Apokryfisiä kirjoja ovat ne juutalaiset ja varhaiskristilliset kirjat, joiden asema osana Raamatun kaanonia on vaihdellut.
Vanhan testamentin apokryfikirjat ovat syntyneet hellenistisellä ajalla noin 200 eKr.–50 jKr. vasta Vanhan testamentin kaanoniin kuuluvan eli siihen hyväksytyn kirjallisuuden jälkeen. Ne eivät siten ole koskaan kuuluneet heprealaiseen Vanhan testamentin kirjakokoelmaan, eivätkä Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa käytössä olevaan Vanhaan testamenttiin. Sen sijaan apokryfikirjat ovat alusta asti olleet osa kreikankielistä Vanhaa testamentin kirjojen käännöstä eli Septuagintaa.
Katolisessa ja ortodoksisessa kirkossa tekstit kuuluvat Raamatun kaanoniin ja niitä nimitetään deuterokanonisiksi kirjoiksi.
Vanhan testamentin apokryfisiä kirjoja ovat 1. ja 2. Makkabealaiskirja, Juditin, Tobiaan, Siirakin, Viisauden ja Barukin kirjat sekä kaanonista puuttuvat katkelmat Danielin ja Esterin kirjasta sekä Aikakirjoista.
Vanhan testamentin apokryfiset kirjat sisältyvät lisäosana joihinkin vanhoihin suomalaisiin Raamattuihin. Martti Luther hyväksyi ne Raamatun liitteeksi, koska hän piti niitä hyödyllisinä.
Tunnetuimmat Uuden testamentin apokryfisista kirjoista ovat Jaakobin, Nikodeemuksen, Tuomaan ja Pietarin evankeliumit sekä Tuomaan, Paavalin ja Johanneksen teot ja pienet kertomukset Jeesuksen lapsuudesta sekä lukuisat apokalypsit.
Kirkolliskokous asetti 1999 komitean kääntämään Vanhan testamentin apokryfikirjoja suomen kielelle.
Apokryfinen tarkoittaa salattua tai kätkettyä. Nimityksen antoi kirkkoisä Hieronymos, joka piti monien muiden varhaiskristittyjen tapaan heprealaista Raamatun kokoelmaa ohjeellisena.