Runoilija Tomi Kontio haltioituu kauneudesta

Runoilija Tomi Kontio paljastuu armoitetuksi luontoihmiseksi. ”Olen erityisen altis haltioitumaan ollessani yksin meren tai järven rannalla tai vuoristossa vaeltamassa. Kauneuden kokemus ruokkii myös mystistä kokemusta.” Kristillisessä traditiossa erämaahan vetäydytään, siellä kohdataan kiusauksia, rukoillaan ja tutkitaan itseä, Kontio muistuttaa.

Tomi Kontio oli nuoren boheemirunoilijan arkkityyppi, jonka uumenissa väreilivät ”Jumalan, kuoleman ja seksuaalisuuden sähköiskut”. Suurten tunteiden, perimmäisten kysymysten ja kokemusten kiihkeä kuvaaja on sittemmin seestynyt – ja saavuttanut palkittuine säkeineen ikuisuuden. Hän kilvoittelee erämaissa kuin Mestarinsa muinoin ja hioo ilmaisuaan.

”Villi runoilija, lapsi ilman lapsuutta.”

Sellainen oli rockista ja runoudesta, kasveista, tähdistä ja tytöistä tavattoman kiinnostunut Tomi Kontio, joka kohotti jo varhain kokemuksensa ja havaintonsa maailmasta myyttiselle tasolle. Hänen sisällään puhui, kilpaili ja kiivaili monta ääntä: ”Minä olen Oliver Twist, Augustinus ja Kekkonen. Minä olen Dostojevski, Byron ja Robert de Niro”, nuori Kontio kirjoitti.

Olisiko asfalttierämaiden ja betoninharmaiden kerrostalokompleksien kasvatti voinut aavistaa orastavana sanataiteilijana, että hänestä tulee kerran onnellinen vaeltaja ja erämies?

”Sen ajan Tomin näkökulmasta se olisi ollut erikoinen siirtymä. Olin leimallisesti kaupunkilainen. Tein rockbändille (Kelpo Pojat) sanoituksia ja vaeltelin tai flaneerasin kaupungissa kuin Baudelaire.”

”Minulla oli kuitenkin vahva kosketus niihin pieniin lähiluonnon kaistaleisiin, joita Itä-Helsingin poika näki. Jo toisessa runokokoelmassani Lukinkehrä oli oma osionsa putkilokasveille.”

Nuorukainen uppoutui ihmismielen pimeisiin syvyyksiin, kurottautui katsomaan taivaallisia visioita ja tarkensi katseensa kaikkeen kiinnostavaan sillä välillä. Teksteistä tihkui kuumeinen yritys tavoittaa jotain olennaista olemassaolon mysteeristä, omasta itsestä ja jopa Jumalasta. Vilkas mielikuvitus, mystikon luontainen mytologioiden taju ja niiden kanavoitumisväyläksi valikoitunut kirjoittaminen avasivat uusia maailmoja arkisten ahdistusten tuolle puolen.

”Me luokkatoverit huomasimme, että Tomi oli kirjoittajana aivan erityislaatuinen, kun tämä luki aineitaan luokalle”, muistelee kouluaikainen tuttu Tuula Nyyssönen, nyttemmin Putkinen.

Saman huomion tekivät palkintoraadit, sillä ennen ensimmäistäkään kirjaa Kontio sai J.H. Erkon kirjoituskilpailun palkinnon, sitten J.H. Erkon palkinnon parhaasta esikoisrunoteoksesta Tanssisalitaivaan alla ja Finlandia Junior -palkinnon kirjasta Keväällä isä sai siivet.

Veljiä ja siskoja synnissä

Kontion isä oli kirkosta eronnut ateisti ja äiti luterilainen. Poika oli, oma-aloitteisesti ja ominaislaadultaan, ”hyvin uskonnollinen lapsi”. Tomi tutkiskeli itsekseen vanhan Kuvaraamatun jännittäviä kertomuksia ja samaistui Jeesukseen, joka ymmärsi ja lohdutti silloinkin, kun kukaan muu ei ymmärtänyt. Lapsenusko joutui koetukselle klassiseen tapaan: seksuaalisten kiusausten kautta. Vietti- ja uskonelämä ajautuivat ristiriitaan, ja nuorukainen koki itsensä syntiseksi hyvin konkreettisesti.

”Jeesus kohtasi ihmisen ja lihan kiusaukset voitollisesti, minä tappiollisesti. Tämän tiedostaminen lisäsi ihmisten välisen veljeyden tunnetta: olemme kaikki veljiä ja sisaria synnissä!” Kontio muistelee.

Jos lapsi luuli voivansa olla tyyni suhteessa Jumalan, kuoleman ja seksuaalisuuden kaltaisiin supervoimiin, kiihkeä nuori mies ymmärsi niiden kohtaamisesta saatujen sähköiskujen värähtelevän mielen ja sielun sisällä jatkuvasti. Ihminen joutuu käymään kamppailua koko ikänsä eri suuntaan vievien viettiensä kanssa, hän näkee nyt.

”Iän lisääntyminen helpottaa ja tasoittaa mieltä tässä suhteessa. En ole enää vuosiin etsinyt samanlaista actionia kuin ennen.”

Lapsenuskon Jumala kuoli

Haastavimmat hengelliset kiusauksensa Tomi Kontio koki opiskellessaan seitsemän vuotta teoreettista filosofiaa Helsingin yliopistossa. Hän oli jo lapsena samaan aikaan ”mystikko ja pikku tiedemies”, mutta yliopistolla uskonnolliseen elämään tuli tyhjiö ja epäily: Mihin sijoitan Jumalan tässä viitekehyksessä? Filosofian laitoksen ilmapiiriä saattoi siihen aikaan pitää ”jonkinlaisena hengellisenä lobotomiana”. Siellä ei voinut käsitellä lainkaan ihmisen uskonnollista puolta positiivisessa mielessä tai menetti uskottavuutensa ajattelijana.

”Lapsenuskoni Jumala kuoli, mutten voinut koskaan hylätä uskoani, se on ollut niin vahva osa elämääni. On helpottavaa, ettei enää tarvitse ympätä Jumalaa järjellä selitettävien asioiden joukkoon.”

Jo lapsena lohtua tuonut Jeesus ei suinkaan kadonnut mihinkään myyttiseen jumalhämärään. Hän on ollut runoilijan rinnalla näihin päiviin asti.

”Suhteeni Kristukseen on dialoginen, olen vuoropuhelussa hänen kanssaan. Rukoiluni on mutkatonta.”

Nykypäivän mystikot

Kristuksen kohtaamisen kannalta erityisesti ehtoollinen on Tomi Kontiolle hengellisesti tärkeä toimitus. Luterilainen kirkko messuineen, musiikkeineen, lapsi- ja nuorisotöineen ja hyvää tekevine diakonioineen saa kirkkoon mielihyvin kuuluvalta kirjailijalta muutenkin paljon kiitosta. Rakkauden kaksoiskäskyyn kiinnittynyt ”normiluterilainen” ei pidä itseään maallistuneena, vaikka onkin skeptinen monien ei-rakkaudellisten uskonnollisten ideoiden ja toimien suhteen.

”Näen kristinuskon keskeisenä asiana toisista ihmisistä välittämisen ja rakastamisen. Olen löytänyt evankeliumeista toivoa.”

Kontio huomauttaa, että maailma voi maallistua ympärillä, mutta ”me runoilijapojat paikkaamme tilannetta ja mietimme uskonkysymyksiä!”

Runoudessa on ”mystisyyden vuoto”, joka virtaa ja kertoo jostain syvemmästä todellisuudesta. Yhdessä runossa voi vaikka ratkaista koko maailmankaikkeuden ongelman. Runous on rukouksen kaltainen hiljainen tila, jossa voi tavoitella yhteyttä itseensä, toiseen eli lukijaan ja Jumalaan.

”Runoilijoita voi sanoa nykypäivän mystikoiksi ja profeetoiksi. Ehkä runoilijana yksi roolini onkin olla Jumalan sanansaattaja.”

On asioita, jotka menevät inhimillisen järjen ulkopuolelle, mutta kirjallisuudessa on mahdollista käsitellä mystistä kokemusta symbolisella tasolla. Kollegojen runoja lukiessaan Kontio kokee toisinaan, että tekstissä lähestytään ajan ja paikan rajat ylittävää uskonnollista kokemusta.

Kaiversi nimensä sisimpäämme

Boheemirunoilijalle melkoista muutosta merkitsi perheenisäksi tuleminen. Mies ei puhu mistään maailmassa yhtä lämpimästi kuin lapsistaan.

”Lapset ovat pitäneet minua kuosissa. Ne ovat antaneet tilaisuuden antaa itsestäni maailmalle muutakin kuin narsistisia runoilijan egon tuotoksia”, tunnustaa Tomi Kontio.

Hänen oma isäsuhteensa oli kompleksinen. Alkoholisti-isän vaikutukset vilahtelevat yhtenä teosten ydinteemana ja tummana pohjavirtana. Näyttelijä ja Ylen lastenohjelmien tekijä Orvo Kontio (1932­—1996) oli televisiosta tuttu sirkustirehtööri. Nuorena Tomin oli vaikea antaa anteeksi henkistä väkivaltaa ja humalaista huutamista. Virkavaltakin joutui tekemään toisinaan vierailuja kotiin.

Isä teki ”viimeisen likaisen temppunsa”, kun kaksospojat Tomi ja Timo sirottelivat vainajan tuhkan mereen. Tuuli kääntyi, tuhka tunkeutui silmiin ja suihin:

”Isä veti viimeisen kerran turpiin. Hän oli sellainen mies joka ei halunnut nimeään graniittiin. Hän kaiversi sen sisimpäämme.”

Ihmeellistä oli, että äiti ymmärsi isän toilailuja vielä vanhoilla päivillään.

”Äiti unohti isän sikailut ja kuittasi ne tämän vaikealla taustalla. Minäkin näen nykyään lapsuuteni positiivisessa valossa. Selvinpäin isä oli mukava ja puuhasteli meidän poikien kanssa kaikenlaista.”

Tomi tuumii sovittelevaan sävyyn olevansa tänä päivänä kiitollinen siitä, että sai sentään kokemuksellisesti värikkään ja rikkaan lapsuuden. Se omalla tavallaan kasvattava elämänkoulu saattoi vaikuttaa siihen, että runoilijan nimi on nyt kaiverrettuna kiveen ja pronssiin.

Kosminen Kontula, jumalinen lähiö

Tomi Kontio profiloitui jo varhain lyyrisen ekosysteeminsä Itä-Helsinkiin luoneena ”lähiörunoilijana”. Leima alkoi välillä häiritä: Eihän hänen tarvinnut aina velvollisuudesta runollistaa Itä-Helsinkiä.  Eihän yksikään ihminen sitä paitsi tyhjenny mihinkään karkeisiin määritelmiin, nimeämisiin ja lokeroimisiin. Kukaan ei ole vain lähiörunoilija, helsinkiläinen, savolainen tai somali. Kontion kirjoissa Kontulan lähiö saa yhtä kaikki kosmiset mittasuhteet.

”Ja lähiö kohoaa niin kuin sankarinsa tästä valtakunnasta toiseen valtakuntaan, himojen valtakunnasta uskon valtakuntaan.”

Katujen, kapakoiden, kerrostalojen, metsiköiden ja ostarin ihmiskohtaloiden kautta peilautuvat koskettavasti niin matoisen maallinen kuin taivaallinenkin todellisuus.Jumala tulee läsnä olevaksi myös poissaolonsa kokemusten kautta.

”Enkä korjannut sitä, mikä ei ole korjattavissa, enkä uskonut jumalaan tipan vertaa”, lausuu Vaaksan päässä taivaasta -teoksen mies, jonka elämän tarkoitus on kadonnut kauan sitten.

Kun perhehelvetti yltyy väkivaltaiseksi ja ”Kontulankaari muistuttaa viikatteen terää”, on lohduttomassa mielenmaisemassa vähintäänkin Jumalan kaipuun kokoinen aukko. Kontulankaarella sijaitsevan koulun seinään on sittemmin kaiverrettuna pronssiin Tomi Kontion runo. Sekin on eksistentiaalisesti erittäin puhuttelevasta Vaaksan päässä taivaasta -teoksesta.

”Ja kun huuto takertuu kurkkuun kuin heettien nuolet, on sana syntynyt, on kuolema synnytetty, ja usko. Pitkän pimeyden lepattavat piktogrammit.”

Kirjoitan niin kauan kuin elän

Harvan nykykirjailijan säkeitä on ikuistettu kaivertamalla kiveen tai jalometalliin, mutta Tomi Kontiolle näin on käynyt toisenkin kerran. Hän sai heinäkuussa kunnian olla Kajaanin runoviikkojen juhlakalu. Kaukametsän aukion Runokiveen kaiverretaan kunkin Suven runoilijan säe. Tänä vuonna se kuului seuraavasti:

”Tekisi mieli ajatella jokin sana, esimerkiksi rakkaus, todeksi ja olevaksi.”

Vain puolittain leikkimielisesti voisi kysyä, oletko viimeistään nyt lyyrikkona ikuinen?

”Näin voisi tietysti ajatella – sehän on suomalaisen runoilijan Hall of Fame. Pääsin samaan joukkoon suurten edesmenneiden runoilijoiden, kuten Sirkka Turkan kanssa”, Tomi Kontio myhäilee tyytyväisenä, mutta myös huvittuneesti itseensä ja taiteelliseen suuruuteensa suhtautuen.

Kirjailijan kutsumukseensa hän suhtautuu sen sijaan vakavasti ja tinkimättömästi. Kontio ei ole ajatellut jäädä eläkkeelle, koskaan. Hän saattaa muuttaa pohjoiseen kirjoittamaan viimeisenkin lapsen lähdettyä pois kotoa.

”Kirjoittaminen jatkuu niin kauan kuin elän. En halua ryhtyä omituiseksi erakoksi, mutta Lapissa olisin lähempänä sitä maisemaa, joka on lähimpänä sydäntäni.”

Hiljaisuus kytkee meidät Korkeimpaan

Tomi Kontion viimeisin runoteos Tunturin luokse, rakkaani (Teos 2023) sijoittuu Lappiin samoin kuin tietoteokset Suomen kansallispuistot (Vuoden matkakirja 2020) ja Erämailla – Tarinoita ja tunnelmia pohjoisen Lapin kiveliöiltä (Avain 2023).

Kansallispuistojen ja erämaiden koluamisen ja kirjojen kansiin laittamisen jälkeen Kontio on siirtynyt 16-vuotiaan Aamos-poikansa kanssa Pohjois-Norjan puolelle. Kesällä he vaelsivat Porsanginvuonossa. Poika on kasvanut isänsä kokoiseksi, suuntavaistoltaan ja suunnistustaidoltaan isäänsä etevämmäksi.

”En osaa enää sanoa, kumpi suojelee ja varjelee vaelluksella enemmän toista. Roolimme ovat muuttuneet. Ennen katsoin, että kuljetaan reittejä, joista pieni poika pystyy selviytymään. Nyt nuoren miehen tasapaino on parempi ja rohkeutta on enemmän.”

Kaksikko samoilee maisemissa, joista puuttuu ihmisen aiheuttama ”valtava kohina”. Internet-yhteyksiäkään ei erämaissa yleensä ole, paitsi tietyillä tuntureilla.

”Vaikka ihmisten häly on pois, purot lorisevat, tuuli ujeltaa ja linnut mekkaloivat aamuyöstä. Erämaa ei ole hiljainen muulloin kuin ehkä sydäntalvella, ja silloinkin pakkanen paukahtelee ja korpit kolkuttelevat.”

Jänkäkurpan omituisen soidinlaukan ja taivaanvuohien ääntelyn tallentaminen tekstiksi paikan päällä särkisi ehkä jotain autenttisesta kokemuksesta. Tunturin luokse, rakkaani -kokoelman useimmat runot hioutuivatkin, missäpä muualla kuin Itä-Helsingissä, Herttoniemen Prisman kahvilassa.

”Kauppias oli valinnut soittolistaan 80-luvun hittejä Hassisen Koneesta, Pelle Miljoonasta ja J. Karjalaisesta lähtien. Taustanauhana kuuluivat kaupallisen firman ärsyttävät tiedotteet. Yritin estää niitä vastamelukuulokkeilla ja klassisella musiikilla.”

Tämä perin proosallinen taustamaisema ei tulisi herkistä Lappi-runoista mieleen!

”Tuossa hämärässä kahvilassa on kuitenkin lintutapetit, lounas ja salaatti.”

Luonnollinen yhteys ylöspäin

Pohjimmiltaan runoilija paljastuu siis armoitetuksi luontoihmiseksi.

”Olen erityisen altis haltioitumaan ollessani yksin meren tai järven rannalla tai vuoristossa vaeltamassa. Kauneuden kokemus ruokkii myös mystistä kokemusta.”

Kristillisessä traditiossa erämaahan vetäydytään, siellä kohdataan kiusauksia, rukoillaan ja tutkitaan itseä, Kontio muistuttaa.

”Minäkin olen vetäytynyt erämaahan mietiskelemään, kokemaan ja kohtaamaan Korkeimman kuin antiikin ja Raamatun esikuvat.”

Jotkut kännykkään kiinni kasvaneet nykyihmiset eivät kykene olemaan hetkeäkään hiljaa rauhallisessa paikassa, kuten tähtitaivaan alla. He turruttavat itsensä jatkuvalla taustahälyllä, vaikkapa musiikilla, joka peittää hiljaisuuden. Kaikki eivät uskalla kohdata sitä tunnetta, kun maastossa ei kuulu kuin korkeintaan satunnaista linnun ääntä tai sateen rapinaa ja taivas on paljaana päällä.

”Sellaisilla hetkillä saattaisi löytää yhteyden sisällään olevaan valoon ja Korkeampaan voimaan, mutta monia se pelottaa.”

Tomi Kontio ei pelkää hiljaisuutta, välitöntä ja kaikkien sanojen tuolla puolen olevaa luonnollista yhteyttä ylöspäin. Niin kuin lapsena, hän saa toisinaan yhä ”hengellisiä väristyksiä”. Risti on tatuoitu runoilijan ranteeseen – ja sieluun.

Onko kirjailijan kuolematon sielu valmis kohtaamaan ikuisuuden kilvoiteltuaan erämaassa kuin Mestarimme muinoin?

”Näin varmasti on.”

Teksti: Janne Villa
Kuva: Aamos Kontio.

Tomi Kontiota ja kuvittaja Elina Warstaa voi kuulla Helsingin kirjamessujen Kumpula-lavalla torstaina 24.10.2024 klo 14.30 – 15.00. Tällöin tekijät keskustelevat kirjastaan ”Koira nimeltään kissa ja viimeinen naali”.

Kirkon ruotsinkielisen työn keskus on myös mukana Helsingin kirjamessuilla, tutustu ohjelmaan alla olevan (linkki alla)

Kyrkan på bokmässan