Evankelioiminen on hyvän sanoman, evankeliumin välittämistä. Seurakunta toteuttaa evankelioimistehtäväänsä silloin, kun se pyrkii saattamaan kaikki alueellaan elävät ihmiset osalliseksi evankeliumista.
Kaikkia kristittyjä, kirkkoja ja seurakuntia kutsutaan viemään innokkaasti viestiä Jeesuksen Kristuksen evankeliumista, joka on pelastuksen ilosanoma. Evankelioiminen on vakaata mutta nöyrää uskon ja vakaumuksen jakamista toisten ihmisten kanssa. (Yhdessä kohti elämää: lähetys ja evankelioiminen muuttuvassa maailmassa 2013)
Evankeliumi on välitettävä niillä kielillä, symboleilla ja kuvilla, jotka ovat merkityksellisiä kussakin ajassa ja paikassa. Erityisesti on huolehdittava siitä, että haavoittuvassa asemassa olevat, mieleltään tai hengeltään vajavaiset sekä kielellisesti kehittymättömät voivat ottaa evankeliumin vastaan omana itsenään.
Evankelioimisen tapoja on monia, samoin käsityksiä siitä, mitä evankeliointi on. Suomessa toteutetussa evankelioinnissa on perinteisesti pidetty keskeisenä julistusta. Jossain evankelioimisena pidetäänkin vain kirkon julistavaa ja kutsuvaa toimintaa, toisaalla taas evankelioinnin oleellisena osana nähdään ihmisten elinolojen parantaminen. Julistusta ja diakonista todistusta ei voi erottaa toisistaan, mutta niitä ei pidä myöskään sekoittaa. Ihmisten haavoittuvuutta hätätilanteissa ei tule käyttää hyväkseen, vaan evankelioimisen tulee aina tapahtua toisia kunnioittavasti ja vastuullisesti.
Jeesus piti omaa julistustaan ja toimintaansa Jesajan kirjan mukaisena evankelioimisena:
”Herran henki on minun ylläni, sillä hän on voidellut minut ilmoittamaan köyhille hyvän sanoman, julistamaan vangituille vapautusta ja sokeille näkönsä saamista, päästämään sorretut vapauteen ja julistamaan Herran riemuvuotta.” (Jes. 61:1–2, Luuk. 4:16–19)
Kirkkojen piirissä evankelioimisesta alettiin puhua erityistyömuotona saksalaisen sisälähetyksen yhteydessä 1800-luvulla, jolloin köyhyys, muu yhteiskunnallinen kurjuus ja tapojen turmeltuminen herättivät monet papit vastuuseen kansan tilasta. Tavoitteena oli tällöin kansan pelastaminen hengelliseltä ja yhteiskunnalliselta rappiolta julistamalla evankeliumia ja palvelemalla kärsiviä ihmisiä.
Usein myöhemmin evankelioiminen on ymmärretty kapea-alaisesti kansanjoukkojen käännyttämiseksi tai herätyskokousten järjestämiseksi. Evankelioimisessa on kuitenkin kysymys seurakunnan perustehtävästä. Evankelioimisen muotoja on lukuisia.
Evankelioimisessa korostetaan nykyisin kirkkojen piirissä seurakunnan missionaarista eli lähetystyöhön liittyvää luonnetta ja kunkin kristityn todistusta Kristuksesta (Ap.t. 1:8). Oman vakaumuksen tunnustaminen on jokaisen kristityn etuoikeus ja kutsumus. Kristillinen usko on usein levinnyt nopeimmin siellä, missä ihmiset ovat kertoneet toisilleen elämänsä suurimmasta löydöstä.
Kirkkohallituksen evankelioimistyön toimikunta tukee seurakuntia ja kirkollisia järjestöjä niiden tehtävässä koordinoimalla evankelioimisesta käytävää keskustelua ja etsimällä uusia evankelioimisen tapoja.
Toimikunta on kiinnittänyt erityisesti huomiota siihen, miten seurakuntaan muuttaneet ja maahanmuuttajat voitaisiin toivottaa tervetulleeksi seurakunnan yhteyteen. Evankelioimisessa pidetään tärkeänä keskusteluyhteyden syntymistä niihin, jotka ovat jostakin syystä loitontuneet seurakunnasta.