Suomessa ei ole valtionkirkkojärjestelmää, mutta kirkkoa voidaan kutsua kansankirkoksi. Kirkko ja valtio tekevät yhteistyötä monin tavoin.
Kirkko osallistuu yhteiskunnallisten tehtävien hoitoon. Niitä ovat kasvatustyö, sosiaalinen palvelutyö eli diakonia, hautausmaiden ylläpito, päihdetyö, väestökirjanpito, kulttuurihistoriallisesti arvokkaiden rakennusten ylläpito, työ ulkosuomalaisten parissa sekä kansainvälinen apu. Kirkko ja valtio toimivat monin tavoin yhteistyössä kuntien ja kolmannen sektorin järjestöjen kanssa.
Kirkko maksaa verottajalle kirkollisverojen keruusta aiheutuvat kulut. Suomalaisen yhteiskunnan kristillisestä perinteestä kertoo myös se, että kirkolliset pyhäpäivät ovat yhteiskunnallisia vapaapäiviä. Valtiolliset jumalanpalvelukset, kuten itsenäisyyspäivän ja valtiopäivien jumalanpalvelukset, ovat nykyisin luonteeltaan ekumeenisia.
Kirkon ja valtion suhteiden merkittävimmät kysymykset ovat kirkkolain erityinen säätämisjärjestys ja valtiovallan oikeus säätää kirkollisverotuksesta ja muusta kirkon taloudellisesta lainsäädännöstä, koulujen uskonnonopetus sekä seurakuntien osallistuminen eräiden väestökirjanpitotehtävien hoitoon. Valtio huolehtii edelleen vanki- ja sotilassielunhoidosta.
Suomen evankelis-luterilaisen kirkon järjestysmuoto ja hallinto perustuvat kristinuskon alkuun saakka ulottuvaan perinteeseen.
Keskiajalla katolinen kirkko oli keskeinen yhteiskunnallinen ja poliittinen vaikuttaja. Keskiajalta peräisin olevia piirteitä ovat muun muassa kirkon verotusoikeus, kirkollinen maaomaisuus ja kirkon asema julkisyhteisönä, jonka oikeudet ja velvollisuudet on säädetty lailla.
Reformaation tuomia muutoksia olivat yhteyksien katkeaminen kristikunnan merkittävimpään piispanistuimeen Roomaan. Reformaation jälkeen kaikkien Ruotsin alamaisten oli kuuluttava luterilaiseen kirkkoon. Ruotsin kuningas ryhtyi muun muassa valitsemaan mieleisensä piispat kirkon johtoon.
Vuonna 1686 säädetyn kirkkolain mukaan Ruotsin kirkko oli itsevaltiaan kuninkaan alainen valtiokirkko. Suomen liittäminen Venäjään ei muuttanut kirkon ja valtion suhdetta. Luterilaisen uskonnon ja kirkon asema taattiin Porvoon valtiopäivillä 1809.
Kirkon ja valtion väliset rajat selkiintyivät 1869 kirkkolaissa. Kirkko sai oman itsehallinnon ja erityisen kirkkolain säätämisjärjestyksen, jossa kirkolliskokouksella on aktiivinen rooli. Kirkkolakiin otettiin vain kirkkoa itseään koskevia määräyksiä. Kirkko sai säilyttää omaisuutensa ja kirkollisverotuksen. Sille taattiin myös oikeus toimia yhteiskunnan ylläpitämissä laitoksissa: koulussa, armeijassa, sairaalassa ja vankilassa. Valtio takasi myös kirkollisen avioliiton solmimisen ja pyhäpäivien vieton. Entisen pitäjähallinnon tilalle tulivat kunnat ja seurakunnat.
Itsenäinen Suomi tunnustautui uskonnollisesti neutraaliksi. Luterilainen ja ortodoksinen kirkko säilyttivät julkisoikeudellisen erityisasemansa. Vuonna 1922 säädettiin uskonnonvapauslaki.
Kirkon keskushallinto luotiin vuonna 1943. Kirkon ja valtion välisiä hallinnollisia siteitä vähensi entisestään kirkkolain uudistus vuonna 1994. Tuomiokapitulilaitos siirrettiin vuonna 1997 kokonaan kirkon kustannettavaksi, ja piispoista tuli siten muodollisestikin kirkon viranhaltijoita. Myös piispojen nimitysoikeus siirrettiin vuonna 2000 tasavallan presidentiltä kirkolle. Poikkeuksena on kenttäpiispa, jonka valtio valitsee ja kustantaa.
Valtiokirkko on purettu kansankirkoksi