Annastiina Papinaho: Hiljaisuus kietoi minut armon viittaan

Pyhiinvaelluksella ei tarvitse analysoida tai suorittaa, korostaa pyhiinvaellustoiminnan asiantuntija, projektipäällikkö Annastiina Papinaho. "Arjen kohinan voi hetkeksi jättää, eikä tarvitse ottaa kantaa joka asiaan. Vähitellen mieli tyyntyy, koko ruumis rukoilee ja hiljaisuus hoitaa."

Kesken opiskelujen Annastiina Papinaho uupui ja ”katkesi melkein kaksin kerroin”. Tiiviissä elämänvaiheessa hän löysi tiensä hiljaisuuden retriittiin. Hiljaisuudesta alkoi prosessi, joka johti turkulaisen uskontotieteilijän perustamaan Suomen ensimmäistä pyhiinvaelluskeskusta. Opinnot olivat alussa ja elämä edessä. Parikymppiselle Annastiina Papinaholle oli auennut uusi tie, mutta tuntui ettei hän jaksanut kulkea sitä askeltakaan. Yksi mieltä painanut asia oli siskon skitsofrenia.

“Sisko eli omissa maailmoissaan. Vasta vähän ennen kuolemaa vuonna 2012 mieli kirkastui ja häneen sai kontaktin”, Papinaho muistelee.

Yhtenä päivänä Turun yliopiston humanistisessa tiedekunnassa uskontotieteen opiskelija sattui näkemään ilmoituksen opiskelijoille tarkoitetusta hiljaisuuden retriitistä. Luterilaisen perheen kasvatti oli oppinut lukemaan iltarukouksen ja käymään joskus juhlapyhinä kirkossa. Rippikoulukin oli käytynä. Muuten uskonasioista ei juuri puhuttu. Ehkä hiljaisuus sopisi hänelle tulokulmana hengellisyyteen? Annastiina pohti asiaa pitkään, ja päätti lopulta lähteä retriittiin. Jokin siinä ilmoituksessa pysäytti ja kutsui häntä hyvin syvällä tavalla. Ehkä mainoksessa ollut raamatunjae:

”Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon.”

Hiljaisuus riisuu meidät titteleistä

Ensimmäinen retriitti järven rannalla ja luonnon keskellä, valmiin pöydän antimien äärellä, levon ja meditatiivisen ohjelman parissa kannatteli hänet sen viikonlopun yli. Yhteinen hiljaisuus ei ollut vaivaannuttavaa, vaan loi syvän yhteyden osallistujien välille.

“Hiljaisuus riisui meidät kaikki titteleistä, arkisista sosiaalisista paineista, jutusteluista, yrittämisestä ja pinnistelyistä. Hiljaisuus kietoi minut armon viittaan. Sain hengittää ja vastaanottaa”, Papinaho kuvaa.

Hän kulki yksin metsässä, koska ei kyennyt olemaan paikallaan. Oli pakko kävellä. Tämä ensimmäinen kokemus retriitistä jätti häneen jälkensä hiljaisuuden ja pysähtymisen tarpeellisuudesta.Annastiina alkoi pohtia omia arvojaan ja elämänrytmiään. Hän näki, miten moni uupuu arjen keskellä erilaisista syistä. Vaatimukset työ- ja opiskeluelämässä ovat kovia. Informaatio- ja ärsyketulva on jatkuvaa ja se luo kuormitusta. Vaatii tiedostamista ja kykyä kyseenalaistaa, jotta pystyy irrottautumaan aika ajoin esimerkiksi sosiaalisesta mediasta.

Retriiteistä lohtua vaikeana aikana

Uupuminen opetti Annastiina Papinaholle, ettei kukaan jaksa yksin, eikä tarvitsekaan. Olemme osa isompaa kokonaisuutta, jossa ihmiset, eläimet ja erilaiset luontokappaleet kytkeytyvät yhteen.

“Voin sanoa, että ensimmäisestä retriitistä löytyi sen polun pää, jolla nykyään olen. Uupumisen jälkeen matka takaisin ei käy hetkessä. Se on vaivalloista, moni jää matkan varrelle.”

Annastiina on kiitollinen siitä, että löysi oman tiensä ja jaksoi lähteä sitä kulkemaan. Hän kiinnostui hiljaisuuden liikkeestä ja liittyi kristillistä spiritualiteettia vaalivaan ja retriittejä järjestävään Hiljaisuuden ystävät -yhdistykseen. Omaan polkuun kuului myös keskeneräisyyteen suostuminen ja sen myötä armollisuuden lisääntyminen. Hän ymmärsi, että rosot, haavat ja keskeneräisyys kuuluvat maailmaan ja minuuteen.

“Voin kulkea vain askelen kerrallaan, antaa valon valaista tieni ja piirtää varjot taakseni. Leonard Cohen laulaa kappaleessaan Anthem siitä, että halkeamia ja säröjä on joka puolella ja että niitä tarvitaan, jotta valo pääsee sisään.”

Sulaudun kaupungin sykkeeseen ja luontoon

Arjen yksinkertaistamisesta ja hiljaisuudesta on tullut Annastiinalle vähitellen yhä tärkeämpää. Hän oli hukannut itsensä arjen keskellä, mutta vaeltaessaan uutta tietään askel askelelta eteenpäin hän löysi itsensä aina uudelleen.

“Vaeltaessani sulauduin maisemaan. Sen kerroksiin. Kaupungin sykkeeseen ja graffitien väliin. Vaeltaessani tunsin olevani kokonainen ja keskeneräinen samaan aikaan. Täysi ja vajavainen. Kerran elävä ja kerran kuoleva.”

Samalla hän löysi kuin huomaamattaan sisäisen pyhiinvaeltajansa – ja muutkin huomasivat sen. Annastiina Papinaho valittiin vuonna 2020 pyhiinvaellustoiminnan projektipäälliköksi. Hän oli mukana perustamassa Suomen ensimmäistä pyhiinvaelluskeskusta, jonka toimipiste on Turun tuomiokirkossa. Papinahon palkan maksavat luterilainen kirkko ja Turun kaupunki. Ihmisten henkistä hyvinvointia vahvistava pyhiinvaellustoiminta yhdistyy kaupungin vetovoimatekijöiden ja matkailun edistämiseen. Pyhiinvaelluksen mahdollisuuksista inspiroivan pulppuavasti ja positiivisesti kertova Annastiina opastaa löytöretkille, joilla ”etsitään uusia mielenmaisemia ja tullaan pyhän yllättämäksi”. Papinaho puhuu pyhiinvaelluksesta matkana kohti tulevia sukupolvia, jotka kantavat tekojemme ja valintojemme seurauksia.

“Toivon että voisimme liittyä sukupolvien ketjuun myös siten, että varmistamme tulevien polvien ja luonnon elämän mahdollisuudet.”

Arjen ja pyhän rytmitys kirkastaa mieltä

Annastiina Papinahosta on hauska ajatella vanhoilla pyhiinvaelluspaikoilla paljon ennen meitä käyneitä ihmisiä, jotka rukoilivat, kiittivät, siunasivat ja pyysivät kaikkea hyvää.

“Jo vuosisatoja sitten ihmiset vaelsivat samanlaisten huolien kanssa. Tuntuu kuin he olisivat tukena ja tuuppaisivat eteenpäin: nyt on sinun vuorosi kulkea näillä paikoilla.”

 Hän tunnistaa varsinkin vanhoissa kirkoissa rukouksen hengen.

“Niissä tulee jännä fiilis. Kun astuin ensi kerran Ruotsissa Vadstenan luostarikirkkoon, iho meni kananlihalle. Mihin pitkään perinteeseen sainkaan liittyä!”

Pyhiinvaeltaja on oivaltanut arjen ja pyhän välisen rytmin merkityksen.

“Aiemmilla sukupolvilla oli järkeä pitää erillään pyhä ja arki, lepo, työ ja paaston aika. Meillä nämä menevät sekaisin, kun virikkeitä, painetta ja kiirettä tulee joka suunnasta.”

Päivästä täytyy tietoisesti erottaa hiljentymisen ja arjen pyhittämisen hetkiä. Hänelle lukeminen, kirjoittaminen ja keramiikkaharrastus tarjoavat sellaisia. Pyhiinvaellustoiminnan projektipäällikkö ja perheenäiti tekee lähes päivittäin pieniä irtiottoja.

“Hiljentymisen fiiliksessä kävellen tehty 2,5 kilometrin työmatka kotoa Tuomiokirkolle tuntuu arjen pieneltä pyhiinvaellukselta.”

Kauhean kiehtova salaisuus

Teologi Rudolf Otton mukaan pyhyyden kokemus on ”kauhistuttava ja kiehtova salaisuus”. Mysteeri herättää kunnioitusta ja pelkoakin.

“Pyhän käsite sisältää jo itsessään kunnioituksen. Jos pyhään ei liittyisi kunnioitusta, olisiko se edes pyhää?” Papinaho kysyy.

Pyhyyden kokemukset auttavat oivaltamaan, että elämässä on läsnä jotain paljon itseä suurempaa: Jumala.

“On tervettä tajuta, etten ole maailman napa, vaan minun pitää kunnioittaa pyhää, toisia ihmisiä ja luontoa.”

Papinaho aistii Jumalan armollisena, elämää kannattelevana voimana.

“En koe Jumalan painavan ihmistä alaspäin. Siitä syystä minun ei tarvitse pelätä, mutta hänen selittämätöntä ja salattua puoltaan voi vain kunnioittaa. Niin kuin luonnonvoimia ja myrskyä, jotka ovat välillä pelottavan hurjia.”

Aistit avautuvat yllättävästi

Suomeen on syntynyt uusia pyhiinvaellusreittejä, ja vanhoja reittejä on kaivettu esiin. Kaikkialla maassamme on kristillisiä, historiallisia ja luontokohteita, jotka herkistävät ja avaavat Annastiinan aistit.  Monenlaisissa paikoissa, niin vesien äärellä kuin vanhoissa upeissa kirkoissa saattaa saada hengellisesti virvoittavan tai jopa mystisen kosketuksen pyhästä.

“Vaellus voi olla yhtä vavahduttava, aito ja oikea niin itseä puhuttelevassa luontokohteessa kuin historiallisilla reiteillä.”

Kukin vaeltaa voimiensa mukaan. Olennaista ei ole matkan pituus tai paikka, vaan mielentila: halu olla pyhiinvaeltaja.

“Pyhän ennakoimattomuus on totta. En voi ajatella, että ”nytpä lähden kohtaamaan pyhän”. Merkityksellisiä kokemuksia kohti voi kyllä kulkea rukousten siivittämänä.”

Myös arjen keskellä voi pysähtyä mielessään vaeltamaan pyhiin. Hengellisen elämän hoitaminen ja antautuminen Jumalan johdatukselle tukevat tätä pyrintöä. Vanhat kelttikristityt käyttivät käsitettä ”ohut paikka” kuvatessaan tiloja, joissa pyhä yllättää tai tuntuu olevan lähellä. Se paikka voi olla myös merkityksellinen kohtaaminen, yhdessä jaettu hiljaisuus tai mielen täyttävä kiitollisuus ja ilo.

“Nämä hetket antavat voimia jatkaa kuormittavaakin vaellusta.”

Annastiina kulkee askel askeleelta kohti huolettomuutta ja vapautta.

“Kohti sitä, että tällaisena riitän. Sitä, että kullekin päivälle riittävät sen päivän huolet.”

Hyvä ja valo voittaa

Vaikka kirkko on nuorille aikuisille usein vieras, moni pohtii Annastiinan mukaan elämän merkitystä ja tarkoitusta — onko jotain ihmistä suurempaa?

“Hekin haluavat uskoa, että hyvä ja valo voittaa.”

Pyhyyden taju edistää elämänmuodon yksinkertaistamista. Pyhiinvaellus on kohtuuden kulttuuria, jossa yhdistyy rukouselämä ja kamppailu kestävämmän elämäntavan puolesta, Annastiina visioi.

“Siinä kamppailussa pyhä suojaa meitä. Kun ymmärrämme itsessämme, luonnossa ja kaikkeudessa olevan pyhän, voimme suuntautua varjelemaan elämän pyhyyttä.”

Nainen tietää nuorilla polvilla olevan paljon huolta ja ahdistusta tulevaisuudesta. Kirkolla on tarjota heille sellaista uskoa ja toivoa, joka ei ole löysää ja turhaa sanahelinää. Optimisti uskoo kristinuskon kestävän ajan haasteet.

“Toivoisin tietysti, että yhä useampi voisi löytää tiensä pyhän äärelle ja oivaltaa olevansa hengellinen ihminen.”

Mikä liikuttaa meitä

Pyhiinvaellukselle lähdön syitä on yhtä monta kuin vaeltajia. Matkalla etsitään merkityksiä ja annetaan niitä. Se liittyy silloin syviin eksistentiaalisiin kysymyksiin. Ympärilleen monenlaisia asioita haalineita ja luoneita aikalaisia ei jätä rauhaan levottomuus, oman paikan ja oman elämän merkityksellisyyden pohdinta. Motivaattorina voi myös yksinkertaisesti olla uteliaisuus, halu nähdä ja kokea jokin tietty paikka tai reitti. Liikkeelle lähdetään luonnossa kulkemisen halusta ja irtioton kaipauksesta, kulttuurihistoriallisista, maallisista, henkisistä tai hengellisistä syistä. Annastiina itse on saanut suurimmat hengelliset elämyksensä yksinkertaisista hetkistä.

“On ne sitten koettu luonnossa, yhteisellä vaelluksella, musiikin tai taideteoksen äärellä tai keskellä hiljaista kirkkoa, laskiessani käteni kuluneelle kirkon penkille.”

Teologiaa opiskeleva filosofian maisteri uskoo, että Jumala kutsuu meitä muutosmatkalle ja liikuttaa.

On uskaltauduttava itse tielle

Kristilliseltä kannalta katsottuna Jeesus on tie, jota kristityt ovat aina kulkeneet.

“Hän johtaa meitä järisyttävällä tavalla elämänmuodon muutokseen, joka voi tuntua pieneltä ja huomaamattomaltakin liikkeeltä.”

Kristityn vaellus maailmassa on lopulta kotimatka.

“Pyhiinvaeltajan on itse lähdettävä matkaan, otettava ne ensimmäiset, kaikista vaikeimmat askeleet ja uskaltauduttava tielle. Ja pysähdyttävä välillä tarkistamaan, onko suunta oikea.”

Pyhiinvaelluksen parasta sesonkikautta Suomessa on loppukevät ja kesä. Silloin tien kutsu voimistuu.

“On pakattava reppu, kiristettävä kengännauhat, katsottava sää netistä ja lähdettävä matkaan. Mutkan taakse ei vielä näy, mutta huolettomuus ja vapaus valloittavat kulkevaa kehoa askel kerrallaan. Tie vieköön ja pyhä kantakoon!”

Teksti: Janne Villa
Kuva: Aleksi Saariranta.

Haastattelussa on hyödynnetty Annastiina Papinahon, Ilari Aallon ja Larissa Riitahuhdan kirjaa Valo askeleillani: Pyhiinvaelluksella Suomessa (Kirjapaja).

Hiljentyminen