suunnissa, mutta se perusta mikä on, niin se on ihan Raamatun tulkintaa. Voisin nostaa esimerkiksi tällaisen, että nainen vaietkoon seurakunnassa, että Paavalia siteerataan tässä näin. Että se on ollut aikaisemmin hyvin miesvoittoista ihan perinteen takia ja sitten myös, että miten Raamattua on tulkittu. Niin, yksi ehkä vahva tällainen teologinen perusta on juuri tämä, että miten tulkitaan Raamattua ja sen valossa myös saako nainen sitten olla päättävissä seurakuntaelimissä, esimerkiksi vanhemmistoveljistössä – niinkun sanotaan vanhemmistoveljistö. Mutta nykyisinhän myös seurakuntaneuvostoissa ja näin on naisia. Ja sitten tietyissä kirkoissa ihan kirkkohallituksen puheenjohtajakin nykyisin on nainen, jolla on korkea asema. Tai ollut nainen. Niin, kyllä tämä on muuttumassa mielestäni, mutta sitten riippuu vähän seurakunnista paikallisessa, että mitä perinteitä siellä on ja jatketaanko niitä. Minun mielestä tämä on myös tällainen sukupolvikysymys, eli vanhemmat sukupolvet ovat kasvaneet sellaisessa seurakuntaympäristössä, missä on totuttu siihen että miehet ovat keskeisessä asemassa seurakunnissa. Mutta sitten kun tulee uusia ihmisiä ja nuorempia, niin tämähän kyllä myös muuttuu. Että kyllä me ollaan murroksessa tämänkin kohdalla.

Tuomo Burman: Jos on kyseessä esimerkiksi vammaisten naisten asema kirkossa, niin onko se jollakin tavalla erilainen kuin naisten asema? Tuoko vammaisuus lisää ongelmia, erityisesti sen takia että on kyseessä vammainen nainen?

Hännele Juutinen: Itsehän tosiaan olen noita molempia, niin kyllä minä ainakin omalla urapolulla olen joutunut sellaisiin tilanteisiin, tai ollut vaikka sellaisissa rekrytoineissa mukana, joissa on käynyt niin että on referoitu sekä miesoletettua hakijaa johonkin yhteen tiettyyn työpaikkaan, että sitten myöskin painotettu valintakriteereissä sellaisia asioita jotka eivät olisi minulle sokeana työnhakijana olleet oikein mahdollisia. Että kyllä siinä varmaan voi tulla tämmöistä useammistakin eri perusteista nousevaa diskriminaatiota, syrjintää kyseeseen. Valitettavasti näin.

Mayvor Wärn-Rancken: Mä en koe, että vammaisten naisten asema kirkoissa… Mä en sanoisi että se on vain ongelmallista, vaan se on myös haasteellista. Jos ajattelen pienten seurakuntien kohdalla silleen että palkataan naisia, niin esimerkiksi nämä kysymykset kuin saavutettavuus, jos sä olet vaikka pyörätuolissa. Että monissa pienissä seurakunnissa on vanhoja tällaisia rukoushuoneita, kappeleita ja kirkkoja, jotka on rakennettu 1900-luvun alussa tai 1800-luvun lopussa, niin siellä on resurssipula myös, että kun usein on vain yksi työntekijä tai osa-aikainen, niin on hirveän haasteellista, että miten muutettais sitten saavutettavaksi nämä tilat sun muut.

Tuomo Burman: Miltä kansainvälisesti erilaisissa kirkkokunnissa naisten asema näyttäytyy?

Mayvor Wärn-Rancken: Mä voisin jatkaa tuosta, että tunnen parhaiten Euroopan. Silleen Euroopan kirkkojen konferenssi ja sitten tietysti kirkkojen maailmanneuvoston kokous, mihin osallistuin yleiskokoukseen viime syksynä Karlsruhessa, Saksassa. Siellä oli noin 4000 ihmistä, niin kyllähän siellä oli paljon… Myös näki että on naispappeja mukana tietyistä kirkkokunnista ja se tasa-arvo ja yhdenvertaisuus toimi hyvin. Tietysti oli myös piispoja jotka ovat naisia ja ei mitään ongelmaa siinä. Ne olivat EU:n tällaiset protestanttiset kirkot. Mutta sittenhän tietysti on, sanotaan ne vanhat kirkot, jos sanotaan näin, niin siellähän ei naisille ole avattu näitä piispan ja papin virkoja. Mutta että kyllä protestanttisessa, joka edustaa EU:n sisäpuolella olevia kirkkokuntia, niin koen että siellä tehdään tietoisestikin työtä tasavertaisuuden ja yhdenvertaisuuden hyväksi. Ja kyllä kirkkojen maailmanneuvosto on myös nostanut tämän vammaisuuden silleen, että miten kirkko voi olla tasavertainen ja yhdenvertainen myös suhteessa vammaisiin henkilöihin. Mutta kyllä sieltä huomattiin, että paljonhan työnsarkaa on vielä.

Tuomo Burman: Minua on aina ihmetyttänyt, että minkä takia on erikseen naisten piirejä ja miesten piirejä. Onko se jossain mielessä jäänne, vai onko sillä jotain syvempää merkitystä, jota en ole vain oivaltanut?

Hannele Juutinen:  Mun seurakuntatyön työkokemuksesta käsin voisin sanoa, että siinä on varmaan ainakin kyse semmosesta tietyn vertaiskokemuksen etsimisestä. On kuitenkin asioita, jotka sitten sukupuoleen liittyen on helpompi tai myös tärkeä jotenkin jakaa, et siinä on sellaista jaettua maailmaa naisten kesken ja toisaalta miesten kesken. Se on sitten eri kysymys, että mitä ne sellaiset sukupuoleen perustuvat ryhmät tai piirit… Mitä kaikkea… Mitä esimerkiksi, minkälaista naiseutta tai minkälaista mieheyttä ne sitten tuottavat, ne ryhmät? Se on ihan kiinnostava kysymys, että vahvistetaanko siellä tiettyjä jotakin oletuksia naiseudesta tai mieheydestä. Mutta varmaan niillä on myös paljon sellaista positiivista merkitystä.

Mayvor Wärn-Rancken: Mä ajattelen, että esimerkiks jos nostetaan joku tällainen naisjärjestö, niin NNKY:hän on sellainen. He tekevät todella hyvää työtä naisten hyväksi. Ei vain kotimaassa, vaan myös kansainvälisesti. Koska meidänhän pitää muistaa, että naisten ja tyttöjen asema kaikkialla maailmassa ei ole tasavertainen, vaan on olemassa maita joissa naisen asema on hyvin vaikea. Ja nyt tiedetään myös, että sotakeinona alistamiseen käytetään esimerkiksi raiskauksia, että se kuuluu siihen strategiaan. Et naiset ja tytöt ovat kuitenkin… Suomessakin on tyttöjä ja naisia, jotka ovat todellakin haavoittuvassa asemassa. Silloin voi olla, että naisille ja tytöille pitää olla semmonen oma turvallinen tila ja ryhmä, missä he esimerkiksi saavat jakaa omia kokemuksiaan. Mä ajattelen, että yhtä lailla kun on miespiirejä missä sä voit ehkä turvallisesti jakaa asioita, niin silleen on naisillekin sellaisia. Mutta onhan sitten myös seurakunnissa avoimet jumalanpalvelukset, Raamattu-piirit sun muuta, jotka ovat avoinna kaikille. Mutta mä en katso sitä negatiivisesti, että on tällaisia omia ryhmiä, vaan se riippuu vähän siitä tarpeesta. Itse olen ollut monta vuosikymmentä seurakuntapappina myös, niin en ole koskaan kokenut sitä negatiiviseksi. Se on niinkun tarpeen mukaan, sanoisin silleen. Että esimerkiksi NNKY on tukenut hirveän paljon nuorten naisten asemaa Suomessa ja kansainvälisesti. He yrittävät myös muuttaa niitä vallan rakenteita maailmassa ja nostaa esille naisen asemaa kansainvälisestikin, että naisissa on valtava resurssi ja pitäisi hyödyntää myös sitä. Niin, mä en katso sitä negatiivisesti ollenkaan.

Hannele Juutinen: Joo. Tämä olikin hyvä ja tärkeä näkökulma tämä, kun sä Tuomo aloitit tällaisista aika paikallisesta mikrotason ryhmistä ja piireistä, niin sitten toi ajatuksen laajentaminen naisjärjestöihin ja siihen tärkeään työhön mitä esimerkiksi siellä tehdään naisten aseman parantamiseksi. Sitten ajattelen, että siinä on toisaalta tultu myös… Lasten ja nuorten ryhmissä on lisääntynyt sellainen sukupuolisensitiivisyys just myös, että ei enää rakennella semmosia tytöt-pojat -asetelmia ihan perusteettomasti, että on myös lähdetty rohkeasti vaikkapa rippikouluissa antamaan tilaa semmoselle aika moninaiselle sukupuolikäsitykselle ja tuuleteltu niitä semmosia tyttö-poika -asetelmia, jotka vielä vaikka 10 tai 20 vuotta sitten olivat hyvin itsestäänselviä.

Tuomo Burman: Niin kun yleisesti tiedetään, niin kansainvälistä naistenpäivää vietetään 8. päivä maaliskuuta. Itse olen vuosia kohtuullisen laajallekin tuttavapiirille naisille laittanut jonkinlaisen naistenpäivätervehdyksen. Nythän on niin, että kun tää maailma on muuttunut, niin enää ei voi tietää että kenelle rohkenee laittaa. Mietin, että onko tulevaisuutta että joku pahoittaa mielensä siitä jos joku toivottaa hyvää naistenpäivää. Pitäisikö tämmönen kansainvälinen naistenpäivän vietto esimerkiksi Euroopassa poistaa?

Mayvor Wärn-Rancken: Mayvor täällä taas. Maailmassahan on aina näitä mielensäpahoittajia. Mistä tahansa asiasta voi pahoittaa mielensä. Mutta tämähän on YK:n julistama kansainvälinen naistenpäivä ja sitä on muistaakseni vuodesta 1975 ehkä vietetty ensimmäisen kerran. Niin, että tätähän vietetään sen takia että nostetaan esiin sukupuolten välinen tasa-arvo. Se on perusoikeus. Mun mielestä, kun se on kansainvälinen naistenpäivä, niin eihän me vietä tätä naistenpäivää vain Suomessa, vaan on maita joissa tämä tasa-arvo ja sukupuolten välinen tasa-arvo eivät ole niin pitkällä kuin Suomessa. Niin, minun mielestä se on todella tärkeää että tämä päivä pidetään, koska kaikennäköistä syrjintää on. Ja tasa-arvo ja naisten oikeuksien edistäminen on mielestäni todella tärkeää. Se on osa myös sitä Agenda 2030 -tavoitetta, missä… Oliko se nyt viides? Kun meillä on vastuuviikolla ollut tämä kohtuullisuusteema, niin tämä YK:n Agenda 2030 on muistissa, niin oliko se nyt tämä viides päämäärä on sukupuolten tasa-arvo sekä naisten ja tyttöjen oikeuksien ja eri mahdollisuuksien vahvistaminen, niin kyllähän… Emmehän me voi katsoa tätä vain kotimaisesta näkökulmasta, vaan globaalisti. Eli sanon, että hyvin tärkeä päivä ja minun mielestäni voi toivottaa. Jos joku pahastuu, niin ei voi mitään, mutta meidän pitää pitää tätä esillä myös globaalisti.

Hannele Juutinen: Ja jos sä Tuomo mietit sitä, että oliko sinulla jotenkin sellainen ajatus että ketkä kokee voivansa liittyä siihen naistenpäivän ikään kuin juhlijoihin… Jos on vaikka ymmärrys omasta sukupuolesta sellainen, että se ei ihan pelkisty tämmöseen heteronäkökulmaiseen mies-naisasetelmaan, niin sen sukupuolten välisen tasa-arvon ja toisaalta sukupuolten moninaisuuden äänen nostaminen, niin sehän toisaalta vaan vahvistaa sitä ajatusta, että naiseuteen voi liittyä monenlaisia kokemuksia ja että käsitys naiseudesta ja naisena olemisesta laajenee ja avartuu. Ja minusta se olisi hienoa, että kansainvälisenä naistenpäivänä myös eri tavalla itsensä naiseksi vaikka kokonaan tai osittain määrittelevät ihmiset ja kokevat ihmiset voivat liittyä siihen juhlintaan.

Tuomo Burman: Mikä tällä hetkellä on nyt suurin globaali ongelma siinä naisten ja tyttöjen tasa-arvoa kohti mentäessä? Olen ymmärtänyt ainakin, että tyttöjen koulutus on aika välillä ongelmallinen ja koulu… Ei ole itsestään selvää, että voi esimerkiksi joka hetki olla koulussa.

Mayvor Wärn-Rancken: Tuohon varmasti osais tämmöset kansainväliset järjestöt vastata paremmin, mutta mä nyt tästä paikalta, että naisetn tai tyttöjen koulutus on yksi suurin haaste. Että kun meillä on maita missä esimerkiksi tällainen pakolaisuus ja nyt tää ilmastopakolaisuus tai sitten sodat tekee, että perheet joutuvat pakenemaan, niin koulutus on yksi, se että miten järjestää koulutus yleensäkin lapsille, mutta sitten myöskin on maita missä ei tytöille ole sitä koulutusmahdollisuutta. Ja sitten sanotaan tällainen esimerkki, että jos on vaikka kuivuus jossain maassa jossa on paljon lapsia, niin ne tytöt jää kotiin auttamaan ja vedenhaku voi olla ihan hirveän haastavaa. Ja sitten myös, että tytöt naitetaan tosi nuorina toisiin perheisiin, että olisi yksi suu vähemmän ruokittavana siinä omassa perheessä. Ja sekin tekee sitten, että lapset tai nuoret eivät saa sitä koulutusta, vaan tämä kierre jatkuu, niin kyllä se on hirveän tärkeää satsata koulutukseen, koska se myös tuo näille tytöille valinnan mahdollisuuksia. Hatunnosto kaikille näille kirkkokunnille ja järjestöille, kansainvälisille ja kotimaisille, jotka edistää tätä tyttöjen koulutusta ja yleensäkin haluaa parantaa tyttöjen asemaa. Koska on huomattu tämmönen, että kun naiset voi hyvin perheessä, niin koko perhe voi hyvin. Tämä ehkä on yksi hyvin tärkeä asia.

Tuomo Burman: Saatte vielä sellaiset loppusanat kumpikin sanoa ja sitten toivotellaan moi, moi ja siirrytään muihin tehtäviin. Kumpi aloittaa?

Hannele Juutinen: Loppusanoiksi – kiitos, kun sain olla mukana.

Mayvor Wärn-Rancken: Voin yhtyä edelliseen puhujaan, että kiitos että sain olla mukana ja nostaa näitä tärkeitä asioita esille.

Tuomo Burman: Kiitoksia näistä hienoista ajatuksista vierailleni, Suomen ekumeenisen neuvoston pääsihteeri Mayvor Wärn-Rancken  ja seurakuntapastori Hannele Juutiselle. Olisihan tästä juttua riittänyt pidempäänkin, mutta ei podcastistakaan voi hirveän pitkää tehdä. Minä olen Tuomo Burman ja tämän Saavu Kirkkoposti -podcastin toimittaja. Seuraavan kerran Saavu Kirkkoposti -podcast ilmestyy jossakin vaiheessa syksymällä, eli tuossa elo-syyskuun vaihteessa. Toivotan jokaiselle lämmintä ja siunattua kesää.

Tässä Saavu Kirkkoposti -podcastin jaksossa ollaan Kuopiossa 13. syyskuuta pidetyn Valtakunnallisen kehitysvammaisten kirkkopäivän jälkitunnelmissa. Jutellaan kirkkopäivän toteutuksesta erityisesti saavutettavuuden näkökulmasta. Kuullaan saavutettavuus avustajan mietteitä. Sitäkin pohditaan, pitääkö olla omia kirkkopyhiä eri ryhmille kirkkossa vai riittääkö yleinen saavutettava kirkollinen toiminta. Kuten todettua, olitpa sitten vessassa tai kassalla, niin aina voi puhua saavutettavuudesta. Esteettömien vessojen määräkin nousee podcastissa esille, kun valtakunnallisen kehitysvammaisten kirkkopäivän saavutettavuutta pohditaan.

Kanssani juttelemassa ovat Kuopion seurakuntien vammaistyön diakoni Mira Leinonen, Humanistisen ammattikorkeakoulun tulkkiopiskelija Olja Värtö sekä kirkkohallituksen saavutettavuuden ja vammaisuuden asiantuntija Katri Suhonen.

Listen to “Saavutettava kirkko?” on Spreaker.

Tekstivastine

Tuomo Burman: Tervehdys, hyvät kuuntelijat. Tervetuloa kuuntelemaan Saavu Kirkkoposti -podcastia. Minä olen Tuomo Burman ja tämän podcastin toimittaja. Tämän kertaisen Saavu Kirkkoposti -podcastin jakson aiheena on valtakunnallinen kehitysvammaisten kirkkopäivä, joka pidettiin Kuopiossa keskiviikkona 13. päivä syyskuuta. Oikeastaan tätä aihetta käsitellään lähinnä saavutettavuuden näkökulmasta ja kaikki perustuu siihen, että olen tehnyt kolme haastattelua, josta sitten mielikuva tästä päivästä ja saavutettavuudesta ja mahdollisesti sen haasteista ja opeista tulee hyvin esille. Ensiksi haastateltavana on Mira Leinonen, vammaistyön diakoni Kuopion seurakuntayhtymältä. Ja sitten toiseksi Olja Wärtö. Hän on tulkkiopiskelija tuolta humanistisesta ammattikorkeakoulusta. Olja toimi myös saavutettavuusavustajana valtakunnallisessa kehitysvammaisten kirkkopäivässä. Ja sitten vielä on kolmantena haastateltavanani Katri Suhonen kirkkohallituksesta. Ja Katrihan on saavutettavuuden ja vammaisuuden asiantuntija. Mennäänpä sitten asiaan ja aloitetaan juttelu Mira Leinosen kanssa.

Mira Leinonen: Tervehdys kaikille. Elikkä minä olen Leinosen Mira. Ja tosiaan olen Kuopion seurakuntayhtymän yhteinen työntekijä. Elikkä teen tätä erityistyötä kuulo-, näkö- ja kehitysvammaisten kanssa. Minä olen tämmöinen utelias ihminen elämälle ja tykkään tästä työstäni mitä teen.

Tuomo Burman:: Varsinainen aihe, miksi nyt tapaamme tämän Saavu Kirkkoposti -podcastin äänityksen suhteen niin liittyy tähän valtakunnalliseen kehitysvammaisten kirkkopäivään, joka oli keskiviikkona 13. päivä syyskuuta. Voitko Mira kertoo silleen pienen väläyksen, että miten se päivän ohjelmankulku meni?

Mira Leinonen: Joo, kehitysvammaisten valtakunnallinen kirkkopäivä sillon 13.9. alkoi ruokailulla. Ja ruokailun jälkeen sitten aloitettiin yhen aikaan yhteisellä messulla. Elikkä oli ehtoollisjumalanpalvelus. Ja sitten hyvin pienen tauon jälkeen, niin jatkettiin jumalanpalveluksen jälkeen sillä kirkkopäivän juhlalla.

Tuomo Burman: Ja juhlassahan esiintyi muun muassa kehitysvammaisia.

Mira Leinonen: Minä nyt yritän muistaa kaikki, ettei kukaan jäisi sanomatta, mutta tosiaan me todella toivottiin kehitysvammaisten omia esiintymisiä, koska tiedettiin, et se on me, kaikille kaikkein tärkeintä ja koskettavinta ja parasta siinä päivässä. Niin meillä oli Teatteriryhmä Telmi on kuopiolainen kehitysvammaisten harrastelijateatteri, niin heidän esityksestään nimeltä Robin Hood, niin siitä oli pätkä. Ja sitten oli Sakkyn Telma-koulutuksesta, niin esiintyi kehitysvammaisten tanssiryhmä nimeltä Dancing Roots. Ni heillä oli tanssiesitys. Tämän lisäks oli runonlausuntaa. Vuosi sitten oli Oulussa kehitysvammaisten kirkkopyhä. Sillä nimellä silloin, niin oli sitten kehitysvammainen nainen, joka toi sieltä tervehdyksensä runon muodossa myöskin.

Tuomo Burman: Vaikka tästä nyt jotakin jäis pois, niin ei surra sitä. Nimittäin tämän messun ja juhlan voi käydä kyllä virtuaalikirkosta sitten katsomassa ja siellähän ne esiintyjät sitten todellakin näkyvät kaikki.

Mira Leinonen: Tämä päivä löytyy virtuaalikirkon kautta, on siellä katsottavissa, ihan kun vaan klikkaa sinne Kuopion tuomiokirkko ja jos laittaa sen kehitysvammaisten valtakunnallinen kirkkopäivä, niin erityisesti niin, mutta helppo löytää ja siellä nähtävissä.

Tuomo Burman: Ainakin mitä minun korviini on kuulunut, niin palaute on ollut myönteistä, on ollut mukavaa ja tälleesti. Minkälaista palautetta Mira olet saanut?

Mira Leinonen: Palautetta on tosiaan tullut ja palaute on ollut hyvin paljon kiitoksen muodossa. Että kiitos, että tällaista on järjestetty ja oli mahtava tunnelma siellä paikan päällä, ja palautetta on tullut kehitysvammaisilta itseltään. On tullut myös tarkentavia kysymyksiä. On haluttu tietää, miksi juuri tämä oli siellä ja näin ja kaikki on, on hyviä kysymyksiä. Ja sitten myös ohjaajilta, jos on tultu ryhmän kanssa, niin on kokonaisuutena sitten annettu palautetta, et palaute on ollut tosi hyvää.

Tuomo Burman: Mira, nyt jos tämä päivä pitäisi tehdä uudelleen, mitä tästä voitaisiin oppia? Eli mitkä, mitkä olivat semmoiset asiat, jotka jäi sinulle mieleen semmoisena oppimiskokemuksena, jos pidetään sitä näkökulmaa esillä, sitä saavutettavuuden näkökulmaa?

Mira Leinonen: Tämä on tosi hyvä kysymys ja vaikka tässä on nyt käyty läpi hyvää palautetta ja että on onnistumisen kokemus, niin se ei varmaan koskaan voi tarkoittaa sitä etteikö jotain oppisi. Ja jos nyt tosiaan tämä päivä tulisi uudelleen ja nyt siihen toteutukseen miettii, niin minä voisin esimerkiks henkilökohtaisesti niin vielä miettiä sitä selkokielen käyttöä tarkemmin. Että puhujana yleensä sanotaan, että minä puhun rauhallisesti ja näin, mutta tuo päivä oli tunteellinen ja se vei aina mukanaan ja tavallaan, että jos haluaa käyttää koko ajan selkokieltä, niin sekin pitäisi jotenkin ehkä vähän itselleen mieltää tarkemmin. Ja sitten, kun meitä oli tosiaan 700 henkee tuomiokirkossa, niin se oli paljon. Niin kyllä kai tämäkin saavutettavuuden alle menee tai voit Tuomo minua kohta auttaa, mutta olisin ottanut ulos sinne tosiaan vessoja, että olis ollut myös mahdollista käydä sitten vessassa. Että siihen, siinä tuli jonotusta.

Tuomo Burman: Saavutettavuus on sinänsä tärkee asia. Minkälaisia asioita, Mira Leinonen, sinä ajattelet, että jos jossakin seurakunnassa järjestetään tämmöistä tapahtumaa, vaikkapa pienimuotoistakin, halutaan järjestää semmoinen saavutettava messu, johon sitten sisältyy mahdollisesti vaikka kirkkokahvit, niin minkälaisia asioita sinä näkisit, että kannattaa ainakin ottaa huomioon?

Mira Leinonen: Ensimmäisenä tulee se tilan saavutettavuus, että tunnet tilan, olet käynyt siinä paikan päällä, tiedät sen toimivuuden ja tiedät sen haasteen. Ja tietysti, jos vielä voin vähän peruuttaa, niin ennen tilaa pitää olla tieto mennyt perille, eli myös se, että kun kutsut ihmisiä paikalle, niin se tulee olla saavutettavaa ja tieto sellaista, mikä se todellisuudessa on, että se on paikkaansa pitävää. Ja sitten, jos aattelee vielä tiedoksiantoja, tilaa ja sitten, kun sitä päivää toteutetaan, niin totta kai, että kun pystyisi jokainen toteuttaja omalta osaltaan huolehtimaan siitä saavutettavuudesta myös siinä hetkessä, että se toteutuu, koska harvoin me ehkä kuitenkaan saadaan toteutettua mitään niin, etteikö siellä tulisi jotain yllättävää, joka estää myös sen saavutettavuuden siinä hetkessä.

Tuomo Burman: Tähän valtakunnallisen kehitysvammaisten kirkkopäivään liittyi sitten semmoinen aika uusi juttu tai erikoinen juttu. Saatiin nimittäin tehdä yhteistyötä oppilaitoksen kanssa. Kerrotko siitä enemmän?

Mira Leinonen: Tähän tapahtumaan tosiaan siunaantui tosi mahtava yhteistyö tuon humanistisen ammattikorkeakoulun kanssa. Elikkä täältä Kuopion Hiltulanlahden yksiköstä, niin sieltä oli tulkki, puhevammaisen tulkin koulutusohjelman opiskelijoita, niin jokaiselta vuosikurssilta oli eri tehtävissä mukana. Ja yhteensä puhutaan, että siinä oli noin 50 opiskelijaa. Tämä mahdollisti meille, nyt taas yritän, että muistaisin kaiken, mut esimerkiks se, että Kehitysvammaisten kirkkopäivä oli tulkattu viittomakielelle siellä virtuaalikirkossa, sekä että paikan päällä, ja sitten, että se oli kuvatulkattu paikan päällä. Kuvatulkkaus ei näy kyllä virtuaalikirkon kautta, mut virtuaalikirkossa näkyy sitten tekstitys, joka on myös, kiitos opiskelijoiden yhteistyön ansiota. Tämän lisäksi opiskelijat olivat mukana saavutettavuusavustajina ja tämä saavutettavuusavustajakoulutus pidettiin, minä ja Burmanin Tuomo, yhdessä täällä Kuopiossa.

Tuomo Burman: Iloitsin kovasti tämmöisestä opiskelijayhteistyöstä ja toivon, että sille sitten on jatkoa tulevaisuudessakin.

Mira Leinonen: Kyllä, samalla tavalla itse iloitsen siitä ja oon siitä todella, todella kiitollinen, et se oli ihan mielettömän ihana yhteisponnistus. Vielä lisään tuohon äskeiseen, et tosiaan messussa oli ohjelma kuvitettuna selkokuvien kanssa, niin se oli myös opiskelijoitten käsialaa. Ja totta, silloin kun opiskelijoita on mukana noin iso määrä, niin totta kai siinä tulee paljon myös sitä, että tulee ohjata ja miettiä ja antaa tehtävät, osata jakaa tehtäviä, että se myös opettaa tosi paljon ylipäätänsä ison tapahtuman järjestäminen, tai vaikka pienemmänkin, niin puolin jos toisin, että se oli kaikille yhteinen oppimiskokemus, uskon näin, ja toivon, että sitä voi hyvillä mielin, ja itse ainakin kiitollisuudella muistan.

Tuomo Burman: Voit vielä sanoa ne ajatukset, jotka sinulla ehkä vielä tästä nyt on jäänyt sanomatta, kun en ole ymmärtänyt kysyä.

Mira Leinonen: No jotenkin minä haluan sanoo siitä päivästä, että minusta se oli aivan ihana päivä. Siellä oli upea tunnelma, jota tosiaan on ihmiset tullut kertomaan. Ja viimeks tänä aamuna, kun kävin tuolla Sakkyn Telmalla opiskelijoita moikkaamassa, niin siellä oli opettajia ja ihan sit opiskelijoita, jotka tuli sanoon, että moi Mira, et minä olin siellä kirkkopäivässä mukana. Ja sitten minä yhtä nuorta miest täs jututin ja mä sanoin, että minkälainen päivä oli, et oli hieno päivä. Ja sanoin, että näitkö hyvin, kuulitko hyvin, kyllä. Ja tämmöiset asiat varmistaa myös itelleen sitä, että mahtavaa. Että, se oli tosi ihana tunnelma. Ja mä olen ymmärtänyt, että se on myös välittynyt sieltä virtuaalikirkon kautta.

Tuomo Burman: Kun olimme kumpikin tuossa päivän suunnitteluryhmässä mukana, niin ehkä olen väärässä, mutta itestä tuntu aluksi, että kun se alkoi, että no niin tämmöinen tulee, tää on ihan hirvee juttu ja miten me pystytään tää toteuttamaan, mut sitten se jotenkin niin kuin vei vaan mukanaan ja kaikki innostui, ja ehkä se näkyi se innostus sitten myös siinä päivän toteutuksessa.

Mira Leinonen: Olet Tuomo aivan oikeessa, että alussahan se oli, henkilökohtaisesti oma kokemus, oli vähän järkytys, kun olin vasta uuden työn aloittanut ja sitten tämmönen suurtapahtuma, ja koskaan elämässäni oo ollut semmosta järjestämässä. Mulle kun sanottiin sana budjetti, niin mä ajattelin, et nyt ei kyllä, minä en pysty semmoista kehimään ehdotusta kokoon. Mutta tässä ylitettiin monia semmoisia tavallaan olkapäällä istuvia ääniä, jotka sanoi, että et pysty, ei sinusta oo. Varmaan niin kuin jokainen meistä, että pikkuhiljaa asiat alko loksahtelemaan ja kyllä se suurta siunausta oli, että meillä oli hyvä työryhmä. Siunausta myös se, että me innostuttiin kaikki tästä asiasta. Ja kaikilla oli siinä omat lahjansa ja jotenkin ne soveltui hyvin yksiin. Loppua kohden se alkoi tulla ainakin minulla odotukseksi, positiiviseksi odotukseksi sitä päivää kohtaan. Ei enää pelännyt mitä tapahtuu, vaan luotin siihen, että jos tapahtuu jotain, niin joku ottaa varmasti kopin.

Tuomo Burman: Kiitos Mira Leinonen näistä ajatuksista ja toivottavasti näistä on sitten myös hyötyä jollekin muulle, joka järjestää jotain tapahtumaa.

Mira Leinonen: Kiitos sinulle, Tuomo, tästä haastatteluhetkestä ja samoin kaikista hetkistä tätä ennen, mitä nyt ollaan saatu tutustua ja tehdä yhdessä tätä kehitysvammaisten kirkkopäivää ja monia muitakin asioita. Ja minua on jäänyt harmittamaan siellä kirkossa, kun just se, että mitä aina kiitin siinä lopussa työryhmää ja kaikkia, niin se mikä olisi totta kai pitänyt sanoa, niin se kiitos kuuluu Jumalalle, että oltiin hänen siipiensä alla siinä ja tämä kaikki toteutui. Niin sanottakoon se nyt tässä Saavu-podcastissa.

Tuomo Burman: Ja tällaisia ajatuksia käytiin läpi Mira Leinosen kanssa. Seuraavaksi jututan Olja Värtöä. Olja on tulkkiopiskelija humanistisesta ammattikorkeakoulusta, ja hän toimi saavutettavuusavustajana tässä valtakunnallisessa kehitysvammaisten kirkkopäivässä. Joo, ja nyt ollaan täällä Kuopiossa tuomiokirkon eteisessä, koska täällä on menossa valtakunnallinen kehitysvammaisten kirkkopäivä. Ja nyt jutellaan vähän aiheesta saavutettavuusavustaja. Olja, olit siinä koulutuksessa. Minkälaisia ajatuksia saavutettavuudesta on jäänyt jo tässä vaiheessa mieleen?

Olja Värtö: Saavutettavuudesta on jäänyt mieleen, että meillä on tärkeä rooli olla läsnä ja sillä tavalla, että me saavutettavuusavustajat olemme lähellä ja sillä tavalla, että ihmiset huomaa, että me voidaan auttaa.

Tuomo Burman: Minkälaisilla mietteillä tässä vaiheessa päivää? Olet varmaan jo ruokaa saanut ainakin?

Olja Värtö: No ruoka on auttanut, että meillä oli hyvät ruoat tuolla Postitalolla ja Alavan talolla, ja siellä oli juhlavieraat jo syömässä. Ja mitä tässä eiliseen vielä koulutukseen tuli mieleen, niin on tärkeää meidän aina katsoa, missä on vessa, mihin saa naulakkoon laittaa vaatteet, missä on ruokapaikka, missä on ramppi ja rappuset, niin paikka on tärkeä tietää. Ja tietysti, mikä on tärkeä meille suomalaisille ainakin, niin mistä saa kahvia ja kuuluuko ruokailuun kahvi. Kielellinen saavutettavuus on sitä, että asiakkaat tai ihmiset ymmärtää sitä, mitä ympärillä tapahtuu, mutta myös sitä, että on tärkeää meidän huomioida, mikä on ihmisten oma ilmaisu ja odotetaan myös sitä. Pyritään, että on fyysinen saavutettavuus eli esteettömyys, että pääsee vaikka pyörätuolilla rampilla kulkemaan ja on ovet, jotka on automaattisia, että pääsee mahdollisimman itsenäisesti liikkumaan. Tai tarvittaessa, niin sitä vartenhan me saavutettavuusavustajat olemme täällä, että tarvittaessa me osaamme auttaa ja katsoa sen paikan, että ihmiset pääsee perille. Mutta myös se kielellinen saavutettavuus, mikä on tärkeässä roolissa täällä, ja joka tapauksessakaan, mitään väärinhän me emme voi tehdä, että, niin kuin sinäkin aikaisemmin sanoit, ni asenne ratkaisee, eikö?

Tuomo Burman: Asenne ratkaisee aina. Voitko, Olja, vielä kertoa, että mitkä sinun tehtäväsi tässä päivässä nyt sitten erityisesti ovat tuon saavutettavuuden näkökulmasta?

Olja Värtö: Minut laitettiin tähän tuomiokirkkoporukkaan, joten mä olen katsonut etukäteen, mistä tänne kirkkoon pääsee sisälle, missä täällä on rampit, missä täällä on vessat, kuinka paljon vessoja on, ja niitähän on täällä kokonaiset kaksi. Ja on täällä myös kysytty, että paljon tänne on tulossa ihmisiä. Ja sitten, mistä saa noi ohjelmat otettua, mistä saa virsikirjat. Otan ihmisiä vastaan, jaan näitä ohjelmia. Ja lopuksi täällä annetaan tällaiset Saavu, ja saavutettavuus, tai Saavu-tuubihuivit, ni niitten jakaminen on yksi minun tehtäväni. Ja se, että mitä mä koen tärkeänä, ni mun ei ole pakko väkisin auttaa. Se, että mä olen tavoitettavissa ja näillä huomioliiveillä huomattavissa tai mahdollisimman huomattavissa, niin se on mun tärkeä rooli tänään täällä.

Tuomo Burma: Kiitos, Olja Värtö, tästä haastattelusta. Tässä tuli monta hienoa asiaa, ja lopuksi, haluatko vielä sanoa jotakin, mikä sinun mielestä on saavutettavuudesta jäänyt nyt tässä jutussa sanomatta, tai on äärimmäisen tärkeä asiaa, jonka haluat kuitenkin sanoa?

Olja Värtö: Sen, mitä mä eilisestä koulutuksesta, tästä saavutettavuusavustajakoulutuksesta, jäi mieleen, on siis näkövammaisuuteen liittyvä asia ja miten paljon kuvailu siihen auttaa. Se, että me opitaan paljon uusia asioita, me emme voi etukäteen kaikkee tietää ja virheitä tapahtuu, mutta niistäkin opitaan. Ja ollaan onnellisia ja erilaisia kaikki yhdessä. Ja pidetään tänään hauska päivä. Nautitaan tästä.

Tuomo Burman: Tällaisia ajatuksia kertoili meille Olja Värtö. Otetaan vielä yksi haastattelu tähän podcastiin. Ja jututettavani on kirkkohallituksen saavutettavuuden ja vammaisuuden asiantuntija Katri Suhonen.

Katri Suhonen: Täähän oli nyt ensimmäinen kehitysvammaisten kirkkopyhä tai kirkkopäivä, koska tää järjestettiin keskellä viikkoa, sitten koronan jälkeen tämmöisenä normaalissa mittakaavassa. Ja Kuopion tuomiokirkkoon tuli 680, jos ihan oikein muistan, niin oli siellä kirkossa sisällä osallistujia, eli todella paljon. Ja lisäks sitten etäyhteyksien päässä oli 530 ja jotakin, eli yli 500 henkilöä. Monethan on ollut sillä tavalla, että on ollut yks tämmönen yhteys, mutta sen yhteyden päässä on ollut vaikka sitte asumisyksiköstä enemmänkin kuulijoita ja osallistujia. Tää merkitys, mitä vähän etukäteen tästä puhuttiin, niin mitä merkitystä tällä on, niin mä ehkä siteeraisin Me Itse ry:n entistää puheenjohtajaa, joka oli myöskin meillä kirkkohallituksessa kehitysvammaistyöasiantuntijaryhmässä, eli tota Kivimäen Tommia, joka on valitettavasti jo edesmennyt. Tommi aikanaan perusteli sitä, kun tuli kritiikkiä siitä, että miksi pitää järjestää kehitysvammasille omia kirkkopyhiä, että minkä takia tällä tavalla ehkä erotellaan tai alleviivataan tai rajataan, että me ollaan tietyn ryhmän kanssa ja järjestetään tietylle kohderyhmälle tätä kirkkopyhää, ni Tommi sanoi silloin aikanaan hyvin, että järjestää ne motoristitkin omia kirkkopyhiä, ni miksi me kehitysvammaiset ei saatas järjestää. Tässä on just tää vertaisuuden ulottuvuus ja merkitys, mikä oli tässä läsnä vahvasti. Myöskin sitten ajattelen, että kun tullaan eri paikoista, ni ajattelen myös, että se on ehkä työntekijöillekin semmonen yhdistävä vertaisuus, että kun tuuaan porukkaa paikan päälle. Jotenkin erityisesti ajattelen niin, että sit kun ollaan Jumalan kasvojen edessä, jumalanpalveluksessa, tulla yhdessä hoidettaviksi, yhdessä sinne, niin siinäkin on oma erityinen merkitys. Lisäks sitten kehitysvammaisten valtakunnallisessa kirkkopyhässä ni toteutuu se, mitä soisi muutenkin vielä enemmän viljeltävän tavallisessa jumalanpalveluksessa, ni selkokielellä. Selkokielistä oli kaikki.

Tuomo Burman: Saavutettavuudesta kun Katri olet kiinnostunut, miten arvioit kokonaisuutena, että miten Kuopio onnistui saavutettavuuden näkökulmasta?

Katri Suhonen: Mä ajattelen, että ainakin se oli huomioitu, et oli hyvin monelle eri tavalle tulkattu sitä esimerkiks messua, ja siellä käytettiin selkokieltä koko siinä rakenteessa. Mutta sitten sellanen oli, ilmeisesti kuulin sellasta, että oli aika paljon vessoissa ruuhkaa, ni siinä oli sitten tämmöistä, niin kun oot Tuomo joskus sanonut, että ootpa sitten vessassa tai kassalla, niin aina voi puhua saavutettavuudesta, ja täällä oli nyt tämmönen tilanne, että oli niin paljon ihmisiä. Pitäis sitten jatkossa ehkä tehdä niin, että ollaan missä tahansa kirkossa, niin näin iso joukko ihmisiä, niin pitää kehitellä jotakin tämmöstä vessaratkaisua sillä tavalla, että esteettömiin vessoihin pääsee. Tai on niitä jotenkin enemmän käytettävissä, mutta se johtui nyt tästä positiivistakin ongelmasta. Tai tavallaan positiivinen ongelma. Oli niin paljon innostuneita osallistujia. Tällä on iso merkitys ihmisille. Näitä muistellaan jälkikäteen ja monta monta kertaa. Voisin sen siltä osin sanoa, että oon yleensä matkustanut aina näihin kirkkopyhiin tai kirkkopäiviin ni täältä Keski-Suomesta täällä asuvien kehitysvammaisten henkilöitten kanssa bussilla. Ja siellä yleensä aina muistellaan, et mitä oli missäkin. Ja kyllähän tämmönen tunnelma välittyy ja se kantaa ja on arjessakin vielä pitkään läsnä.

Tuomo Burman: Palataanko Katri vielä hetkeks pohtimaan sitä ajatusta, että kun on tämmöstä erillistoimintaa, on se sitten mitä tahansa eri ryhmille, ja sitten on tämmöistä kirkollista yhteistä toimintaa, niin kun messut ja mitä nyt sitten missäkin seurakunnassa on, niin miten sinä näet näitten suhteen?

Katri Suhonen: Mä ajattelen niin, että kaikki on kaikille ja pitäisi olla  siten suunniteltu, että kaikki voi olla kaikessa mukana. Eli kaikki, messu pitäis olla sellainen, että se sopii kaikille, jotka sinne tulee. Eli että siinä, siellä näkyy ja huomioidaan läsnäolevat ihmiset. Totta kai siinä mennään sen kaavan mukaan, kun on ite pappi, ni ja kun on pappi, ni tietenkin tietää, tietääkin sen, mutta siinä voi kuitenkin huomioida, huomioida sitä joukkoa joka on paikalla. Eli esimerkiks kertoa aina mitä tapahtuu. Sanoo vaikka virsien numerot ja käyttää mahdollisimman selkeää kieltä, kun messua toimittaa. Mä ajattelen näin, että on ihan hyvä, että on vertaisryhmiä. Ja on näitä, tämmöstä, mahdollisuus olla myös niin sanotusti omalla porukalla. Mulle itelle se konkretisoitu itse asiassa vasta reilu vuosi sitten, kun tapasin muita dysmelia-aikuisia, eli kun itsellä on käsivammarajoite, ni kokoonnuttiin, ja mä en oo ikinä tavannut yhtä monta, siis niin montaa ihmistä samaan aikaan, jolla on pikkukäsi. Se oli mulle itselleni tosi semmonen vaikuttava kokemus ja tavallaan huvittikin se, että niin paljon vuosia työn puolesta puhunut vertaisuuden merkityksestä, mutta sit kun sen oikein vahvasti omakohtaisesti kokee, niin jotenkin tolleen erityisellä tavalla nimenomaan siihen vammaisuuteen liittyen, niin se oli oikeastaan semmonen, oikein vaikutti ja käänteentekevääkin, merkityksellistä, että on joitakin muita, joilla on hyvin samanlaisia kertomuksia ja kokemuksia, ja jotka on joka päivä samoissa tämmösissä liittymäpinnoissa. Mä näen sen tosi merkityksellisenä ja koen sen tärkeänä. Minun mielestä sen takia on edelleen hyvä, että kirkko voi olla sellainen paikka, joka tarjoo tällasille vertaisuuden kokemuksille tilat ja mahdollisuutta. Ja sitä, että koska vertaisuus monesti auttaa ja kannattelee. Hyvin monenlaisissa asioissa, sehän tietään. Ni mä ajattelen, että myös vammaisuuteen liittyen. Totta kai se, että yksilöistä puhutaan aina. Ei ihan aukotonta mikään tässäkään oo, mutta ite oon sitä mieltä, että on tärkeetä että myös on sellaisia kokemuksia. On hyvin erityistä mennä ravintolaan syömään ja olla sellasessa omassa tilassa. Ja sitten tarjoilija, joka tulee paikalle, ni on ainoa, jolla on kaksi kättä. Ni se on jotenkin aika jännä hetki, kun tajuaa, että normaalisti sä oot ite aina se, jolla on se dysmelia tai puuttuu se toinen käsi, ainoana. Tää on jotenkin tämmönen, mun mielestä sellanen iso merkitys, ajattelen näin. Ja tähän nyt peilaan omaakin kokemusta.

Tuomo Burman: Annatko vielä tähän lopuksi semmoisia muutaman semmosen perusaskeleen, millä, jos seurakunnassa järjestetään nyt mitä tahansa tapahtumaa, niin millä muutamalla pienellä askeleella voi siitä ainakin tehä vähän saavutettavamman kuin aikaisemmin? Koska pienet askeleet kuitenkin lopulta johtavat perille, kun niitä vaan riittävän monta kertaa otetaan.

Katri Suhonen: No ensinnäkin se, että kun seurakunnassa järjestetään mitä tahansa suurelle yleisölle suunnattuja tilaisuuksia, niin valitaan aina se tila, mikä on kaikista esteettömin. Siis sellanen, ei järjestetä systemaattisesti, syrjitään niitä tiloja, jotka on esteellisiä, jotka ei ole saavutettavia. Se on ensimmäinen steppi. Seuraava steppi on se, että tiedotetaan hyvin vaikka verkkosivuilla siitä, että onko tilaisuuteen miten esteetön pääsy, esimerkiks pysäköinnin osalta, ja miten siellä on WC-tilanne. Se on hirveän tärkee, että se on esteetön. Tämmöiset asiat on tärkee tiedottaa. Se voi olla vaikka semmosina kuvina, mitä Lukkarissa onkin, että on kuvattu tämmöisinä symboleina sitä, että miten esteetön tilaisuus on. Kolmas on sitten mun mielest selkokieli. Siis se, että selkokieltä kuitenkin käyttää se 650 000-700 000 suomalaista. Eli puhutaan tosi isosta määrästä. Jos on mahdollista mukauttaa ees jonkin verran puheista selkokielelle ja sitten ihan selkeää yleiskieltä käyttää, niin sitä suosittelisin vahvasti. Ja sit lopulta ennen kaikkee se, että kaikki ihmiset on tervetulleita, eli yritetään miettien jokaisen kohdalta, aina sit yksilöllisestikin, että miten juuri tämä henkilö, jos haluaa vaikka toimijana seurakunnassa vapaaehtoistyössä ja niin edelleen, niin jos siin tarvii jotakin, tulis sitä mukauttamista esimerkiks, niin se olisi semmoinen automaatio. Niin, ja sitten, katon, nyt tuli pari steppiä vähän ylikin ton kolmannen, niin on se, että kirkon pitää olla semmoinen paikka, jossa vammainen ihminen tietää, et saa aina apua. Se kuuluu meidän perustehtävään. Se on meiän perustehtävä kysyä toiselta, tarviitko apua ja tarvittaessa auttaa. Eli aattelen, että kaikki seurakunnan tilaisuudet ja kirkon kaikki toiminta pitää olla sellaista, että sinne voi tulla silleen levollisesti tietäen, että apua saa jos sitä tarvitsee.

Tuomo Burman: Kiitos, Katri Suhonen, näistä ajatuksista.

Katri Suhonen: Kiitos, kiitos.

Tuomo Burman: Ja tuota, vieläkö haluat lopuksi sanoa jotakin vai ajatellaanko, että tässä nyt oli taas tällä erää tärkeimmät?

Katri Suhonen: Tällä erää. Ja sit, no ehkä mä sanon, että saavutettavuus on iloinen asia aina. Että se on positiivinen asia, että sitä kautta mahdollistuu kaikille ihmisille se kokemus yhdenvertaisuudesta ja täysvaltaisuudesta. Toteutuu tää lähimmäisenrakkaus.

Tuomo Burman: Tässäpä olikin kaikki tällä kertaa Saavu Kirkkoposti -podcastista. Pohdittiin saavutettavuuden näkökulmasta valtakunnallista kehitysvammaisten kirkkopäivää, joka pidettiin 13. päivä syyskuuta Kuopiossa. Ja vieraina minulla olivat Mira Leinonen, Kuopion seurakuntayhtymän vammaistyön diakoni, Olja Värtö, tulkkiopiskelija humanistisesta ammattikorkeakoulusta. Olja toimi myös saavutettavuusavustajana. Ja lisäksi vielä Katri Suhonen, saavutettavuuden ja vammaisuuden asiantuntija kirkkohallituksesta. Minä olen Tuomo Burman ja tämän Saavu Kirkkoposti -podcastin toimittaja. Vielä tulee yksi jakso Saavu Kirkkoposti -podcastista tänä vuonna ja se ilmestynee tuossa marras-joulukuun taitteessa. Oikein siunattua syksyä kaikille kuulijoille. Moi moi!

Tässä podcastin jaksossa keskustellaan vammaisten osallisuudesta ja oikeuksista. Pohdiskellaan hiukan laajemmin myös ihmisoikeuksia. Kiinnostaako kirkkoa yleisesti ottaen vammaiset henkilöt? Onhan siellä podcastissa monta monessa muutakin asiaa, esimerkiksi: Millaiset asenteet ovat nykyään vammaisia kohtaan? Miten ilmastonmuutos ja vammaiset liittyvät yhteen?

Tuomo Burmanin vieraana Saavu Kirkkoposti -podcastissa on Amu Urhonen Suomen lähetysseuran vammaisten henkilöiden oikeuksien asiantuntija.

Listen to “Vammaisten osallisuus ja oikeudet” on Spreaker.

Tekstivastine

Tuomo Burman: Tervehdys, hyvät kuuntelijat. Tervetuloa kuuntelemaan Saavu Kirkkoposti -podcastia. Minä olen Tuomo Burman ja tämän podcastin toimittaja. Täällä olemme taas Saavu Kirkkoposti -podcastin parissa. Tällä kertaa keskitytään mielenkiintoiseen aiheeseen. Erityisesti tämä vammaisten osallisuus ja vammaisten oikeudet, toki myös ihmisoikeudet vilahtavat tässä jaksossa. Ja tuleepa siihenkin selvyyttä tai ainakin jotakin pohdintaa, että kiinnostaako kirkkoa vammaiset yleisesti ottaen ja missä määrin. Ja tokihan siellä saavutettavuus ja esteettömyys -käsitteetkin vilahtavat ja vähän pohditaan asenteita ja myös sitä millaisia odotuksia vammaisia kohtaan tällä hetkellä voi olla. Kun en itse asiasta oikein paljon mitään tiedä, niin pyysin asiantuntijavieraan mukaan tähän Saavu Kirkkoposti -podcastiin. Vieraanani on Amu Urhonen, Suomen Lähetysseuran vammaisten henkilöiden oikeuksien asiantuntija. Tervetuloa, Amu Urhonen, Suomen Lähetysseurassa työskentelevä vammaisten henkilöiden oikeuksien asiantuntija tähän Saavu Kirkkoposti -podcastiin. Amu, voisitko aluksi jollakin tavalla esitellä itsesi ja vähän taustoittaa, että mikä tämmöinen titteli oikeastaan on? Sehän ei nyt ihan helposti avaudu varmaankaan semmoiselle satunnaiselle… Ei voi käyttää termiä kulkija, mutta kuulija voi käyttää.

Amu Urhonen: Joo, tosiaan mä oon Amu Urhonen. Olen aloittanut lähetysseurassa elokuussa tässä tehtävässä. Olen aika tuore lähetysseuralainen vielä. Olen aikaisemmin toiminut erilaisissa järjestöissä ja vähän kunnallakin. Kansainvälisissäkin organisaatioissa olen toiminut, mutta tosiaan tämä lähetysseuran tehtävä, niin tämä on semmonen aika läpileikkaava tehtävä. Mä oon periaatteessa töissä nimenomaan yleisen työn puolella. Osallistun hankkeiden koordinointiin, suunnitteluun ja raportointiin yhdessä meidän kumppaneiden kanssa. No, oikeastaan ihan mihin vaan mihin voi vammaisinkluusioita, tai vammaisten osallisuutta saada mukaan, niin totta kai olen sitten Lähetysseurassa käytettävissä sellaiseen suunnitteluun. Mun työhön kuuluu myös vaikuttamistyötä, eli yhteistyötä sitten muiden järjestöjen ja muiden viranomaistenkin kanssa sitten. Aika paljon olen esimerkiksi hengaillut ulkoministeriössä viime päivinä. Aika laaja tehtävänkenttä, mutta meitä on sitten toinenkin henkilö. Hän on Kambodzassa tällä ihan samalla tittelillä. Hänellä on tietyt hankkeet, joista hän sitten vastaa.

Tuomo Burman: Eikö Amu sinulla ole myös omaa kokemusta vammaisuudesta?

Amu Urhonen: Joo, mä olen pyörätuolin käyttäjä, kyllä. Minulla on aika pitkä ura tässä vammaisten oikeuksien parissa. Olen tehnyt sitä ihan aktiivistina ja sitten tosiaan välillä palkkatöinäkin ja erilaisten järjestöjen puheenjohtajana yli 20 vuotta.

Tuomo Burman: Miltä maailmanlaajuisesti sinun mielestäsi vammaisten oikeudet näyttäytyvät?

Amu Urhonen: Edelleen me tiedetään monista selvityksistä ja monista tutkimuksista… Tosin okei, täytyy sanoa että sitä tutkimusta on liian vähän, eli me voitaisiin tietää paljon enemmänkin. Että vammaisten ihmisten asema on edelleen heikompi. Ja etenkin vammaisten naisten ja tyttöjen asema on heikompi, kuin valtaväestön. Ihan huomattavasti heikompi. Se toki siis vaihtelee vähän maittain, että missä kaikissa asioissa se on huonompi. Toki on kyllä niin, että sitten kun YK:n vammaissopimus saatiin aikaan silloin 2007, niin se on tietysti sikäli parantanut tilannetta, että monet maat ovat ratifioineet sen ja aloittaneet toimenpiteet vammaisten aseman parantamiseksi. Mutta kyllä sanoisin, että aika paljon on tehtävää vielä ihan kaikkialla maailmassa.

Tuomo Burman: Miten sitten, kun yleisestikin ihmisten oikeudet vaihtelee vähän eri puolilla maailmaa, niin suhteutetaanko nyt vammaisten oikeudet näihin oikeuksiin mitä siellä jossakin maassa X on kaikilla ihmisillä, tai elämisen edellytyksiä siellä, vai suhteutetaanko niitä näihin meidän länsimaisiin oikeuksiin?

Amu Urhonen: Mä en ensinnäkään… Mä suhtaudun todella kriittisesti tohon ajatukseen, että ihmitoikeudet olisivat jotain meidän länsimaisia oikeuksia. Koska kuitenkin täytyy muistaa, että ihmitoikeussopimusten luomisessa esimerkiksi Afrikan maat ovat olleet todella, todella suuressa roolissa. He ovat nimenomaan halunneet oikeuksia sitä sortovaltaa vastaan, ikään kuin sitä eurooppalaista kolonialismia vastaan.  Tai ei vastaan, mutta ehkä korjaamaan sitä epätasapainoa ja niitä ongelmia. Sen takia suhtautuisin vähän varauksella tähän ajatukseen. Totta kai jokainen maa, oli sitten ns. Länsimaa, tai oli sitten joku muu maa, niin jokainen maa… Kuuluu ihmisoikeussopimusten luonteeseen, että jokainen maa pohtii itse ja selvittää itse itselleen, että mitä tämä tarkoittaa meidän kontekstissa. Mitä nimenomaan meidän yhteiskunta tekee? Miten meidän yhteiskunta toteuttaa nämä ihmisoikeudet? Kyllähän se silloin tarkoittaa sitä, että ne keinot joilla näitä oikeuksia, näitä hyvin perustavanlaatuisia oikeuksia eri maissa toteutetaan, niin se tietysti sitten aina riippuu siitä yhteiskunnasta. Esimerkiksi joku invavessa on kyllä aika yleismaailmallinen asia. Kyllä ihan kaikkialla maailmassa ihmisten pitää päästä vessaan.

Tuomo Burman: Nyt jos mietitään näitä vammaisten oikeuksia, niin osin varmaan ollaan aika lähellä tämmöistä käsitteitä kuten saavutettavuus ja esteettömyys, mitä ne käsitteet sitten tarkasti ottaen lienevätkään. Miltä se sitten näyttää, kun Suomessahan esimerkiksi kirkko on kohtuullisen myönteisestikin ja kohtuullisen paljonkin yrittänyt tehdä omalta osaltaan tämän savutettavuuden ja esteettömyyden eteen, niin miltä se näyttää maailmanlaajuisesti. Kiinnostaako kirkko ja vammaiset?

Amu Urhonen: Tämä on tosi laaja kysymys. Edes Suomen kirkosta ei ole tehty mitään puolueetonta analyysiä, mikä on minusta aika kiinnottavaa. Olisi ihan kiinnottavaa nähdä, että minkälaisia löydöksiä tulisi, jos joku ulkopuolinen evaluoisi että miten Suomen kirkko lopulta on hoitanut asiat ja onko siellä kenties jotain mitä muut voivat oppia. Tällaisia selvityksiä on tehty aika vähän ja ne ovat jääneet ehkä sellaisiksi niiden ihan oma-aloitteiseksi touhuksi. Mutta tokihan kirkkojen pitää eri maissa noudattaa lainsäädäntöä. Tiedän, että Saksassa kirkot ovat esteettömämpiä kuin Suomessa, noin yleisesti, koska Saksassa on tosi tiukka esteettömyyslainsäädäntö. Nyt kun olin Luterilaisen maailmanliiton kokouksessa käymässä syyskuussa ja meillä oli siellä tällainen vammaisinkluusiotyöpaja ja sitten kirkkohan… Suomen kirkko teki aloitteen, että Luterilainen maailmanliitto alkaisi systemaattisemmin edistää vammaisinklusioota. Ei pelkätään esteettömyyttä, vaan ylipäätään vammaisten oikeuksien toteutumista kirkossa ja omissa jäsenjärjestöissä tai jäsenkirkoissaan, niin se kyllä sai tosi innostuneen vastaan. Ainakin Suomessa saatiin se käsitys, että se oli aika yksimielisesti hyväksytty ja että siihen oli intoa. Totta kai se on sitten eri asia käytetäänkö siihen rahaa ja aikaa, että se todella toteutuu. Ja sitten kirkkojen maailmanneuvostohan on tehnyt moniakin asiakirjoja liittyen käytännölliseen puoleen ja teologiseen puoleen. Tämähän vaatii aika paljon teologista pohdintaa. Vammaisteologia on kuitenkin aika uusi juttu vielä. Mä tiedän, mä oon siis teologi koulutukseltani, niin sitä ei ole vielä ihan hirveästi tehty, mutta tuolla Kirkkojen maailmanneuvostolla on ihan hyvä paperi olemassa ja toivoisin, että sitä kehitettäisiin vielä eteenpäin. Mutta totta kai kirkoilla on myös tiettyä painolastia siinä, että se vammaisuus on ehkä… Koska monet kirkot haluavat tehdä hyväntekeväisyyttä ja niiden toimintamalli perustuu hyväntekeväisyyteen, niin sitten voi olla vaikea siirtyä tavallaan siitä ajatuksesta, että vammaiset ovat sellaisia hyvän tahdon ja hyväntekeväisyyden kohteita, niin sellaiseen että he olisivat itse toimijoita ja heillä olisi oikeuksia. Kyllä on tässäkin vielä aika paljon tekemistä, mutta suunta on varmaan ihan hyvä.

Tuomo Burman: Sinä Amu Urhonen kuulet varmasti ja näet erilaisista papereista ja tutkimuksista ja julkilausumista kaikkia hienoja ajatuksia, että näin pitäisi toimia. Miten ne sitten jalkautuvat? Tuleeko niistä hienoista juhlapuheista useinkaan sitten mitään, jos vaikka ajatellaan kirkkoja, tai yleisestikin tätä maailmaa missä eletään?

Amu Urhonen: Kun puhutaan nyt tällaisista toimijoista, kuten vaikka kirkko… Itse asiassa kiskossa jos missä pitäisi tietää, että sanat ovat tekoja. Sanat ovat aina tekoja. Se, että me kirjoitamme toimintasuunnitelmaamme, että turvataan, tai lisätään vammaisinkluusioo, niin sehän on ihan valtavan suuri teko jo sinänsä. Mutta totta kai on niin, että välttämättä ei… Että ilman jotain budjettikirjauksia ja oikeasti rahan varaamista on ihan mahdotonta oikeastaan turvata se että se todella toteutuu, niin totta kai siinä toivoisi että sitten todella ne sanat siirtyisivät teoiksi. Täytyy muistaa, että meillähän on kirkoissa ihan valtavasti vammaisia ihmisiä toimijoina. Monet vammaiset ihmiset haluavat osallistua kirkkojen toimintaan ja kokevat uskonnon tärkeäksi asiaksi, niin tätä kautta ehkä aika monet kirkot ovat alkaneet suhtautua tähän asiaan vakavammin. He ovat ymmärtäneet, että tässä ei puhuta kenestäkään ulkopuolisesta, vaan puhutaan omista jäsenistä. Kirkossa jos missä tällaiset teologiset ja symboliset perustelut ovat poikkeuksellisen tärkeitä. Paljon tärkeämpiä, kuin vaikka valtion budjettikirjassa. Mutta tosiaan kyllähän nämä vaativat todella näyttöjä siitä, että ne asiat on todella tehty.

Tuomo Burman: Onko sinulla esimerkkejä maailmalta esimerkiksi, että miten on onnistuttu vammaisia osallistamaan, tai tarjottu heille mahdollisuutta osallistua kirkon toimintoihin?

Amu Urhonen: Mä tiedän, on olemassa tiettyjä kirkkoja jotka ovat tehneet sen eteen työtä, että esimerkiksi vammainen henkilö voisi toimia pappina. Monessa maassahan on alettu huomiota siihen, että myös ne kirkon työntekijöiden tilat ovat esteettömiä. Siihen on vielä matkaa meillä Suomessa aika paljon. Esteettömyys on tietysti ihan tosi iso osa tässä osallisuuden varmistamisessa, mutta sitten kyllähän kirkoilla myös usein on tällaisia erilaisia vammaistyöryhmiä tai vammais-neuvonantajaryhmiä tai tämän tyyppisiä. Ja sitten totta kai sekin, että miten kirkon toiminnan, vaikka rippileirien tai vastaavien esteettömyys toteutuu ja miten niissä on sitten… Ehkä meillä Suomessa välillä on vähän sellaista ongelmaa, että kun on luotu erilaisena aikana ne struktuurit, niin sitten ollaan sellaisessa segregaation maailmassa, että on erikseen kirkolliset toiminnot kehitysvammaisille, on erilliset toiminnot kuuroille, sen sijaan että mietittäis sitä miten voitaisiin tehdä niistä kaikista toiminnoista yhdenvertaisia kaikille. Eri kirkoissa, eri puolilla maailmaa ollaan tässä varmasti eri vaiheessa. Ja sitten on myös niin, että se yhteiskunta missä eletään, se voi asettaa haasteita vaikka kirkolla itsellään olisi minkälaisia toiveita ja ajatuksia. Mutta totta kai esimerkiksi se, että kun toivotetaan vammaiset ihmiset tervetulleeksi, niin se voi myöskin muuttaa niitä yhteiskunnan asenteita. Jos ihminen näkee, että tuolla tuo vammainen ihminen toimii kirkossa, niin se voi kyllä ainakin jonkinlaisen muutoksen tehdä siihen koko yhteiskuntaan, tai yhteisöön. Lähiyhteisöön.

Tuomo Burman: Asenteet ovat aika iso asia. Loppujen lopuksi niistä riippuu aika paljon. Minkälaiselta Amu Urhonen sinun mielestä näyttää yleisesti ottaen asenneilmapiiri vammaisia kohtaan Suomessa ja maailmanlaajuisesti? Ollaanko menossa parempaan vai huonompaan suuntaan?

Amu Urhonen: Olen osallistunut muutamana vuotena nyt sinne vammaisten ihmisten YK-sopimuksen osapuolikokoukseen. Se on sellainen kokous New Yorkissa, jossa valtiot ja järjestöt kertovat näkemyksiään miten sopimus on toteutunut. Sieltä tulee aina sitten suosituksia. Nyt sitten olen vähän huolissani, koska on ihan selkeästi kuulunut sellaista signaalia, että vammaispolitiikka on menossa entistä enemmän sellaiseen… Ottamaan sitä takapakkia. Eli kun on ollut kaikenlaista koronaa ja muuta vastaavaa, niin on… Ehkä vammaisuus jäsentyy enemmän sellaisena hoivan ja huolenpidon ja sentyyppisten asioiden kautta. Tämä johtaa siihen, että esimerkiksi vammaisten laitosasuminen on tosi monessa maassa yleistynyt, vaikka se on juuri se suunta mistä meidän pitäisi päästä pois. Se on tosi huono juttu. Olen tosi huolissani siitä. Vammaispoliittinen keskustelu ei ole enää sellaista itsenäisen elämän keskustelua. Se ei ole pyrkimystä yhteiskunnan muuttamiseen, vaan se on pyrkimystä siihen, että vammaisille tarjotaan hoivaa ja huolenpitoa, mikä ei tietenkään ollenkaan ole ihmisoikeussopimuksen hengen mukaista. On vähän huono tavallaan suunta. Mutta toisaalta nyt kun siitä puhutaan avoimesti ja kun sitä tuodaan esiin, niin totta kai se suunta sitten voidaan myöskin muuttaa. Aika monissa maissa on siitäkin esimerkkejä, että sitä suuntaa on pystytty muuttamaan. Mutta joo, mä oon vähän huolissani tästä ja valitettavasti se trendi näyttää olevan ihan maailmanlaajuinen.

Tuomo Burman: Itse olen kanssa huolissani pikkusen tuosta ajattelusta. Jotenkin näyttää olevan niin, että monet muut asiat menevät vammaisten oikeuksien edelle, kuten raha ja mitä niitä nyt sitten mahtaakaan maailmanlaajuisesti olla. Jollakin tavalla ehkä arvot on tietyllä tavalla koventuneet. Sitten ajattelee, että siinä olisi kyllä kirkoille aika isoakin tehtävää olla sitten tämmöinen edelläkävijä, koska kirkon olemukseenhan kuuluu muun muassa tämä lähimmäisenrakkaus.

Amu Urhonen: Niin kuuluu. Kyllä, mutta tavallaan mä ehkä koen, että esimerkiksi esteettömyys ei välttämättä ole kauhean pehmeä arvo. Itsenäinen elämä koetaan [itse asiassa? 00:19:48] tällä hetkellä vammaispoliittisessa keskustelussa, jossa muuten vallalla ei ole suinkaan vammaisten ihmisten oma ääni, vaan vammaisten henkilöiden omaisten ääni, mikä on myöskin aika huolestuttava trendi. Niin, siellähän puhutaan nimenomaan siitä että vammaisilta ei pitäisi vaatia mitään ja kamalaa, kun nyt vammaisten pitäisi muka jonnekin töihin mennä. Vaikka tosiasia on se, että vammaiset ihmiset nimenomaan haluaisivat käydä töissä, mutta se ei ole mahdollista kun on syrjintää sun muuta. En ehkä ole huolissani niinkään arvojen kovenemisesta, vaan olen huolissani siitä minkälaiset oletukset vammaisten ihmisten elämästä on vallalla. Meiltä odotetaan kiitollisuutta. Meiltä odotetaan tyytymistä. Meiltä odotetaan sopeutumista. Meiltä ei odoteta esimerkiksi töissä käyntiä, tai meiltä ei odoteta osallisuutta. Meiltä ei odoteta vaikka sitä, että me ryhdyttäisiin kansanedustajiksi tai mitään sellaista, vaan meiltä odotetaan nimenomaan sellaista pientä elämää. Se on mun mielestä tosi iso ongelma. Tämä vielä usein verhotaan tällaisen huolenpidon ja pehmeiden arvojen pakettiin. Mun mielestä kirkkohan voi siinä hyvin näyttää mallia, että ottaa nimenomaan vammaisia töihin ja huolehtii sitä, että vammaisilla ihmisillä voi olla ihan samanlaisia rooleja elämässä kuin kaikilla muilla. Kirkko voi siinä tehdä aika paljon. Kirkolla on se kaikki vapaus. Minulla on sellainen olo, että kirkko kyllä ihan on tästä tosi kiinnostunut tällä hetkellä.

Tuomo Burman: Tuossa viittasitkin just tuohon, että vammaisia kansanedustajana. Ja se on myös sellainen laajempi kysymys, että minusta vammaisia pitäisi olla mahdollisimman laajasti myös erilaisissa päätöksentekoelimissä, luottamuselimissä. Myös kirkon osalta, koska sillä tavalla se vain asiat ne asiat tulee tutuiksi. Ja sitten myös se, että vammaisilla on myös osaamista, tietoa ja taitoa ottaa kantaa ihan muihinkin asioihin, kuin vain pelkästään vammaisuutta koskeviin. Sekin olisi hyvä ymmärtää, että aina jos vammainen valitaan jonnekin, niin se pitäisi valita muistakin syistä, kuin pelkästään sen vamman takia.

Amu Urhonen: Kyllä. Olen ihan samaa mieltä siitä. Itse asiassa minun täytyy kertoa, että minä olin… Kaksi vuotta sitten me tehtiin sellainen selvitys vammaisten osallisuudesta puoluepolitiikkaan, tai nimenomaan siis puolueiden toimintaan. Se kyllä näytti aika synkeitä asioita suomalaisista puolueista. Ensinnäkin kaikissa oli hyvin vähän vammaisia ihmisiä mukana ja toisaalta syrjintäkokemukset olivat tosi yleisiä ihan kaikissa puolueissa. Vammaisten ihmisten oli vaikea päästä mukaan ja vammaisten ihmisten oli myös hankala hoitaa niitä tehtäviään, jos heidät oli valittu vaikka kaupunginvaltuustoon. Se oli aika synkeää luettavaa, että paljon olisi tehtävää silläkin puolella. Me tiedetään, että eihän ne asiat muutu jollei sitä valtaa pääse käyttämään ja jos se valta on jollakin muulla. Sen takia puolueiden pitäisi tehdä osansa, koska puolueethan on portinvartijoita sinne valtaan.

Tuomo Burman: Näin se menee ja sitten se, että jos joku sitten tulee valituksi, oli sitten yhteiskunnan tai kirkon tai jonkun muun toimijan päättäviin elimiin, niin sitten ne pitäisi ne toimintaedellytykset myös turvata, että järjestelmät eivät voi olla sitten semmoisia että ne ovat mahdottomia tai lähes mahdottomia käyttää. Ja tilat eivät voi olla semmoisia, että niihin ei pääse. Että sittenhän täytyy pystyä myös sitä päätösvaltaa samalla tavalla käyttämään, kuin kuka tahansa muukin.

Amu Urhonen: Kyllä, kyllä. Mähän olin itse monta vuotta puolue-, tai olen edelleen puoluepolitiikassa, mutta olin monta vuotta kaupungin luottamuselimissä ja tiedän kyllä ne haasteet. Siellä oli. Dina-selvityksestä tuli hyvin tuttuja asioita aina esiin.

Tuomo Burman: Amu Urhonen, tässä lähestytään joulua. Jos mietit sitä, että jos sinulla olisi mahdollisuus, niin minkälaisen joululahjan noin vammaisten kannalta, vammaisten oikeuksien kannalta haluaisit maailman saavan.

Amu Urhonen: No, ihmisoikeuksiahan ei voi asettaa tärkeysjärjestykseen ja se on just niiden hienous. Mutta varmasti juurikin se, että ihmitoikeussopimusten mukaan maailma toimisi, että vammaisten ihmisten oikeudet turvattaisiin. Sitten ehkä nyt tänä jouluna on mielessä aika paljon nämä erilaiset konfliktit ja vammaisten asema niissä. Ja sehän on aika huono. Totta kai maailmanrauha on sellainen toive, mikä liittyy myös vammaisten ihmisten asemaan totta kai aika paljon. Kyllä minä myös vammaisten kannalta toivoisin ilmastonmuutoksen… Tällä hetkellähän, nyt kun me tehdään tätä haastattelua, niin on käynnissä kansainvälinen ilmastokokous. Mä toivoisin sieltä sellaista joululahjaa, että ilmastonmuutokseen suhtauduttaisiin oikeasti, tai ilmastonmuutoksen torjumiseen suhtauduttaisiin oikeasti tosi vakavasti, koska mä tiedän monista selvityksistä ja tutkimuksista ja YK on varoittanut siitä, että vammaisten ihmisten asema ilmastonmuutoksen jaloissa on ihan huomattavan heikko. Sen takia toivoisin sieltä sellaista kunnianhimoista pakettia ilmastonmuutoksen pysäyttämiseksi.

Tuomo Burman: Tuo on kyllä tosi tärkeä ajatus ja tuo oli itsellekin uusi ajatus, että en ollut kuullut vaikka kylläkin jonkin verran seuraan tätä ilmastonmuutoskeskustelua, että vammaiset ovat erityisesti sellainen haavoittuvassa asemassa oleva ryhmä tässäkin asiassa.

Amu Urhonen: Niin. Usein, kun ilmattomuutoksen vaikutukset ovat esimerkiksi äärimmäisiä olosuhteita, äärimmäisiä kriisejä, niin usein ne ovat ne vammaiset jotka kuolevat todennäköisemmin esimerkiksi tulvissa tai myrskyissä, koska he eivät pääse pakenemaan samalla tavalla kuin muut ihmiset. Ja voi olla, että heidän elämäänsä ei pidetä edes yhtä arvokkaana. Sen takia tämä on tosi tärkeä asia.

Tuomo Burman: Tässä on mahdollisuus, jos vielä haluat lopuksi jonkun tärkeän ajatuksen nostaa esille, niin ole hyvä.

Amu Urhonen: Varmaan tietysti haluan toivottaa kaikille hyvää koulua. Ehkä minä vielä sanoisin, että vammaisten ihmisten oma osallisuus ja nimenomaan itse tekeminen on vielä Suomessa ja monessa muussakin maassa todella heikoissa kantimissa. Ihan globaalisti pyrin tekemään kaikkeni että se toteutuisi, koska uskon ja tiedän, että se että vammaiset ihmiset itse tekevät ja ovat osallisia, niin se on oikeastaan tosi tärkeä edellytys sille että asiat ihan oikeasti muuttuvat. Että niinkun no, ei mitään meistä ilman meitä, niinkun tää vammaisliikkeen slogan sanoo.

Tuomo Burman: On vielä pakko todeta se, että itse teen jonkin verran radio-ohjelmien editointeja tuonne RadioDeille, niin eihän sitä periaatteessa kuulija tiedä, että sen on vammainen ihminen tehnyt. Eihän sillä ole sen kannalta mitään merkitystäkään, vaan sitä kiinnostaa se tulos. Ehkä itse ajattelisin tältäkin kannalta, että jos joku vammainen palkataan jotain asiaa tekemään ja se homma hoituu, niin ketä se sitten enää kiinnostaa että oliko se nyt vammainen vai terve, kun hommat vaan hoituu ja ne saadaan hoitumaan.

Amu Urhonen: Niin. No, minä olen ihan terve ja mä olen samaan aikaan vammainen. Halusin vain tuoda esiin, että terve ja vammainen eivät ole ollenkaan toistensa vastakohtia. Mutta joka tapauksessa se on ihan totta. Minä olin pitkään töissä Kynnys Ry:ssä, olin puheenjohtajana, niin huomasin että monesti voi olla että vammaisilta ihmisiltä puuttuu työkokemusta, mutta kun he sen työkokemukseen saa, niin sitten heistä tulee ihan superosaajia. Tämä on mielestäni aika tärkeä tällainen työelämänäkökulma tässä.

Tuomo Burman: Amu Urhonen, minä kiitän tästä haastattelusta. Oli mukava tarinoida.

Amu Urhonen: Kiitos. Oli kiva jutella.

Tuomo Burman: Tässä olikin kaikki tällä kertaa Saavu kirkkoposti -podcastista. Vieraanani oli Suomen Lähetysseuran vammaisten henkilöiden oikeuksien asiantuntija, Amu Urhonen. Minä olen Tuomo Burman ja tämän Saavu Kirkkoposti -podcastin toimittaja. Seuraava Saavu Kirkkoposti -podcastin jakso tulee sitten ensi vuonna 2024, tuossa loppukevään – alkukesän paikkeilla. Siunattua joulunaikaa kaikille Saavu Kirkkoposti -podcastin kuulijoille. Moi, moi.

Tässä Saavu Kirkkoposti -podcastin jaksossa keskitytään vertaistukeen. Tuomo Burmanin vieraana  on sosiaalipolitiikan professori Juhani Laurinkari. Pohditaan seuraavia teemoja:
Mitä vertaistuki on käsitteenä?
Milloin vertaituki käsite tuli Suomeen ja kuka sen keksi?
Liittyvätkö yhteisöllisyys ja vertaistuki mitenkään toisiinsa?
Millaisia teemoja kirkon tulevaisuuteen voisi liittyä?
Millainen on järjestöjen sosiaalipoliittinen asema ja toiminta?

Listen to “Mitä vertaistuki on?” on Spreaker.
 

Tekstivastine

Tuomo Burman: Tervehdys, hyvät kuuntelijat. Tervetuloa kuuntelemaan Saavu Kirkkoposti -podcastia. Minä olen Tuomo Burman ja tämän podcastin toimittaja. Tällä kertaa Saavu Kirkkoposti -podcastissa on mielenkiintoinen aihe. Tutkiskelemme aihetta vertaistuki. Mitä se vertaistuki käsitteenä oikein tarkoittaakaan noin yleisellä tasolla ja mistä koko käsite on Suomeen tullut? Kuka sen on mahdollisesti keksinyt? Vähän käydään myös läpi sitä, että miten vertaistuki ja yhteisöllisyys käsitteinä liittyvät toisiinsa. Ja toki pieni kurkistus kirkon tulevaisuuteen, noin sosiaalipoliittisen näkemyksen kautta ehkä, ja järjestöjen sosiaalipoliittiseen asemaan Suomessa. Ja tokikaan minä, Tuomo, en ole näiden asioiden asiantuntija, niin etsin itselleni hyvän haastateltavan. Tällä kertaa vieraana on sosiaalipolitiikan professori, Juhani Laurinkari. Aloitetaanpa tästä sitten tämä varsinainen juttutuokio. Täällä ollaan taas Saavu Kirkkoposti -podcastin parissa. Tällä kertaa kanssani juttelemassa ihan livenä on sosiaalipolitiikan professori, Juhani Laurinkari. Juhani, onko hyvä, että muutamalla sanalla aluksi esittelet itsesi, niin tulee kuulijoillekin vähän käsitys, että kuinka edistyneen, oppineen herran kanssa saan keskustella?

Juhani Laurinkari: Näiden lievästi johdattelevien sanojen jälkeen ymmärrän tuon kysymyksen, että muutama sana siitä, mitä sosiaalipolitiikko ylipäänsä tekee ja tutkijana ihan lyhyesti. Koska se ei tahdo sanoa aivan kovin paljoa, jos ei taustoja tiedä. Sosiaalipoliitikkona meikäläinen on aina kiinnostunut näistä hyvinvoinnin asioista, asumisesta, koulutuksesta. Kaikista näistä meille kaikille tutustuista asioista. Siinä on se ongelma sitten, että niihin liittyvät sitten myös poliittiset paineet, koska meillä on taustoista liippuen erilaisia taustoja. Se on tietysti hyvä ja monipuolistaa kuvaa, mutta tekee sen kentän sitten vaikeaksi, kun emme välttämättä tarvitse samoja asioita. Sosiaalipolitiikka Suomessa on perinteisesti tällainen hyvinkin suosittu alue. Nyt kun katsotaan, että meillä on menossa… Tai niin, meillä on uusi hallitus, niin siinäkin korostuu se keskusteluissa ja oppositiossa toki tehtäviensä mukaan myöskin kielen merkitys ja se, mitä milläkin tarkoitetaan. On vaikea tästä mennä ratkomaan asioita kovin yksioikoisesti, vaan joutuu tekemään kompromisseja ja miettimään. Silloin joutuu aika isojenkin asioiden äärelle, että mitä pitää tärkeää ja mikä on vähemmän tärkeää.

Tuomo Burman: Varsinainen aihe meillä on vertaistuki. Lähdetäänkö siitä liikkeelle, että mitä käsite vertaistuki voisi tarkoittaa? Sitähän melko huolettomasti heitellään. Mitä se käsite on? Olen ymmärtänyt, että se on jonkinlaista semmoista toimintaa, missä saman asian kokeneet jotenkin keskustelevat ja kuuntelevat toisiaan ja ehkä sitä kautta auttavat. Onko tämä liian yksinkertaistettu ajatus?

Juhani Laurinkari: No, ei. Tuo vastaa Googlen yleisesti esittämää määritelmää käsitteestä ja näinhän se on. Mutta todellisuudessa vertaistuki myöskin merkitsee sitä, että siihen liittyy niin myönteisiä asioita, mutta siihen liittyy myöskin kielteisiä asioita. Miten ne näkökohdat yhdistää, on tietysti oma kysymyksensä. Vertaistukihan on koulutus… Suomessa käyttöön 1935-luvulla, suunnilleen. Alustavasti ja oikeastaan virallisesti ja näkyvästi se tuli vasta 1948, mutta kansainvälinen tausta saavutti Suomen jossain muodossa luullakseni noin 1935. Ettei nyt ole kysymys kovin vanhasta ilmiöstä. Sinänsä vertaustuki ja sen muodot on yksinkertainen asia, mutta niinhän monet muutkin asiat ovat yksinkertaisia luonteeltaan, mutta käytäntö on paljon vaikeampi. Eli miten päästään siihen tilanteeseen, että ottaa toisen tilanteen huomioon, näkee hänen ongelmansa ja hänen mahdollisuudensa myöskin? Se ei ole ihan yksinkertaista.
Tuomo Burman: Voidaanko ajatella, että se kielteisyys, tai ne kielteiset asiat siinä vertaistuessa voisivat olla esimerkiksi sitä, että junttaa liian tehokkaasti omia mielipiteitään?
Juhani Laurinkari: Vertaistuki voidaan nähdä kielteisenä siinä mielessä, että siihen voi liittyä taustapuhumista, tällaista uhkaamistakin. Henkilöiden taustat ja näkemykset voivat tulla keskustelun kohteeksi ehkä sillä tavalla, kuin he eivät toivoisi. Kun kaikkia voidaan käyttää väärin, niin tietysti jos puhutaan vertaistuesta, niin totta kai siinä tulee hyvinkin paljon luottamuksesta esille. Miten sitä tietoa sitten käytetään? Minusta on suurin uhkakuva se, että sitä tosiaan käytetään sitten syystä tai toisesta, ehkä ihmisluonteessakin johtuen hyvin ahtaasti tulkiten kielteisenä asiana. Mutta en väitä niin, että vertaistuki olisi voittopuolisesti kielteinen asia. Ei siitä ole kysymys. Mutta siihen liittyy tällainen vivahdus, että jotkut ovat hyvin arkoja lähtemään mukaan vertaistukeen, koska eivät oikein usko, että heidän omat asiansa säilyisivät omina asioina. Ja kun vertaistuki yleensä on muutaman henkilön, parin henkilön yhteistoimintaa ehkä hyvinkin vaikeassa tilanteessa, niin siinä kohdataan elämäntilanteita, jotka ovat aika arkoja.

Tuomo Burman: Joo. Varmasti siinä se luottamus on aika keskeinen, että jos tulee ihmiselle semmoinen kokemus, että se luottamus on jotenkin petetty, niin silloin ei varmaan ole kovin helppoa enää jatkossa osallistua tilanteisiin, joissa voisi saada sitä vertaistukea.

Juhani Laurinkari: Kun on pohdittu sosiaalipolitiikan arvoja, niin yleensä ihan yleisesti on todettu, että yksi keskeinen on luottamus. Se on yksi keskeisimpiä sosiaalipolitiikan arvoja. Sitä on vaikea sivuttaa. Se on äärettömän tärkeä asia, sinällään. Ja niin kuin sanoit, niin luottamuksen pettäminen on todella iso yksilöllinen kysymys. Varsinkin, kun se liittyy joihinkin itselle kipeisiin asioihin, niin se korostaa vielä sitä. Toinen asia, joka liittyy tavallaan luottamukseen, on turvallisuus minun mielestäni. Yhteiskuntaamme leimaa pitkälle ulottuva turvattomuuden kokemus. Erilaiset tutkimukset osoittavat sen, että kuinka suuria ongelmia me joudumme sitä kautta kohtaamaan. Jos sinulla ei ole luottamusta, niin kuinka sinulla voi olla turvallisuuden tunnetta?
Tuomo Burman: Sosiaalipolitiikan professori Juhani Laurinkari, onko sinulla tietoa kuka alkujaan määritteli tämän vertaistuen käsitteen?
Juhani Laurinkari: Tarkkaan ottaen mä koitin, ennen kuin vähän tässä mietin mitä tulemme keskustelemaan, jäljittää näitä lähteitä, niin en löytänyt. Sen sain selville tietenkin, että kansainvälisiä aktiviteetteja ilmaantui silloin 1935, suunnilleen. Tiettyjä henkilöitä tässä yhteisössä on vaikea mennä määrittelemään nimeltä. En todella… Siis saattaa olla, että jos halutaan mennä tuonne sosiaalipolitiikan historiaan, niin sieltä löytyy tietysti jo 20-luvulta tiettyjä ajatusmalleja, jotka hyvin lähelle jo tulevat tätä vertaistukea. Mutta kuka siinä on idean liikkeellepanija? Mä katsoin tätä luentosarjaani varten tässä melko lailla samanaikaisesti ajattelijoiden historiaa, filosofien historiaa. Mietin silläkin alalla, että tulisiko sieltä mitään selvää näkemystä. Jotkut filosofit ovat aika lähellä jo aika paljon aikaisemmin olleet tämäntyyppistä ajattelua ja voimaa. Mulle Kant tulee ensimmäisenä mieleen. Filosofian historiahan on täynnä henkilöitä, jotka ovat ennakoiden, varsin modernilla tavalla pohtineet asioita. Mutta tätä termiä ei ainakaan suomen kielellä ole kyllä aikaisemmin käytetty kirjallisuuden mukaan, kuin 1948 epävirallisena, tämmöisenä yleisenä heittona ja ajatuksen esille tuomisena jo vähän aikaisemmin, mutta ilmiö on kyllä varsin uusi.

Tuomo Burman: Mutta Juhani, miten ajattelet, että minkälaiset tekijät mahdollisesti sitten edistäisivät tämmöisen vertaistuellisen tapaamisen syntymistä?

Juhani Laurinkari: Tai että yleensä olisi tästä ilmiöstä kysymys? Niin kuin sanottu, Suomessahan tämä on tavallaan lähtenyt liikkeelle toisen maailmansodan jälkeen, muutama vuosi siitä eteenpäin. Mikä sitten olisi yhteiskunnan turvattomuudella, nopealla muutoksella jo silloin, saatika tällä hetkellä, kun kaikki muuttuvat nopeasti? Epävarmuutta joka puolella tarjolla ja turvattomuutta. Ja myöskin sitten evätään luottamusta monelta yhteiskunnalliselta organisaatiolta. Nämä kaikki yhdessä, niin sekoittavatko ne sitten jotenkin tämän pelin siinä määrin, että tulee tarve hakeutua aiempiin kokemuksiin, mitä toiset ovat saaneet. Puhutaan tällaisesta tietynlaisesta asiantuntijuudesta tässä. Siitähän siinä on kyse, että hakeudutaan sellaisten luokse tai tykö, joilla on mitä ilmeisemmin aikaisempaa kokemusta. Ja myöskin ne henkiset voimavallat, että pystyy ja haluaa ottaa toisenkin henkilön, tai toisten henkilöiden kanssa vaikeitakin asioita esille. Kun on pohdittu, että onko vertaistuki yleistymässä ja missä määrin, niin sen perusteella mitä nyt suomalaisessa yhteiskunnassa tällä hetkellä voi sanoa, niin näyttäisi siltä, että ei se ainakaan vähenemään päin ole, mutta ei kovin suuressa määrin ole nyt viime aikoina lisääntynyt, jos ajatellaan tätä yleistä tietoisuutta ja keskustelua asioista. Se on siellä. Se on kasvanut. Se on siellä, mutta missä määrin sitten esimerkiksi erilaiset järjestöt, vertaistuen järjestöt mukaanluettuina voisivat vaikuttaa tämän asiaan niin, että kolmas sektori, järjestösektori voisi vaikuttaa ja tukea siihen, että olisi rohkeutta sitten ottaa yhteyttä. Ja siihen liittyisi sellaisia pelkoja tai ahdistuksia erilaisissa egoissa, jotka eivät välttämättä ole edes tarpeellisia, vaan ovat niitä ihmisten omia pelkoja. Tämä nykyinen aika, niin kuin äsken taisin todeta, niin sehän vain lisää tätä ahdistuneisuuden tunnetta. Juuri nämä koetut vastoinkäymiset elämässä ja tällä hetkellä, ja se ettei pääsi ammatillisesti eteenpäin, ei pääse opiskelemaan sillä tavalla kuin toivoo, ja kaikki tämmöiset epävarmuustekijät, niin ne ovat todellisia asioita. Näin on ja [ne luvut joita? 00:14:34] kerrotaan, että riippuen nyt kysymyksestä, että 30-40 prosenttia nuorisosta esimerkiksi tuntee epävarmuutta ja yksinäisyyttä. Yksinäisyys, joka on suomalaisessa yhteiskunnassa tällä hetkellä kaikkein eniten kasvava ja pahin ongelma liittyen tähän sitten, että ei ole luottamusta ja ei ole turvallisuuden tunnetta, niin muodostaa yhdessä sellaisen kierteen, josta on vaikea vapautua.

Tuomo Burman: Juhani Laurinkari, vertaistuki on yksi asia. Toinen käsite mikä vilahtelee paljon, on yhteisöllisyys. Onko näillä käsitteillä jotain yhteistä keskenään, vai ovatko ne ihan eri maailmasta?

Juhani Laurinkari: Se vaatii käsiteanalyysiä. Yhteisöllisyys on minulle tutkimuksen kautta hyvinkin läheinen asia ja pidän sitä tärkeänä.

Tuomo Burman: Mutta miten määriteltynä?

Juhani Laurinkari: Jos ajattelen vaikkapa Tero [Borsiasta? 00:15:46], joka on paljon tätäkin asiaa pohtinut, niin hänellä on hyvinkin terävät näkymykset siitä, mitä yhteisöllisyys on ja mitä se ei ole. Mutta jos mä ajattelen oman ajatteluni kautta, niin yhteisöllisyys on sellainen asia, jota me tarvitsisimme joka puolella. Se olisi aivan välttämätöntä. Nämä käsitteet liittyvät toisiinsa. Tuo turvallisuus, luottamus, yhteisöllisyys. Ja yhteisöllisyys on siinä mielessä vaikeata, jos ei luoteta ja turvata toisiamme.

Tuomo Burman: Tuo tuli mieleen siitä, että itse asun Kuopiossa kerrostalossa, jonka minä koen varsin yhteisölliseksi. Meillähän on kerhohuoneessa yhtä ja toista toimintaa, muun muassa kirjastoja ja jotain muitakin piirejä. Mutta ennen kaikkea, että kaikki ihmiset, jotka kulkevat… Tai no, ei nyt kaikki varmaan, mutta suurin osa kuitenkin ihmistä, jotka kulkevat hissillä tai ovesta, niin aina moikkaavat, ja joku sana siinä ohi kulkiessa vaihdetaan. Minusta se on hyvin hyvä ja miellyttävä asia. Sitä ajattelen, että se voisi olla semmoista ihan käytännön yhteisöllisyyttä asuintalon sisällä.

Juhani Laurinkari: Aivan, kunpa se olisi sitä. Mutta Suomikin on laaja maa ja vaikkei nyt uskoisikaan heimokulttuuriajatuksiin, niin kyllä täällä kovin erilaista väkeä asuu. Jos sanot että tervehditään, niin mainiota, mutta ei kaikkialla tervehditä. Jos mennään isompiin suomalaisiin kaupunkeihinkin, niin sieltähän ihmiset kulkevat täysin vieraina, pitkälti. Sehän on kadehdittava tilanne, jos on näin, että se vuorovaikutus säilyy. Ja nythän, kun katsoo esimerkiksi asuntomarkkinoita, niin nythän on vaikea tilanne ja asunnot eivät tahdo mennä kaupaksi, niin liikuttavan suosituksi näyttää tulevan nyt sitten tuossa markkinoinnissa, että markkinoidaan asuntoja, kerrostaloja, joissa on näitä yhteistiloja. Mä muistan aikanaan, kun keskusteltiin ensimmäisiä kertoja näistä ASO-asunnoista, asumisoikeusasunnoista, joita nyt ajetaan taas kiireellä alas… Aikanaan tuonut sen asumisoikeus-asumisjärjestelmän, sanahirviön ruotsinkielestä käyttöön, niin asumisoikeus-asumisjärjestelmä korostaa tätä yhteisöllisyyttä tietenkin. Olen paljon keskustellut sen käytännön tuntijoiden kanssa. Eduskunnassakin on ollut tämä asumisoikeusasuminen esillä, aikanaan ihan myönteisessä mielessä. Nyt sen suosiota rapistetaan alaspäin. Sitä aiotaan ajaa melko nopeastikin alas. Se on vahinko. Kaikki sellainen, mitä voidaan yhdessä tehdä ja kokea sitä yhteistyön voimaa, niin se olisi tärkeätä säilyttää. Onko niin, että ihminen on tullut niin itsekeskeiseksi, että tämmöinen yksilöllinen painotus, toisten huomioon ottaminen, jos ei se tuota mitään hyötyä, niin mitä väliä sillä on – voi moni ajatella. Se näkyy asumisessa, jos siinä yritetään erilaisiin talkoisiin. Osallistumisen voimakkaana vähentymisenä. Tämäntyyppinen toiminta, jossa tehdään asioita yhdessä, niin poliitikkaa myöten kaikki tämäntyyppiset toiminnot, kirkko mukaanluettuna, niin eivät saa samaa vastakaikua. Se on pahinko kyllä, koska yhteisöllisyys on se voima, joka kantaa eteenpäin.

Tuomo Burman: Voiko sitten vertaistukeakaan syntyä ihmisten välillä, jos ei jonkinlaista yhteisöllisyyden kokemusta ole?

Juhani Laurinkari: Vaikeeta se on. Nostan noita termejä tässä vaan ihan sen vuoksi, että jos ei ole luottamusta ja sitä kautta turvallisuuden tuntemusta, niin aika vaikeaa on silloin liittoutua, tai kokea läheisyyttä toisiin henkilöihin. Varsinkin, kun on vaikka jotain kriisejä. Nythän voi sanoa, että Suomessakin tällä hetkellä todellakin on ja muuallakin Euroopassa voimakkaita kriisejä. Asioita pitää ratkaista nopeasti. Ratkaisumallit saattavat olla sitten yksipuolisia. Sitähän sanotaan, että Suomessakin on hyvin tavanomaista, että on aina voimassa yksi malli, jota noudatetaan. Se sitten näkyy sillä tavalla, että päätökset ovat aika yksipuolisia.

Tuomo Burman: Joo, Suomi on sillä tavalla jännä maa, että täällä on aina yksi totuus. Mikä se kulloinkin on? Vastakkaiset näkemykset kyllä aika tehokkaasti poistetaan, tyrmätään enemmän tai vähemmän väärinä. Kun kuitenkin sen keskustelun, toisen kunnioittamisen kautta voisi se joku uusi löytyä, jos on löytyäkseen.

Juhani Laurinkari: Seuraan aika paljon kirkon toimintaa, koska olen siellä luottamushenkilönä ollut pitkään. Ehkä liiankin pitkään jo. Minä kirjoitin pikkusen ajatuksia sitä varten, että jos niistä olisi jotain käyttöä, kirkon tulevaisuuden kehityslinjoista. Siis eräitä näköaloja, joissa minä myöskin käsittelen lyhyesti sitä, että mikä pitäisi kirkon yhtenä. Mikä antaisi kirkon toiminnalle sen ansaitseman arvon ja merkityksen? Mitä uusia toimintoja voisi kehittää, ilman että syyllistytään sellaiseen kosiskeluun ja aika yleiseen otteeseen? Toinen teema oli se, mikä mielessäni pyöri – järjestöjen sosiaalipoliittinen toiminta. Lähtökohtia. Jäin pohtimaan, että järjestökenttä on tietyllä tavalla voimakas ollut meillä Suomessa, mutta mitkä ne lähtökohdat voisivat olla, jotta järjestöjen merkitys voisi toisten tukijana voimistua. Koska näyttää nyt siltä, että myöskin taloudellisista syistä johtuen ja ehkä vähän asenteistakin johtuen järjestöjä näytetään ajavan aika voimakkaasti alaspäin.

Tuomo Burman: Tuosta kirkon puolelta kyllä ehkä kiinnostaisikin vielä muutamalla sanalla näitä mitä nostit esille, niin pohtia näitä käsityksitä. Voitko muutamalla sanalla keskeisiä nostoja sieltä tehdä, mitä äsken sanoit, noita teemoja?

Juhani Laurinkari: Lähtökohta on se, että tällä hetkellä kirkkoon kuuluminen ei suinkaan tule itsestään selvää. Me tiedämme hyvin, että jos jäsenenä toimimisesta puhutaan, niin meillä on jo seurakuntia etelässä, joissa jäsenistön osuus kaikista alueen asukkaista on alle 50 prosenttia. Paavalin seurakunta on hyvä esimerkki siitä. Mutta näin nyt ei todella ole kaikilla. Täällä päin, jossa nyt olemme tätä haastattelua tekemässä, jossain Siilinjärvellä ja Kuopiossakin, niin ne prosenttiluvut ovat selkeästi korkeampia. Mutta tässä on käsitelty näitä uusia toimintamuotoja. Ne ovat yksityiskohtia. Minusta tärkeitä tekijöitä kirkkoon sitoutumisessa ovat kirkon oikeudenmukaisuus, puheet ja teot. Ihmiset odottavat kirkon ottavan kantaa yhteiskunnalliseen oikeudenmukaisuuteen, kuten esimerkiksi heikommista huolehtimiseen. Samalla kansalaiset odottavat myös auttamistekoja, ehkä sosiaalista toimintaa. Kasvavat sosiaaliset, taloudelliset, terveydelliset ja ekologiset erot ovat syvä huolenaihe kansakunnassa ja koko maailmassa. Näin myös kirkossa. Kirkon ääni näistä oikeudenmukaisuudesta ja kohtuullisuudesta muistuttamisissa on tärkeä ja ajankohtainen. Se vahvistaa kirkon uskottavuutta, joka on sen jäsenille ja kaikille tekijöille tärkeä tekijä. Se, että myöskin luottamus kirkkoon säilyy. Kirkot voisivat entistä paremmin nostaa profiiliaan globaalina toimijana, esimerkiksi ekumenian puitteissa. Tietysti, kun puhutaan osallistumisesta, niin passiivinen osallisuus on toki yksi muoto osallisuutta, mutta aktiivinen, produktiivinen osallisuus vasta luo ihmiselle ja osallistujalle todellista osallisuuden tunnetta ja tyydytystä. Tätä olen käsitellyt tässä vähän laajemmaltikin. Totean vain, että tässä kirkko on vasta tiensä alussa. Yhtenä painottuneena kehityslinjana se voisi antaa kirkolle huomattavan, lainausmerkeissä katteen. Esimerkiksi oman elämän tarinan tuottaminen ja vaikkapa sosiaalidraamana sen esittäminen voisi olla hyvin merkittävä kirkollisen toiminnan muoto. Seurakunnan saaminen eläväksi yhteisöksi on iso, suuri haaste. Tällöin teoreettinen ja käytännöllinen ulottuvuus saisivat rinnalleen kolmannen ruo’on produktiivisen ulottuvuuden. Äärimuodossaan se voisi tarkoittaa jopa syvällisiä, taiteellisia keinoja, mutta tavanomaisessa muodossaan se on paljon yksinkertaisempaa ja osallistujan itseilmaisun tarpeen tyydytystä tuottavaa. Maallikoiden aktivointi ja vastuuttaminen toimijoiksi, esimerkiksi oman alansa piirissä, niin on yleensä pappeuden periaatteen mukaan yksi tärkeä ja kirkon tulevaisuuden kehityslinja. Myönteisiä kokemuksia tästä on erilaisten kerhojen vetäjistä, rippikoulujen isoistoiminnasta. Rippikoulujen isoistoiminta on tavattomasti suosittua. Täällä se pyörii noin 90 prosentin lähellä, osallistumisaste. Rippikoulun jälkeen on rippikoululeirien isoiskoulutuksen, uusien rippikoululaisten kouluttamiseen ja tukemiseen osallistuminen. Tietenkin minusta voisi hyvinkin arvostaa ja pitää tärkeänä lisääntyvää hyväkuntoisten eläkeläisten joukkoa, joka etsii harrastus- ja toimintamahdollisuuksia elämänsä tarkoituksellisuuden kokemiseen. Jokainen ihminen haluaa toimia jossakin itselleen tärkeässä roolissa omassa elämässään. Seurakunnat voisivat tarjota tällaisia aktiviteetteja. Millaisia ne olisivat? Tietysti erikseen. Seurakunnat voisivat hyödyntää ainakin sitä merkittävää osaamista ja henkistä pääomaa, joita sillä väestön osalla, joka vähitellen on siirtynyt eläkkeelle, on repussaan. Joku voi olla psykoterapian ja sielunhoidon ammattilainen, siis auttamaan sielunhoidossa, ja sen organisoinnissa. Toinen terveysalan ammattilainen, auttamaan terveen elämän kysymyksissä. Kolmas ravitsemuksen ja nautintoaineiden erityisasiantuntija, auttamaan ravitsemus- ja päihdekysymyksissä. Neljäs voisi olla maahanmuuttaja-aktivisti, auttamaan maahanmuuttajien osallistumisessa. Joka nyt ei näytä olevan kovin muodissa, mutta siinä on äärettömiä mahdollisuuksia. Niin ikään esimerkiksi hälsviket piirissä rakentavasti toimivalla joukolla on merkittävä rooli kirkossa ja vapaissa suunnissa. Kirkko on onnistunut sulauttamaan Hälsviketin osaksi omaa toimintaansa aika hyvin, mikä kertoo kirkkoyhteisön joustavuudesta suhteessa ympäristöönsä. Siis, ainakin hengellisen kontekstin huomioon ottamisessa. Maalikoita voisi vastuuttaa myös organisoimaan erilaisia study- ja iglesiatica-tapahtumia ja sarjoja, joissa alustusten ja keskustelun aiheena olisivat ihmiselämän kannalta tärkeät kysymykset. Näitä voisi organisoida omiksi illoikseen ja sarjoiksi, aiheena esimerkiksi masennuksesta ja siitä selviämisestä, epätoivosta ja elämän toivosta, hyvästä elämästä ja elämän arvoista, rikkaasta ja elämyksiä sisältävästä ikääntymisestä, uskosta ja epäuskosta, Raamattu-tiedosta ja uusista käärinlöydöistä, maahanmuutosta, ekumeniasta ja niin edelleen. Vertais-esimerkkikertomukset olivat niin ikään merkittävä voimavara siitä, miten elämässä voi selvitä vaikeistakin pulmista, väkivallasta, päihteistä ja muista riippuvuuksista. Tässä vain mielikuvitus voi olla rajana. Näissä tapahtumissa voisi käyttää seurakunnan ja alueen asiantuntijoita alustajina ja keskustelun aloittajina. Näin toteutuisi aito maalikkovastuu. Teemojen muotona voisivat olla esimerkiksi minun uskoni, minun toivoni, minun vastuuni, minun elämäntarinani, minun selviytymiseni, minun ennakkoluulottomuuteni, ja niin edelleen. Yhtenä yhteisöllistä osallisuutta tukevana toimintastrategiana voidaan pitää erilaisia, jokaisen ihmisen ja perheen elämänkaareen liittyviä perhe- ja sukutapahtumia. Tällaisia perhe- ja sukuyhteisöllisiä tapahtumia ovat tietysti lapsen syntynä, siihen liittyvä kaste, jonka yleisyys on hyvin voimakkaasti valitettavasti vähentynyt. Tällä alueella kastetaan, olisikohan 60 prosenttia lapsista. Etelämpänä vielä vähemmän, alle 50:kin. Nuoren aikuistuminen, rippikoulu ja konfirmaatio liittyvät tähän. Avioliiton solmiminen, vihkiminen, häät ja elämän päättyminen – siis hautaaminen. Niin sanotut kirkolliset toimitusten toteuttavat näitä perheen ja suvun yhteisöllisiä tapahtumia. Perinteisesti nämä ovat sitouttaneet ihmisiä vahvasti kirkkoon ja myöskin yhteiskuntaan. Nykyisin niiden sitouttamisvaikutus ei ole niin vahva, mutta ei edelleenkään kovin vähäinenkään. Sitten mulla on tuossa tästä järjestöjen roolista joku niin sanottu ajatus.

Tuomo Burman: Kyllä järjestöt ovat kuitenkin tärkeitä ja ovat tehneet ison työn suomalaisessa yhteiskunnassa. Kyllä voisit siitäkin muutaman ajatuksen todeta.

Juhani Laurinkari: Järjestöjen sosiaalipolitiikan toiminnan lähtökohtia ovat Suomessa viime vuosina ollut esimerkiksi asiakaslähtöisyys, vapaaehtoisuus ja yhteisöllisyys. Valtion tavoin järjestöt ovat kuitenkin alttiina toimintaympäristön muutoksille. Tällä hetkellä tiedämme valtion taloudellisen tilanteen perusteella, että niitä muutoksia on jo tapahtunut, ja ilmeisesti tulee tapahtumaan. Järjestöt eivät ole immuuneja markkinoiden suhdanteille, saatika poliittisten ideologioiden ja agendojen muutoksille. Näihin vaikuttaa se, miten valtiovalta näkee niiden aseman ja millainen on kansalaisten halu, se aktiivisuus osallistua ja tukea niiden toimintaa. Itsehän olen huomannut, kun on ollut näitä mitä tuolla Venäjän suunnalla on tapahtunut, niin se negatiivinen kehityssuunta on, että tietyn ajan jälkeen se ukrainalaisten tukemisen halu on aika voimakkaastikin vähentynyt. Ja nyt esimerkiksi yhteisvastuukeräyksessä suunnitellaan uusia keinoja, millä tavalla voitaisiin yhteistä vastuun kantamista teoista… Ja erityisesti se, miten oikeudenmukaisuus kuloinkin ymmärretään, ja millainen ihmiskäsitys on vallitseva, on todella tärkeä. Ihmiskäsitys. Suomessa on viime vuosina kannettu huolta järjestöjen taloudellisesta ja rakennepoliittisesta asemasta. On kysytty, missä määrin ne pystyvät kasvattamaan taloudellisesta riippumattomuuttaan, ja mikä asema niille poliittisesti määritellään. Järjestökentän vahvuutena näyttäytyy kuitenkin se, että samaan aikaan tarve löytää julkiselle vallalle vaihtoehtoja ja kasvaa, ja se että kansalaisten omaehtoisuuden kasvusta ja tuesta vähemmistöjä kohtaan on nähtävissä paljon myös myönteisiä merkkejä, mutta niin kuin juuri sanoin, myös pikkusen jo alustavia merkkejä siitä, että se halukkuus laimentuu. Yhdistysten jäsenille tarjoama vertaistuki näyttäytyy Suomessa tänä päivänä korvaamattomana pääomana. Oikeudenmukaisuus, niin kuin monet muutkin keskeiset yhteiskuntafilosofiat ja poliittista keskustelua ohjaavat käsitteet, ovat hyvin monitulkintaisia. Vammaistutkija Tarja Burkhardt onkin kutsunut oikeudenmukaisuutta elastiseksi käsitteeksi. Se taipuu hänen mukaansa joustavasti itseiskunnalliseen tilanteeseen ja tarpeiden mukaan. Toki voi olla niinkin, että ei se nouse edes keskusteluun, kuten esim. Juha Hämäläinen on äskettäin todennut. Täysin mielivaltaisesti oikeudenmukaisuuden käsite ei kuitenkaan taivu. Sille annetaan yleensä muutamia perusmerkityksiä, joiden relevanssi vaihtelee myös järjestöjen toiminnassa. Burkhardtin mukaan erilaiset oikeudenmukaisuuskäsitykset ruokkivat erilaista sosiaalipolitiikkaa. Vammaispolitiikkaa myöskin. Sosiaalipoliittisessa oikeudenmukaisuuden tutkimuksessa on viime vuosina noussut resurssien jakokysymysten ja prosessien valvonnan ohella esille tunnetun taloustieteilijä Zenin alkujaan kehittelemä kykyjä ja toimintamahdollisuuksia ja niiden jakautumista yhteiskunnassa korostava oikeudenmukaisuuskäsitys. Toinen tällainen tunnettu, tämän tyyppiseen pohdintaan vaikuttanut henkilö on Roles. Hän kantoi huolta heikossa asemassa olevista resurssien jaosta. Sen sijaan tämä Zen, jonka mainitsin äsken, katsoo, että ei pelkkä resurssien jako, periaatteessa sopiminen toteuta oikeudenmukaisuutta suoranaisesti, saati takaa, että ryhmien ja yksilöiden tilanne toteutuu lopulta oikeudenmukaisena. Hänen mukaansa yhteiskuntapolitiikassa tulisikin huolehtia siitä, että kaikilla on riittävästi kykyä tuottaa hyvinvointia käytettävissä olevilla resursseilla, ja mahdollisuus toteuttaa omia tavoitteitaan. Juuri toimintamahdollisuuksien tarjoaminen on järjestökentän vahvuus. Voidaan kysyä, eikö rolfslainen aineellisten resurssien jakaminen olekin korostunut järjestöjemme toiminnassa. Pitäisikö niitä suunnata ja painottaa jotenkin toisin? Jakokysymysten merkitystä osoittaa esimerkiksi työmarkkinakysymysten keskeisyys vaikkapa vammaisten henkilöiden tuessa. Jos järjestöt nähdään ennen muuta työllistäjinä, mikä on nyt itse asiassa tämä vähitellen muuttuva, poliittisesti määräytyvä näkemys siitä, mikä jää järjestöille ensisijaiseksi tehtäväksi. Oikeudenmukaisuuden aspektit kietoutuvat järjestöjen työssä toisiinsa ja resurssit avaavat toimintamahdollisuuksia. Sitä en kiellä. Pysyväisluonteisen työllistymisen mahdollisuudet ovat kuitenkin projekteihin painottuvissa järjestöjen hankkeissa olleet, sanoisinko heikkoja, ja niiden työllistämistä on leimannut lyhytjänteisyys. Usein niiden hyvät pyrkimykset ovat tässä asiassa kariutuneet liialliseen byrokraattiseen säätelyyn, kuten esimerkiksi meidän sosiaalipolitiikassa tämä Kuopiossa Pia Mattilan tekemä väitöskirja järjestöjen työllistämistä koskien osoittaa. Järjestöissä ihmiset kohdataan kokonaisina. Ei pelkästään aineellisten etujen ja tarpeiden kantajina, niin kuin julkisissa byrokratioissa ja markkinoilla. Myös talous tulkitaan usein järjestökentässä eri tavoin, kuin julkisissa ja markkinaorganisaatioissa. Mikäli kykyjä ja toimintamahdollisuuksia korostavaa näkökulmaa halutaan vahvistaa yhteiskunnassa, se merkitsee palveluintensiivisyyden kasvattamista. Pikkusen vaikuttaa tällä hetkellä pikemminkin utopialta, kuin realiteetilta. Järjestöjen toiminnassa tämä tarkoittanee tiedottamisen, palveluohjauksen, kuntoutuksen ja organisaatioiden välisen yhteistyön uusien mallien kehittämistä, ja myös suuntautumista muuhun, kuin julkisen rahoituksen hankintaan, keräystoimintaan, yhteisötalouteen ja vapaaehtoistoimintaan. Sisällöllisesti pitäisi kasvattaa sosiaalista kuntoutusta, mielenterveystyötä ja jäsenten viestintävalmiuksien kehittämistä ja ylläpitämistä. Ja ylläpitää aktiivisen kansalaisuuden tukemista, laajassa merkityksessä. Kuten sanottu, järjestöjen suhde julkiseen valtaan on muutospaineessa tällä hetkellä. Kiinnostava kysymys on, millaisen rakenteellisen aseman esimerkiksi potilasjärjestöt saavat palvelujärjestelmissä tulevaisuudessa. Tässä takavuosina tästä sote-uudistuksesta keskusteltiin enemmän, kuin tarpeeksi. Sen ongelmahan on ollut, että se on kohdentunut liikaa virallisen terveydenhuollon järjestämisen kysymykseen, kuten markkinaperusteisuuden ja organisaatiokoon kasvattamiseen, ja kasvattamisen myönteiseen vaikutukseen. Ei järjestöjen asemaan ja tehtäviin. Ei sosiaalisektoriin.

Tuomo Burman: Sosiaalipolitiikan professori Juhani Laurinkari, tuossa äsken kävit läpi kirkon tulevaisuutta ja vähän järjestöjen sosiaalipoliittista asemaa, tai jotakin sinne päin. Minkälaisena sinä näet kirkon tehtävän yhteisöllisyyden ja vertaistuen mahdollistajana?

Juhani Laurinkari: Minusta se edellyttäisi sitä, että tavalla tai toisella organisaatioiden koko pienenisi – ei kasvaisi. Kirkon ongelma on… No, se on tietyllä tavalla pakostakin nyt poistumassa ainakin osittain, kun seurakuntien lukumääriä on vähennetty, kun kirkon rakennuksia ja tiloja on jouduttu vähentämään ja niin poispäin. Se on pakostakin johtanut siihen, että seurakuntien keskimääräinen koko pienenee, jota minä pidän myönteisenä. Minusta kirkon toiminta on aina uskottavaa ja ilmipiiriä tervehdyttävää ja vastuunkantoa lisäävää, kun sen organisaation koko on toinen. Organisaation koko tällaisena yhteisöllisenä organisaationa on toinen kohde, mikä on organisaation koko talouden näkökulmasta. Talouden näkökulmasta mitä suurempi organisaatio on, sen paremmaksi se nähdään. Siitäkin voidaan tietenkin keskustella. Mutta siis se, että kirkko mitä ilmeisimmin, jos se ei hajaannu, joka on tietenkin mahdollista, jatkaa toimintaansa pienemmissä organisaatioissa. Pienemmissä ryhmissä. Nytkin meillä on jo monenlaisia… Nyt mä puhun evankelisluterilaisesta kirkosta. Esimerkinomaisesti meillä on erilaisia jumalanpalvelusyhteisöjä ja meillä on kaikkea tällaista mielenkiintoista ja haastavaa. Minä uskon, että siihen suuntaan tämä kehitys tulee menemään. Ja vapaissa liikkeissä vastaavasti. Koko pienenee, ihmiset tulevat lähemmiksi toisiaan, ja tätä kautta vahvistuvat taas nämä luottamus ja turvallisuus arvoina.

Tuomo Burman: Kiitos, sosiaalipolitiikan professori Juhani Laurinkari, tästä juttutuokiosta. Haluatko vielä jonkinlaisen yhteenvedon sanoa Saavu Kirkkoposti -podcastin kuulijoille?

Juhani Laurinkari: Sen haluaisin sanoa, että kannustetaan toisiamme luottamaan ja toimimaan yhdessä ja olemaan aitoja ihmisiä.

Tuomo Burman: Tässä olikin kaikki tällä kertaa Saavu Kirkkoposti -podcastista. Minä olen Tuomo Burman ja tämän Saavu Kirkkoposti -podcastin toimittaja. Vieraana oli sosiaalipolitiikan professori, Juhani Laurinkari. Pohdiskeltiin mielenkiintoisia asioita. Vertaistukea, yhteisöllisyyttä, kirkon tulevaisuutta ja järjestöjen sosiaalipoliittista asemaa. Seuraavan kerran Saavu Kirkkoposti-podcast ilmestyy syksyllä, ehkä elo-syyskuun paikkeilla. Oikein hyvää ja siunattua kesää jokaiselle Saavu Kirkkoposti -podcastin kuulijalle.

Tuomo Burman keskustelee Oulun hiippakunnan kansainvälisen työn hiippakuntasihteerin Matti Laurilan kanssa vertaistuesta. Matti Laurila on itse myös näkövammainen ja hän kertoo myös omista kokemuksistaan vertaistuesta. Jaksossa keskustellaan myös siitä, voivatko eri vammaisryhmät antaa toisilleen vertaistukea? Jaksossa keskustellaan myös kirkon saavutettavuuden ja vammaisuuden neuvottelukunnasta sekä pohdiskellaan, millainen vertaistuellinen yhteisö seurakunta onkaan.

Listen to “Kuinka edistää vertaistukea?” on Spreaker.

Tekstivastine

Tuomo Burman: Tervehdys, hyvät kuuntelijat. Tervetuloa kuuntelemaan Saavu Kirkkoposti -podcastia. Minä olen Tuomo Burman ja tämän podcastin toimittaja. Tällä kertaa Saavu Kirkkoposti -podcast jatkaa samasta aiheesta kuin viime kerralla, eli pohdiskellaan vertaistukea. Meillä on vieraana Oulun hiippakunnan kansainvälisen työn hiippakuntasihteeri Matti Laurila. Hän on itse myös näkövammainen ja kertoo omaa kokemustaan vertaistuesta. Tällä kertaa keskitymme enempi siihen ajatukseen, että mitä hyötyä vertaistuesta on. Ja käsitellään sitä laajasti myös työelämän näkökulmasta ja monilta muilta kulmilta. Myös se tulee esille, että voivatko vertaistukea antaa eri vammaisryhmät toisilleen. Koska Matti Laurila valittiin kirkon saavutettavuuden ja vammaisuuden neuvottelukunnan puheenjohtajaksi tälle kaudelle, käydään vähän läpi niitä ajatuksia, mitä Matilla on kirkon saavutettavuuden ja vammaisuuden neuvottelukunnan puheenjohtajana tulevasta kaudesta. Eipä muuta kuin aloitetaan sitten ja varmaan lähdetään liikkeelle siitä, että Matti Laurila esittelee itsensä.

Matti Laurila: Olen tosiaan Laurilan Matti ja asun Kempeleessä. Olen työssä täällä Oulun Piispantalolla, eli olen kansainvälisen työn hiippakuntasihteeri. Ja myöskin olen siis sokea. Neljän lapsen isä ja neljän lapsen isoisä. Eli siinä mielessä hyvin paljon tällaisia asioita, jotka iloa tuottavat omaan elämään.

: Sinä olet, Matti, ollut sokeana käsittääkseni jo kauan sitten työelämässä ja muutakin. Miten sinä ajattelet tätä vertaistukea? Vertaistuellahan yleensä tarkoitetaan sitä, että suurin piirtein samassa tilanteessa olevat ihmiset voivat keskenään jakaa, jotain semmoista tukea toisilleen. Minkälaisia ajatuksia tämmöinen vertaistuki sinulle on tuonut? Ja erityisesti se, että minkä näköistä hyötyä koet siitä saavasi?

Matti Laurila: Jos ihan yleisellä tasolla puhutaan vertaistuesta, niin oikeastaan voisi sanoa, että melkein kaikessa elämässähän me kaipaamme vertaistukea. Meillä on yksi semmoinen saunaporukka miehiä, joiden kanssa ollaan jo itse asiassa vuosikymmeniä, parikymmentä vuotta aina pidetty semmoinen kesäsessio yhdessä, ja juteltu. Sanoinkin siinä jossain vaiheessa, että aiemmin me puhuttiin lapsista ja vaimoista. Nykyään me sitten puhutaan lapsenlapsista ja vaivoista. Eli voisi sanoa, että vertaistuki, jos ihan yleisesti sanotaan, niin kaikissa elämän kysymyksissähän me kaipaamme ihmisiä, jotka ovat vähän semmoisessa samassa tilanteessa. Olipa kyse sitten isänä tai puolisena olemisesta, tai kun ollaan työelämässä. Siksi työkavereiden kanssa on kiva jutella joskus myös rauhassa, että siinä tavallaan saa siihen työhön sitä vertaistukea. Tai olipa kyse sitten harrastuksesta tai mistä tahansa kiinnostuksen aiheesta, niin aina sitten se vertaistuki tulee siinä todeksi.

Tuomo Burman: Entäs sitten se, kun sinullakin on tämä näkövamma, niin oletko siihen kokenut saaneesi vertaistukea? Ja minkälainen tapaus se sitten olisi?

Matti Laurila: Joo, se onkin hyvä ja mielenkiintoinen kysymys ollut omalla kohdalla. Mulla siis tilanne on se, että olen siis retiniitikko. Eli silloin, kun esimerkiksi siirryin työelämään 30-40 vuotta sitten, niin silloin vielä näin jonkun verran. Autoa en ole koskaan ajanut, mutta pyörällä pystyin vielä liikkumaan ja jonkinnäköinen lukunäkökin vielä oli jäljellä. Jotenkin olin hyvin vahvasti ikään kuin näkevien maailmassa. Ja jossain vaiheessa jotenkin vähän pohdinkin sitä, että ei mulla ole tarvetta olla tekemisissä toisten näkövammaisten kanssa. Ja tilanne kuitenkin muuttui, kun näkö koko ajan heikkeni. Lopulta sitten kymmenkunta vuotta sitten yksi meidän yhteinen ystävämme esitteli minut tavallaan sellaiselle toiselle näkövammaiselle miehelle, joka oli samassa tilanteessa. Ehkä hänellä oli vielä siinä vaiheessa näkö parempikin, kuin mulle. Kysyi sitten, että hei, että kiinnostaisiko teitä lähteä kolmestaan saunomaan. Oikeastaan siitä se vertaistuki mulla alkoi oikein toden teolla. Toki Näkövammaisten liiton erilaisilla kursseilla tapasin näkövammaisia. Oli tavallaan kiva aina siellä yhteyksissä jutella ja huomata, että paljon on niitä yhteisiä asioita. Mutta tämä tämmöinen kolmen ihmisen saunaporukka on ollut mulle äärettömän tärkeä jo kymmenen vuoden ajan. Tämä kolmas muuten on vielä kaiken kukkuraksi silmälääkäri. Meillä on oikein sellaisia hauskoja juttuja. Ja on ollut aina kiva, kun kumpikin meistä omasta näöstämme on voitu häneltä kysyä erilaisia asioita. Mutta lähinnä me puhutaan kyllä kaikesta muusta, kuin näkövammasta. Mutta joka tapauksessa se on sellainen tärkeä asia ollut. Mutta sitten sen jälkeen sain kutsun vielä tällaiseen Oulussa toimivaan työikäisten näkövammaisten klubiin. Sen klubin nimi on semmoinen hieno – 18/63. Mutta kun mulla puheohjelma sanoo sen 1863, niin mä oon tottunut aina puhumaan klubi 1863, joka kuulostaa siis tosi hienolta. Eli viittaa siihen, että 18-63 -vuotiaat, eli työikäiset siinä käyvät. Sen olen todella huomannut, että se on osoittautunut hyvin tärkeäksi vertaistuen kannalta.

Tuomo Burman: Mikälaisia asioita sinä koet, että sinä olet saanut siitä toisten vertaistuesta? Mitä se vertaistuki sinulle on käytännössä ollut? Sehän on varmaan muutakin, kuin pelkästään näkövammasta puhumista.

Matti Laurila: No, kyllä. Siis ehkä nimenomaan näin, että ensinnäkin totta kai nimenomaan siinä klubissa kun ollaan ja niissä saunailoissa, niin on ollut tärkeää se, että voi ihan sitä tietoa jakaa. Niitä kokemuksia. Mutta sitten just niinkun sanoit, niin se vertaistuki on myös sitä, että puhutaan ihan muista asioista, kuin näköön liittyvistä, tai näkövammasta. Ikään kuin huomataan se, että mehän ollaan ihan samanlaisia ihmisiä… Ollaan isiä tai isoisiä, tai ollaan työssä olevia ihmisiä. Samanlaisia kiinnostuksen kohteita. Jotenkin siis se, että toisten näkövammaisten kanssa puhutaan niistä näköön liittyvistä asioista, mutta sitten puhutaan myös niistä muista asioista, niin se on osa sitä vertaistukea, koska se on… Emme me määrittele itseämme, niin vain sinä, että minä olen sokea tai näkövammainen, vaan meihin liittyy niin monta muutakin semmoista etuliitettä. Niistä puhuminen myös toisten näkövoimaisten kanssa on ihan yhtä tärkeää.

Tuomo Burman: Jos Matti Laurila mietit tilannetta, että syntyy joku vertaistukiryhmä, niin minkälaiset asiat sinun mielestäsi edistävät sitä, että siitä tulee semmoista vertaistuellista toimintaa.

Matti Laurila: Jotenkin ajattelen niinkun sanoin, että tämmönen tiedon jakaminen on yksi, mutta toinen on myös jotenkin semmonen kokemusten ja myös niiden tuntemusten jakaminen. Eli kaikilla meillä näkövammaisillahan on niitä tilanteita, joissa yhtäkkiä me törmätään ympäristön, ympäröivän yhteiskunnan ja ihan yksittäisten ihmisten semmoisiin jänniin, erilaisiin reaktioihin. Ja joskus ne on vähän sellaisia, että vähän ihmettelee ja on vähän niinkun huvittunutkin tietyistä asioista. Mutta sitten toisaalta on äärettömän tärkeää toki ymmärtää se, että usein ihmisten reaktiot saattavat olla, vaikka niihin sisältyisikin vähän jotain tietämättömyyttä, niin kuitenkin sellaista myönteistä reagoimista omaan näkövammaan. Tavallaan siis se, että tällaisista havainnoista pystymme puhumaan keskenämme. Ja sitten taas toisaalta, niin välillähän me itse käyttäydymme hassusti. Näkö aiheuttaa sellaisia tilanteita, joissa me itse hämmennymme ja tulee semmoisia kummallisia tilanteita. Ja vähän nolostuttaa joku asia. Mulle tapahtuu työn puolestakin välillä sellaisia asioita paljon, missä nolostun. Ja se, että saamme näistä puhua ja jotenkin jakaa sitä toisen näkövammaisen kanssa, joka ymmärtää sen sitten hyvin, niin jotenkin se on siinä mielessä tärkeää. Jotenkin se, että uskallamme myös puhua näistä tällaisista tuntemuksista. Ei vain tiedosta, kokemuksista, vaan myös tuntemuksista. Luulen, että se on iso osa vertaistukea.

Tuomo Burman: Tuntemuksista tuli mieleen se, että puhutteko te myös näistä yhteisistä huolenaiheista, tai voisiko sanoa jopa jollakin tavalla peloista. Koska tämä yhteiskuntahan on muuttunut ja muuttumassa hiukan vähän semmoiseksi jotenkin vammaisille ehkä jopa kielteisemmäksi, tai muuksi. Verrataan nyt vaikka nuo hyvinvointialueet ja mahdolliset tulevat lainsäädännöt ja lukuisat valtion ja muiden tahojen säästöt, niin onhan siinä monta huolenaihetta.

Matti Laurila: Tämä on jälleen hyvin ajankohtainen kysymys täällä Oulussa. Just siirryttiin ensimmäinen 1.11. semmoiseen uuteen taksipalvelun kilpailutusjärjestelmään, tai alkoi toteutumaan semmoinen uusi kilpailutusjuttu. Sen seurauksena, niin kyllä tämä meidän näkövammaisten klubin WhatsApp-ryhmä elää vilkasta elämää tällä hetkellä, kun kaikki kirjoittavat niistä havainnoista ja myöskin niistä pettymyksistä, mitä on tullut. Ja kuitenkin sitten sitä kautta ensinnäkin saa ymmärrystä siitä, että missä mennään. Ja saa vinkkejä siitä, että mitä näille voi tehdä. Mutta kyllä nämä pelot on ihan aiheellisia, nämä kysymykset.

Tuomo Burman: Miten Matti ajattelet vertaistuesta? Periaatteessahan sen pitää olla jotakuinkin samassa tilanteessa, mutta voidaanko ajatella, että esimerkiksi vammaisliikkeellä, riippumatta mikä vamma… Oletko pyörätuolissa, oletko kuulovammainen, onko näkö heikko tai jotain muuta, niin voisi olla semmoista yhteistä, vertaistuellista annettavaa toisilleen. Vai voisiko?

Matti Laurila: Kyllä ajattelen vahvasti näin. Nyt kun sen sanot, niin mulla ei tällä hetkellä elämässä ole oikeastaan sellaisia henkilökohtaisia ystäviä, joilla on joku vamma, mutta kun satunnaisesti tapaan jonkun työn puolesta tai muuten, niin jotenkin tuntuu aina, että tietty sellainen yhteys syntyy hyvin nopeasti. Koska monet kokemukset siitä, että mikä on mahdollista ja mikä ei, ja mistä semmoinen onnellisuus ja ilo tulee siihen arkeen, niin kuitenkin siinä on hyvin paljon siis samanlaista. Ympäristön ennakkoluulot ja myöskin kaikki se, mitä ympäristö ja yhteiskunta pyrkii tekemään vammaisten hyväksi. Vaikka on niitä kipeitä asioita, niin kuitenkin on paljon myös ollut positiivisia asioita. Nimenomaan esimerkiksi työelämän suhteen siis luulen sillä tavalla, että työelämässä olevat vammaiset, niin me saamme hyvin paljon tukea ympäristöltä ja yhteiskunnalta, jotta säilyisimme työelämässä mukana. Se on sellainen asia selvästi, joka yhdistää monia vammaisryhmiä. Mutta toki haasteena on se, että en sano ollenkaan sitä, että niin kuin sinun kanssasi on aikaisemminkin puhuttu, että kyllä se työllistyminen on vammaisilla iso haaste. Ja monille myös kipu ihan riippumatta siitä, mikä vamma on kyseessä.

Tuomo Burman: Itse ajattelen, että vertaistuki on myös tärkeää työelämässä. Itse yrittäjänä ainakin olen kokenut, että jonkinlaista vertaistukea, ainakin ajatusten ymmärtämistä saa nimenomaan siitä, että on toisten yrittäjien kanssa tekemisissä.

Matti Laurila: Aivan.

Tuomo Burman: Miten sinä koet? Saatko työyhteisöiltäsi myös tietyllä tavalla jonkinasteista vertaistukea siihen työhön liittyen, tai muuten?

Matti Laurila: Joo, siis jos ajatellaan sitä tukea mitä näkövamman tähden tarvitsen, niin sitä tukea saan omalta työnantajalta aivan todella hyvin. Sekä nykyiseltä, että edelliseltä. Mutta taas sitten ehkä enemmän, jos ajatellaan omassa työyhteisössäni, niin koska minulla ei näkövammaisia ole tässä työyhteisössä, niin enemmän vain sitä reilua työtoveruutta, vertaistukea, joka ei taas siis liity millään tavalla mun näkööni, niin sitä ehkä kaikkein eniten sitten saa heiltä.

Tuomo Burman: Mutta sehän on äärimmäisen tärkeää juuri se tavallaan, että saa jakaa sitä vähän samanlaisessa tilanteessa olevien työkavereiden kanssa, niitä asioita.

Matti Laurila: Kyllä, juuri näin. Ja mekin ollaan siis työssä, missä ollaan osittain matkatyössä. Kierretään ympäri Oulun hiippakuntaa ja paljon tehdään yhteistyötä seurakuntien kanssa. Työn luonne on sellainen, että… Ei nyt suinkaan aina. Siis on jotain tilanteita, missä meitä on kaksikin samassa työtilanteessa, mutta paljon myös semmoisia, että liikutaan yksin. Siinä mielessä se, että sitten saa myös Piispantalon kahvihuoneessa vaan porista rauhassa, tai jollain matkalla saadaan istua rauhassa autossa ja porista ihan, että miten tilanne meni ja miten se koetaan, niin ne on hirveän tärkeitä semmoisia vertaistuen juttuja myöskin.

Tuomo Burman: Matti Laurila, sinä aloitat, tai olet jo itse asiassa aloittanut kirkon saavutettavuuden ja vammaisuuden neuvottelukunnan puheenjohtajana. Olet ollut siinä jo jäsenenä aikaisemmin. Minkälaisia ajatuksia sinulle nyt tästä uudesta, alkavasta kaudesta on ehtinyt syntyä? Onko kenties vertaistukikin siellä jotenkin mukana?

Matti Laurila: No, kyllä siis siinä mielessä tietysti, että pelkästään se, että Tuomo, sinä toisena näkövammaisena olet siellä mukana, niin joku ainakin ymmärtää, että voi olla, että kokoustekniset asiat saattavat olla vähän haastavia. Siinä mielessä voisi sanoa, että se puheenjohtajuus on sellainen, joka tuo sitten uusia, ihan siis teknisessä mielessä. Toki myöskin se, että sisällöllisesti osaa sitten kuunnella ja viedä kokousta oikealla, hyvällä tavalla eteenpäin, niin se on tärkeää. Mutta koen äärettömän rikkaana ja hienona sen, että tässä neuvottelukunnassa on muita myös, jotka on vammaisia. Ja muista ryhmistä. Ja ennen kaikkea sitä osaamista ja ymmärtämistä. Sen totesin heti alkuun silloin kun pyydettiin, että mä tunnen vain yhden näkövammaisen elämää. En uskalla väittää edes, että tuntisin kaikkien näkövammaisten elämää. Jokaisella meillä on kuitenkin hyvin erilainen elämäntilanne. Mutta toki on ollut ilo saada olla jo neljä vuotta siinä mukana ja kuulla, mitä kirkon taholla ja muualla yhteiskunnassa liikkuu vammaisuuteen liittyen. Mutta hyvin voisi sanoa, että positiivinen ja innostava haaste on tämä myöskin puheenjohtajana toimiminen siinä neuvottelukunnassa.

Tuomo Burman: Onko sinulla Matti jotakin erityisiä linjauksia tai painopistealueita, joita erityisesti toivot, tai haluat puheenjohtajana neuvottelukunnassa edistää?

Matti Laurila: No, täytyy todeta, että Kirkkohallituksen väki, Katri Suhonen ja muut Kirkkohallituksesta, niin tavallaan tuovat sitä sisältöä niihin. Ja siinä mielessä hyvin vähän mitenkään näitä omia linjauksia… Nyt ajattelin, että ei ole tarvettakaan ottaa esille. Mutta toki se, johon ehkä pikkusen mulla on annettavaa – en tiedä, mikä sitten on tilanne – on siis tavallaan kansainväliset yhteydet liittyen tähän vammaisuuteen. Jo edellisellä kaudella meillä oli kerran Lähetysseuran silloinen toiminnanjohtaja [Rolf Stefansson? 00:19:09] siellä mukana kertomassa tästä Kirkkojen maailmanneuvoston vammaistyön vaikuttamisverkostosta. Ja kesällä oli sitten mahdollisuus tavata Suomessa myös sen [EDAN:n? 00:19:30] yhtä työntekijää, joka oli Suomessa vierailulla. Siinä mielessä vielä taustaksi se, että itse olin puoli vuotta tekemässä kartoitusta sokeiden elämästä Nepalissa 15 vuotta sitten. Siitä jo pitkä aika, mutta kuitenkin siitä saakka minua on toki kiinnostanut, että miten kirkko toimii maailmalla, ja lähinnä nyt kirkon järjestöt toimivat maailmalla vammaisten ihmisten oikeuksien hyväksi. Ehkä voisi sanoa, että se on se, mitä voisin aavistuksen verran tuoda siihen keskusteluun. Mutta kuitenkin ennen kaikkea ajattelen, että Kirkkohallituksen väki sitten tuo ne pääkeskusteluteemat. Että ei sen kummemmin ole. Ja hyvin nöyränä lähden sinänsä liikkeelle, että hienoja, osaavia ihmisiä pitkällä… Paljon pidemmällä kokemuksella, kuin mulla on tästä vammaistyöstä. Niin kuin sanoin, mulla on vaan se oma kokemus, mutta en ole koskaan ollut, lukunottamatta sitä lyhyttä Nepalin jaksoa, niin työssä jossa päätyö liittyisi jotenkin vammaisuuden pohtimiseen.

Tuomo Burman: Voitaisiin varmaan ajatella ehkä jossakin mielessä, että seurakunta on vertaistuellinen yhteisö. Ainakin on kovin vaikeaa ihmisten yksin pärjätä ilman seurakuntaa. Minkälaisen ajatus tästä nousee, Matti, sinulle?

Matti Laurila: Jotenkin ajattelen, että seurakunnissa, että miten kohdataan vammaisia ihmisiä, niin sehän on äärettömän iso ja merkittävä asia. Ja kuitenkin tästä saavutettavuudesta puhutaan, ja myös semmoisesta asenteellisesta saavutettavuudesta. Ja siitä, että vammaiset otetaan mukaan. Ei vain se, että tervetuloa – istu tässä ja ole paikalla. Vaan että vammaiset otetaan seurakuntaan myös aktiivisina toimijoina. Se on se suuri ja merkittävä haaste. Siinä mielessä voisi sanoa, että tällaista asennekasvatusta meidän neuvottelukuntakin tarvitsee edelleenkin, että rohkaisemme seurakuntalaisia ja seurakuntien työntekijöitä rohkeasti miettimään sitä, että miten se aito saavutettavuus kaikessa laajuudessaan voi toteutua seurakunnissa. Ja silloin, kun vammaiset… Siis jälleen en halua heitä liikaa korostaa, vaan että kaikki ihmiset voivat sellaisina, kuin olemme… Jokaisella meillä on ne omat kipumme, omat lahjamme ja mahdollisuutemme, niin kaikki voivat olla sitten mukana seurakunnan työssä, niin kuin sanoin, myös toimijoina.

Tuomo Burman: Tuo on aika tärkeää – toimija. Eli se, että vammaisetkaan seurakunnan jäsenet eivät ole pelkästään vastaanottajia, vaan voivat myös olla antamassa jotain. Sitä ehkä kannattaa vielä korostaa ja miettiä, että miten se toteutuu. Toivottavasti jossakin vaiheessa toteutuu entistä paremmin.

Matti Laurila: Kyllä. Ja vielä se, että ei vain vammaisuuteen liittyvissä kysymyksissä. Siinä tehdään karhunpalvelus jos ajatellaan, että ahaa, täällä tulee nyt vammainen seurakuntalainen, tai vaikka vammainen luottamushenkilö, että hän on nyt asiantuntija niissä vammaisuuden kysymyksissä. Voi olla, että onkin, mutta silti hänellä voi olla paljon enemmän annettavaa kaikessa muussa seurakunnan työssä. Ja siinä mielessä se, että jotenkin oikealla tavalla muistamme sen, että vammaisuus aiheuttaa tiettyjä teknisiä järjestelyjä ja kysymyksiä. Mutta samalla myös unohdamme sen, että joku ihminen on vammainen, vaan annamme oikealla tavalla hänen kaikille niille lahjoille, mitä hänellä on, niin tilaisuuden niiden käyttöön.

Tuomo Burman: Onko Matti Laurila sinulla jotakin, minkä haluat sellaisena loppuyhteenvetona vielä tuoda esille tähän meidän keskusteluun?

Matti Laurila: Joo. Yksi asia, jonka unohdin sanoa tästä meidän klubistamme ja siitä, että kun kysyt sitä, että mitä se voi merkitä tämä vertaistuki, niin siis vertaistuen kautta voi tulla myös sellaisia iloa tuottavia, uusia asioita. Kävimme tämän meidän klubimme kanssa, näkövammaisen klubin kanssa keilaamassa tuossa pari viikkoa sitten. Edellisestä keilauksesta, kun olen käynyt keilaamassa, oli 18 vuotta. Ja sitä edellisestä on sitten jo 40 vuotta, eli silloin kun olin lukiossa aikoinaan. Jotenkin mietin mielessäni kun sitä tarjottiin, että voinhan mä lähteä, mutta en mä kyllä näe missä rata on, enkä mä näe niitä keiloja, mutta kaipa se jotenkin sitten onnistuu, kun kerran tämmöinen keilaus järjestetään. Ja siellähän olikin semmoinen laitettu näkövammaisille, semmoinen kaide. Mä en tiedä, oletko sä ollut keilaamassa. Tiedätkö sen kaiteen, mikä laitetaan? Radan suuntainen kaide, joka päättyy just siinä kohtaa, missä pitää irrottaa ote siitä pallosta.

Tuomo Burman: Joo, olen tietoinen. Joo.

Matti Laurila: No niin, kun mä en tiennyt tätä. Mä olin ajatellut mielessäni, että tämä nyt on varmaan ihan pöljää, mutta lähdetään nyt vaan sitten keilaamaan. Ja joka toinen kerta pallo menee kouruun, tai vastaavaa. Niin, sehän oli aivan loistavaa. En olis tätä tiennyt, jos ei tavallaan olisi tätä ikään kuin vertaistukimahdollisuutta ollut. Että sitten yhtäkkiä huomaa, että tähänhän on aivan loistava ratkaisu olemassa. Kyllä se pallo välillä kouruun… Mutta meni se sitten välillä, osuikin niihin keiloihin, ja oli siinä mielessä tosi innostavaa ja mukavaa. Plus sitten, että kun meitä oli neljä ihmistä samalla radalla, niin sitten aina kun yksi siellä keilasi, niin saimme muiden kanssa jutella menemään kaikkea muuta sitten. Siinä mielessä semmoinen iloinen kokemus. Ja jälleen vois sanoa, että tämän vertaistukiyhteisön ansiosta yhtäkkiä havahduin, että hei, mä pystyn tätäkin tekemään.

Tuomo Burman:  Tässä olikin kaikki tällä kertaa Saavu Kirkkoposti -podcastista. Minun nimeni on Tuomo Burman ja olen tämän Saavu Kirkkoposti -podcastin toimittaja. Tällä kertaa vieraanamme oli Oulun hiippakunnan kansainvälisen työn hiippakuntasihteeri Matti Laurila. Pohdiskeltiin vertaistukea erityisesti siitä näkökulmasta, että mitä hyötyä siitä on yksittäiselle henkilölle. Tässä vaiheessa toivotan jokaiselle kuulijalle siunattua adventin aikaa. Ollaan kuulolla. Moi, moi.