Ilari Aalto: Pyhä hipaisee aikamatkaajaa

Missään nimessä pyhiinvaellus ei ole pelkkää self helpiä. Se asettaa meitä oikeaan suhteeseen toisten ihmisten, luomakunnan ja Jumalan kanssa, ajattelee arkeologi Ilari Aalto.

Monella nuorella aikuisella on hengellistä janoa, mutta ehkä he eivät tiedosta, mikä on oman kaipuun suunta, arvelee kolmekymppinen arkeologi Ilari Aalto. Hän itse suuntasi nuorena Taizén ekumeeniseen yhteisöön ja alkoi harrastaa pyhiinvaelluksia sekä Suomessa että ulkomailla. Tämä menneisyyden tuntija ja pyhiinvaeltaja voi toimia oppaanasi, jos haluat kiinnittyä osaksi vanhaa kulttuurimaisemaa, sukupolvien ketjua tai peräti pyhien yhteyttä. Ilari Aalto ahertaa arkeologian ja nykytaiteen museossa Aboa Vetus Ars Novassa, jonka vieressä virtaa Aurajoki, vastapäätä on Suomen kansallispyhättö Turun tuomiokirkko. Ne ovat oiva taustamaisema aikamatkailun asiantuntijalle. Historiaa intohimoisesti elävöittävä arkeologi rakastaa Aurajokilaakson seutua. Varsinais-Suomessa sijaitsevat monet rautakautiset ja keskiaikaiset nähtävyydet, rauniot, kivikirkot, pyhiinvaelluspaikat ja -reitit.

“Aurajoen ja Raisionjoen varret ovat väärällään muinaiskohteita. Täällä on helppo pysähtyä menneisyyden äärelle.”

Sukella ajan ikuiseen virtaan

Turussa aika tiivistyy samanaikaisesti historiallisen ja modernin kaupungin vilkkaiden ja kiiltävien kauppakeskusten ja hengellisen hermokeskuksen eli Turun tuomiokirkon leikkauspisteessä. Filosofian maisteri Ilari Aalto toteaa, että historiallisilla paikoilla ja pyhiinvaelluksilla voimme asettautua ainutlaatuisella tavalla pohtimaan ajan virtaa ja suhdettamme siihen.

“Voimme miettiä, mitä ja keitä on ollut ennen meitä, ja mitä on tulossa meidän jälkeemme. – Ei pyhiinvaellus ole kuitenkaan kaipuuta elää menneisyydessä, joka oli usein aika kammottavaa.”

Koko elämän voi Ilarin mielestä nähdä pyhiinvaelluksena ajasta ikuisuuteen. Muinaisuudesta aina iankaikkisuusperspektiiviin asti rientävä aika on pyhiinvaelluksen keskeinen ulottuvuus.

“Pyhiinvaellus on kiehtovaa aikamatkailua, jossa on tiivistetysti läsnä menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden jännite.”

Tartu radikaaliin toivoon ja toimintaan

Pyhiinvaellus ja pyhä eivät ole erityisen trendikkäitä termejä valtakulttuurissa. Kohdatessaan pari–kolmekymppisiä opiskelijoita ja nuoria aikuisia Ilari on huomannut, että kirkon edustama institutionaalinen hengellisyyskin on monelle vierasta.

“Hengellistä janoa on tosi monella nuorella aikuisella, mutta ehkä he eivät tiedosta, mikä on oman kaipuun suunta.”

Tutkija uskoo, että kohtuulliseen elämänmuotoon kannustavat kristilliset perinteet tarjoavat ilmastokriisin keskellä eläville ihmisille relevantin vaihtoehdon kulutuskulttuurille.

“Tarjolla on myös radikaalia toivoa, joka johtaa parhaimmillaan toimintaan.”

Kirkko oli muinaisuuden tutkijan mukaan jo varhaisina vuosisatoinaan radikaali toimija, voimakas hyvyyden, oikeudenmukaisuuden ja kohtuullisuuden edistäjä. Hän ei näe syytä, miksei se voisi olla sitä nytkin.

“Kristinuskolla on niin vahvat juuret, ettei niitä noin vain katkaista. Toki usko vähän muuttuu ajan myötä, mutta mikäpä tässä maailmassa olisi muuttumatonta.”

Avaa silmäsi näkemään missä seisot

Kristinuskon juuret tulivat Ilari Aaltoa vastaan monesta suunnasta jo hänen varhaisvuosinaan. Hän on ollut lapsesta lähtien kiinnostunut kulttuurista, historiasta, arkeologiasta ja vieraista kielistä. Ilari on halunnut ymmärtää, mitä on olla ihminen nyt ja menneinä aikoina.

“Minulla on ollut halu ymmärtää meitä edeltäneiden sukupolvien elämää myös kokemuksellisesti. Se on avannut silmäni näkemään, millaisen maailman päällä me seisomme.”

Hän on havahtunut näkemään, että pyhän kaipuu on aina ollut keskeinen osa ihmisyyttä. Aikamatkailun ammattilainen kokee, että arkeologia on myös pyhiinvaellusta menneisyyttä kohti.

“On suurta vapautta, ettei ihmisen tarvitse olla mielessään kiinni vain yhdessä ajan hetkessä.”

Kristinuskon lähestymisen kannalta Ilarin käänteentekevä avainkokemus oli 17-vuotiaana tehty matka ranskalaiseen Taizén luostariyhteisöön, jonne vaeltaa nuoria kaikkialta maailmasta. Hän hiljentyi iltaisin keskiaikaisessa kyläkirkossa.

“Yhtenä iltana koin kirkossa todella voimakasta jumalayhteyttä. Se oli elämäni mieleenpainuvin mystinen kokemus, josta olen saanut myöhemmin kaikuja muilla vaelluksilla.”

Koe menneiden sukupolvien syvä läsnäolo

Raisiossa kuvataiteilijavaimonsa kanssa tätä nykyä asuva Ilari innostui ja ihastui muinaisista paikoista ja niiden hengestä jo nuorena. Hän on kotoisin Hämeenlinnasta, josta kulkee vanha tie ja samalla pyhiinvaellusreitti Turkuun. Historiallinen Hämeen Härkätie on osa Ilarin mielenmaisemaa. Se sai varhaiskypsän ja äärimmäisen tiedonhaluisen pojan kiinnostumaan pyhiinvaelluksista. Hänen kiinnostuksensa herätti erityisesti Hattulan keskiaikainen Pyhän Ristin kirkko, josta kerrotaan Anneli Kanton menestysromaanissa Rottien pyhimys. Vanha tiilikirkko huokuu historiaa.

“Kirkkosalin viileys, seiniä ja pilareita koristavat pyhimysmaalaukset ja kaikkea peittävä ajan patina ovat kuin suora aikamatka keskiajalle. Hattulan vanhassa kirkossa on mahdollista enempiä pinnistelemättä tuntea menneiden sukupolvien syvä läsnäolo.”

Aisti uskon patina ja paikan henki

Keskiaikaisten kivikirkkojen tiilentekijöistä väitöskirjaa tekevä arkeologi on inspiroitunut kirkon ikivanhasta, rikkaasta ja kauniista latinankielisestä liturgisesta perinteestä. Tehtyään tieteellisen dokumentaation jostakin kirkosta Ilari Aalto tapaa ennen lähtöään laulaa kirkkosalissa latinaksi jonkin liturgian osan tai hymnin.

“Ne ovat hienoja hetkiä. Tuntuu, etten ole yksin. Vanhoihin paikkoihin, joissa on rukoiltu paljon, on muodostunut tietty aistittavissa oleva uskon patina. Paikan henki.”

Edesmenneet kilvoittelijat ovat jättäneet itsestään jäljen pyhän paikan ilmapiiriin, monesti myös konkreettisen puumerkin tai raapustuksen.

 “Minun on jo ammattini takia mahdotonta olla ajattelematta niitä ihmisiä, jotka ovat olleet täällä minua ennen.”

Muutamana päivänä vuodessa Ilari Aalto pukeutuu pyhiinvaeltajan asuun tai kerjäläisveljen sääntökuntakaapuun. Hän harrastaa keskiajan elävöittämistä eli pyrkii keskiaikatapahtumissa mallintamaan tuon ajan elämää mahdollisimman tarkkaan asuja ja tapoja myöten. Viime vuosina hän on perehtynyt hengellisten sääntökuntien, erityisesti dominikaanien elävöittämiseen. Dominikaaniveljien päivää rytmittää tarkka luostarisääntö ja erityisesti kahdeksan laulettua hetkipalvelusta, jotka koostuvat psalmeista, rukouksista ja Raamatun teksteistä.

“Monta kertaa päivässä toistuvat hetkipalvelukset vaikuttavat ihmismieleen. Pisimmillään olen seurannut viikon ajan yhteen menoon hetkipalvelusten rytmiä. Pidän tunteesta, kun pääsen soljumaan sen virran mukana.”

Tunne armollisesti oma pienuutesi

Vanhojen kirkkokuntien avaraan hengellisyyteen ankkuroitunut aikamatkailija ei ajattele, että kaikkien kristittyjen pitäisi seurata kirkon vanhoja traditioita.

 “Mutta ainakin minua noiden syvällisten traditioiden seuraaminen auttaa ymmärtämään, mistä me olemme tulleet.”

Ilari Aalto ajattelee, että tietty kunnioitusta ja pelkoa herättävä ulottuvuus liittyy väistämättä siihen suureen ja tuntemattomaan Pyhään, jota sukupolvet toisensa jälkeen ovat jäljittäneet ja jonka koskettamaksi ne ovat tulleet. Hän itse kokee usein pyhiinvaelluksilta palatessaan olevansa vähän kutistunut, positiivisessa mielessä.

“Tunnen oman pienuuteni, ja se on erittäin hyvä tunne. Se liittyy armollisuuteen. Suuri oivallus on, ettei ihmisen tarvitse olla itseään suurempi, vaan voin olla tasan niin pieni kuin olen, ja se riittää.”

Terve pyhän pelko liittyy siihen, että Jumalaa on mahdotonta käsittää loppuun saakka.

“Ihminen haluaisi ymmärtää mielellään kaiken. On pelottavaa mutta myös vapauttavaa hahmottaa oma rajallisuutensa.”

Seikkaile sinne minne mielesi tekee

Keskiajan ihmiselle pyhiinvaellus merkitsi vapautumista arkielämän kahlitsevista säännöistä ja valtasuhteista. Se mahdollisti suuria seikkailuja ja maailman näkemisen harvinaisella tavalla. Myös meidän aikamme ahkera pyhiinvaeltaja Aalto on kiertänyt maailmalla eri uskontojen pyhillä paikoilla. Mieleenpainuva kokemus oli Jerusalemin Pyhän haudan, missä hän pelkäsi rusentuvansa hengiltä etiopialaisten pyhiinvaeltajien ryhmän puristuksessa jonottaessaan Golgatan alttarille.

“Vaikka paikka on kristikunnan pyhimpiä, hikisessä tungoksessa pyhyyden tunne oli kaukana.”

Eniten Ilari on nauttinut metsissä ja pellonpientareilla kulkevista pyhiinvaellusreiteistä, jollaisia suurin osa suomalaisista pyhistä poluista on. Hän on osallistunut moniin Suomessa järjestettäviin lyhyisiin pyhiinvaelluksiin.

“Vaikka niillä ei tutustu matkakumppaneihin kovin syvällisesti, pelkällä yhteisellä tiellä oleminen antaa yhteenkuuluvuuden tunnetta. Kohtaamiset ja tien jakaminen ovatkin yksi pyhiinvaellusten iloista.”

Koto-Suomessa Ilarin vaellus on monesti vain muutaman tunnin mittainen kävely tai pyrähdys polkupyörällä, mutta hän kokee niillä retkillä löytämisen ja vapautumisen riemua kuin keskiaikaiset kollegansa muinoin.

“Tuntuu, ettei turkoosinsininen Kona-hybridipyöräni ole vain työkalu eteenpäin pääsemiseen, vaan siitä tulee materialisoitunutta vapautta mennä juuri sinne, minne mieli tekee.”

Tästä pyhiinvaelluksessa on hänestä kyse: vaikkei ole järkeä lähteä polkemaan sateeseen, on täysi vapaus kuitenkin tehdä niin. Pyhiinvaeltajalle fyysinen liike on vahva apukeino, mutta matka tapahtuu ennen kaikkea pään sisällä.

“Kohteet voivat olla hyviä ankkureita ja kiintopisteitä, jotka auttavat henkisen vaelluksen tekemisessä, mutta eivät välttämättömiä”, Ilari vinkkaa.

Inspiroidu määränpään näkemisestä

Pyhiä kokemuksia on saatu kaikissa kulttuureissa. Jotkut ovat herkempiä asian aistimisen suhteen ja toiset kieltävät koko pyhän mahdollisuuden – ainakin siihen saakka, kunnes pyhä kenties koskettaa.

“Pyhä voi yllättää missä tahansa, mutta pyhää kokemusta ei voi pakottaa, vaikka tekisi mitä hengellisiä harjoituksia. Toki tilaa pyhän kokemiselle tulee, kun asennoidumme vastaanottavaisiksi sille.”

Menneisyyden tutkija tuumii, etteivät teologitkaan ole osanneet ilmaista kovin kattavasti ja yksiselitteisesti käsitystä Pyhästä Kolminaisuudesta.

“Pyhä, jota kohti vaellamme, pakenee kaikkia vajavaisia sanojamme.”

Kristillisen tien kulkeminen on myös turhien sanojen ja asioiden ja väärien ajatusrakennelmien riisumista. Ihmisen on hyväksyttävä, että paljon jää ymmärtämättä. Pyhiinvaellusta aloittaessa ei olekaan välttämättä selvää, mikä on määränpää.

“Vaelluksilla, vaikka vain päivän mittaisilla, määränpään näkeminen ensi kerran on aina sykähdyttävä hetki. Silloin loppumatka on kevyempi kulkea.

“Jo hyvin varhainen ajatus kirkossa oli, että kristityn elämä on pyhiinvaellusta kohti taivaan kotia”, Ilari summaa.

Teksti: Janne Villa.
Kuva: Jussi Vierimaa, Kirjapaja.

Ilari Aalto on julkaissut useita historiaa hienosti elävöittäviä kirjoja. Matkaopas keskiajan Suomeen (Atena) sai Tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon ja Matka muinaiseen Suomeen (Atena) palkittiin Vuoden arkeologisena tekona.
Aalto oli myös yksi toimittajista teoksessa Valo askeleillani: Pyhiinvaelluksella Suomessa (Kirjapaja). Hänen Mullan alta -blogilleen myönnettiin Vuoden tiedeviestintäpalkinto 2020.

Mikä Taizé?

Taizé-aate on synnyttänyt vahvan, ekumeenisen ruohonjuuritason liikkeen, joka on kasvattanut Taizé-yhteisön suosiota ja vaikutusta eri kirkkokunnissa. Suomessa Taizéa ovat tehneet tunnetuksi ennen kaikkea kirjailija Anna-Maija Raittila (1928-2012) ja Sinapinsiemen ry, joka ylläpiti Taizén hengessä toimivaa Morbackan hiljaisuuden kotia Kaarinassa vuoteen 2009 asti. Taizélaisuus on näkynyt Taizé-hymneissä, jotka ovat yksinkertaisia laulettuja meditatiivisia rukouksia. Suomen luterilaisessa kirkossa taizé-hymnejä on laulettu erityisesti Tuomasmessuissa.

Hiljentyminen