Ujuni Ahmed: Stop silpomiselle ja alistamiselle

Ihmisoikeusaktivisti Ujuni Ahmed kertoo kantasuomalaisille vieraasta varjoyhteiskunnasta, jossa tyttöjen kohtelu on kuin toisesta maailmasta. Hänen on muslimina mahdotonta hyväksyä, että ihmisoikeusrikoksia ja sortoa puolustellaan uskonnolla. ”Se on tuomittava ehdottomasti aina.”

”En koe olevani erityisen rohkea, mutta kun näen ympärilläni epäkohtia, minun on vaikea sulkea niiltä silmiäni”, sanoo Suomen rohkein somali Ujuni Ahmed. Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin -kirjassa ja -näytelmässä elämäntarinansa kertonut ihmisoikeusaktivisti taistelee tyttöihin kohdistuvaa alistamista ja kunniaväkivaltaa sekä silpomista vastaan.

”Harva hyväksyy itseensä kohdistuvaa väkivaltaa, ja minäkin haluan elää ilman väkivaltaista kontrollia. Jos haluan itselleni hyviä asioita, minun pitää haluta niitä myös muille”, Ujuni Ahmed, 37, perustelee ihmisoikeustyötään.

Rauhallisesti puhuva ja suoraan silmiin katsova tyttöjen oikeuksien esitaistelija tekee vahvan vaikutuksen koskettavalla kasvukertomuksellaan Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin (WSOY). Yhdessä Elina Hirvosen kanssa kirjoitettu teos sai hienon tulkinnan Suomen Kansallisteatterin suurella näyttämöllä Satu Linnapuomin ohjaamana. Näin näytelmän viime vuonna päivänäytöksessä, jossa oli paljon koululaisia. Varsinkin kokomustiin asuihin verhoutuneet somalitytöt näyttivät vakavilta ja mietteliäiltä.

Ujuni Ahmed kertoo kantasuomalaisille vieraasta varjoyhteiskunnasta, jossa tyttöjen kohtelu on kuin toisesta maailmasta. Hänen on muslimina mahdotonta hyväksyä, että ihmisoikeusrikoksia ja sortoa puolustellaan uskonnolla.

”Se on tuomittava ehdottomasti aina.”

Muslimiyhteisöissä näin suora ja rehellinen itsekritiikki ei ole kuitenkaan saanut juuri tilaa. Vääryyksiin ja rikoksiin puuttunut totuudentorvi on uskontonsa jyrkimmille edustajille sylkykuppi ja luopio, johon on kohdistunut usein uhkailuja. Kukaan muu suomalainen somali tai Lähi-idän tiukimman islamintulkinnan taustasta tuleva nainen tai mies ei ole uskaltanut sanoa samoja tosiasioita ääneen kuin Ujuni Ahmed. Hän onkin saanut Suomen PEN:n sananvapauspalkinnon.

Miten juuri hän uskalsi tarttua taustayhteisönsä epäkohtiin?

Unelmani oli kavennettu

Ujuni Ahmedin isä oli ensimmäisiä Suomeen Neuvostoliiton kautta tulleita somaleita. Perhe tuli perässä vuonna 1990, jolloin sisällissota raivosi Somaliassa.

”Se oli kaaostilanne – vain hyvin etuoikeutetut kaupunkilaiset pääsivät pakenemaan.”

Kahdeksanlapsinen perhe asettui Helsingin Kontulaan.

”Olin vanhimpana tyttärenä äidin oikea käsi, vastuullinen tarkkailija, jonka aivot raksuttivat aina. Pidin huolta pienemmistä sisaruksista ja tulkkasin äidille. Vastuu oli painava.”

Temperamenttinen tyttö mietti pienestä pitäen, mikä on oikein ja väärin. Yläasteen loppuvaiheessa hän alkoi kyseenalaistaa yhteisönsä toimintatapoja. Ennen kaikkea: ”Miksi meitä tyttöjä kontrolloidaan väkivaltaisesti ja nöyryytetään?” Lähihoitajakoulu tuli opiskelupaikaksi ”annettuna”.

”Kukaan ei kysynyt, mitä itse haluan. Unelmani ja mahdollisuuteni oli kavennettu. Se tuntui valtavan epäoikeudenmukaiselta.”

 16-vuotiaana Ujuni alkoi jäädä hatkoihin. ”Kunnon muslimitytön” rooliin sopeutumaton teini ei palannut aina kotiin yöksi. Hän etsi kaveriensa kanssa yöpaikan, mistä milloinkin sai.

Miksi kyselevä tyttö on huono

Uskonto määritteli lapsena Ujunin Ahmedin elämää. Se ei näyttäytynyt pelkästään ongelmien ja kontrollin kautta, vaan myös positiivisesti. Sääntöjä riitti: vääräuskoisten kanssa ei kannata viettää aikaa, eikä miehiä saa katsoa silmiin. Tytön on peitettävä itsensä huivilla ja pitkällä, muodot kätkevällä hameella.

”Nykyään käytän huntua vain silloin kun haluan, yleensä rukoillessa, ramadanin aikana ja moskeijassa.”

Hän ei koskaan oppinut olemaan kyselemättä ja kyseenalaistamatta, vaikka juuri sitä tyttöjen päähän yritettiin paukuttaa koraanikoulussa ja kotona. Miksi-kysymys oli kielletty, mutta hän kyseenalaisti säännön: Miksi tyttö, joka kyselee miksi, on muka huono tyttö? Miksi tytöiltä vaaditaan eniten, ja silti heitä kunnioitetaan vähiten? Miksi meidän oli puhuttava hiljaa? Miksi meidän pitää kunnioittaa koraanikoulun opettajaa, joka valehtelee ja lyö? Miksi emme voineet käyttää hajuvettä ja meikata… Koraanikoulussa ruumiillinen kuritus oli arkipäivää.

”Epäoikeudenmukaiset, väkivaltaiset rangaistukset jättivät monille elinikäisiä traumoja. Koraanikoulustamme valmistui sekä radikalisoituneita muslimeita että niitä, jotka liittyivät ISIS-järjestöön.

Suomessa heikommista pidetään huolta, kuten Koraanissa kehotetaan

Uskontoa käytettiin Ujuni Ahmedin kasvatuksessa naisten alistamisen välineenä.

”Monenlaisia väkivallan muotoja perusteltiin uskonnolla. Minulla oli pitkään ristiriita sen suhteen, että miten joku niin tärkeä asia kuin usko voi tuottaa minulle niin paljon pahaa ja ongelmia.”

Erityisesti epätasa-arvoisimmat uskonnolliset johtajat ylistävät islamilaisia maita ja kritisoivat länsimaita.

”Mutta miten he selittävät sen, että muslimit pakenevat kotimaistaan ulkomaille hakemaan oikeuksia, joita omissa maissa ei kunnioiteta?”

Ihmisoikeusaktivisti ei pidä ihanteellisena islamin hengessä toimivana yhteiskuntana Irania, saati Saudi-Arabiaa, vaan suomalaista hyvinvointivaltiota, jossa heikommista pidetään huolta, kuten Koraanissa kehotetaan. Monet muslimimaat ja -yhteisöt ovat menneet viime vuosikymmeninä vain konservatiivisempaan suuntaan. Naisten asema heikentyy.

”Se asetelma tekee välillä toivottomaksi.”

Korjaava kokemus uskon kauneudesta

Pahimpien hatka-aikojensa jälkeen levoton nuori nainen meni rauhoittumaan isänsä luo Lontooseen. Siellä kohokohtia olivat käynnit Whitechapelin kauniissa moskeijassa.

”Ajatteluani avarsi, kun näin miten monta tapaa olla muslimi on.”

Huivin ja pitkän hameen käyttö ei ollut välttämätöntä. Uskonnosta, jota oli lapsuudessa pitkälti tarjoiltu syyllisyyden, uhkailun ja väkivallan kautta, tuli rohkeuden lähde. Ujuni Ahmedin ”ympäröi uskonnon kauneus”.

”Se oli minulle todella korjaava kokemus, jonka jälkeen oli helpompi palata Suomeen. Löysin uskon Jumalaan, joka on nyt elämäni suurin voimavara.”

Hän ymmärsi, että usko on hänen ja Jumalan välinen asia, hengellistä kilvoittelua, jota ei tehdä yhteisön sääntöjen noudattamisen vuoksi.Vaikka nuoruusvuodet olivat raskaita ja kaoottisia, taustalla oli sittenkin kantava voima, joka auttoi pääsemään vaikeuksien läpi. Ujuni Ahmed yrittää nyt toimia parhaansa mukaan. Rukous on tässä tukena.

”Ilman uskoa elämä olisi aika yksinäistä.”

Uskonnon ongelmat liittyvät ihmisiin, jotka perustelevat vääryyksiä uskonnon varjolla.

”Tänään usko on minulle vapauttava voimavara. Se Jumala, johon uskon, on anteeksiantava. Hän antaa minulle voimaa toimia oikein, ja sitä ei kukaan ihminen määrittele tai tuomitse.”

Positiivinen katsomus tekee hyvää

Entä miltä kirkko ja kristinusko näyttää Suomessa?

”Pidän yleisesti uskoa ja uskontoa hyvin positiivisina niin kauan kuin ne tekevät hyvää ihmisille, eikä niihin liity ihmisten kontrollointia ja vapauden riistämistä. Uskonnon kautta voidaan edistää monia tärkeitä asioita.”

Luterilaisesta perinteestä hänelle tarjottiin tietoa koulussa. Ystävien kautta tutuksi ovat tulleet ristiäiset ja kirkkohäät. Kehitysyhteistyössä Ujuni Ahmed oli mukana silpomisen vastaisessa kampanjassa ja ihmisoikeustyössä.

”Arvostan myös tosi suuresti piispa Mari Leppästä, joka on pystynyt tuomaan esiin sekä epäkohtia että uskonnon positiiviset puolet. Tuollaista uskonnollisuutta ihailen.”

Et ole yksin ongelminesi

Ujuni Ahmed opiskeli nuorisotyöntekijäksi. Hän joutui tekemään paljon työtä vakuuttaakseen muslimivanhempia siitä, ettei ohjaa lapsia huonoille teille tai eroon uskonyhteisöstä.

”Minun piti osoittaa yhä uudelleen, että kunnioitan kulttuuriamme ja uskontoamme, vaikka käytän usein vartalonmyötäisiä vaatteita, meikkaan ja kuljen ilman huivia.”

Hän on törmännyt useissa yhteisöissä siihen, ettei väkivallan uhreilla ole mahdollisuuksia nostaa esiin ongelmiaan. He pelkäävät puhua.

Moni tyttö kokee olevansa yksin surujensa, häpeänsä tai ulkopuolisuutensa kanssa, aivan niin kuin hän itse koki aikanaan.

”Nuoret häpeävät ongelmiaan, avun hakemista ja omista traumoista puhumista. Halusin jakaa heille omia kokemuksiani ja tuoda ne nähdyiksi osana rakenteellisen väkivallan muotoja.”

Silpominen on karmea rikos

Päihteitä Ujuni Ahmed ei onnekseen alkanut käyttää rikkinäisinä nuoruusvuosinaan, eikä hän tullut raiskatuksi majaillessaan tuntemattomien nurkissa. Vieläkin peruuttamattomampaa pahaa hänelle oli kuitenkin tehty jo kolmivuotiaana. Moni suomalainen tyttö on ympärileikattu joko ennen Suomeen saapumista tai sitten heidät lähetetään tähän hirvittävän brutaaliin operaatioon ulkomaille, ja viedään usein sukulaisten kautta silvottavaksi.Satoja suomalaistyttöjä kuuluu tälläkin hetkellä riskiryhmään. Silpomiskulttuuri on jopa vahvistunut joissakin maahanmuuttajien diasporayhteisöissä.

Al Jazeera -media haastatteli taannoin kenialaista silpomisklinikkaa, jonka työntekijät kertoivat monien potilaiden tulevan Pohjoismaista.

”Tarvittaisiin tehokkaita puuttumiskeinoja, jotta nämä rikokset selvitettäisiin ja tekijät saataisiin kiinni. Lain valvontajärjestelmä tökkii pahasti.”

Silpomisen uhrit ja mahdolliset tulevat uhrit pitäisi tunnistaa. Kun ihmiset aktivoituvat puhumaan aiheesta ja vastustamaan tätä suurta ihmisoikeusrikosta, on uhrienkin helpompi puhua. Hiljainen hyssyttely, suvaitsevaisten ihmisten toivoma ”sensitiivisyys” tai ”yhteisöjen kuunteleminen” eivät riitä tai auta.

”Tästä seksuaalisen väkivallan pahimmasta muodosta tarvittaisiin yhteiskunnallista valistusta, tiedottamista ja avointa keskustelua vanhempien ja lasten kanssa neuvolassa, koulussa ja terveydenhuollossa.”

Mikään ei pyhitä pahuutta

Ujuni Ahmed on suomalaisen silpomiskeskustelun pioneeri. Hän lähti ajamaan ystävineen tyttöjen silpomisen vastaista erillislakia ja jätti vuonna 2019 eduskuntaan kansalaisaloitteen ja esitteli sen eduskunnan lakivaliokunnalle.

”Yksi elämäni tarinoista sai sinä päivänä onnellisen lopun. Siihen tarinaan liittyi valtava määrä kipua, ulkopuolisuutta, särkymistä ja pimeyttä, jonka keskellä kaikki olisi voinut mennä myös toisin”, hän kertoo kirjassaan.

Suomalainen yhteiskunta ilmaisee erillislain kautta entistä selkeämmin, ettei mikään kulttuuritausta tai uskonto ole hyväksyttävä syy tyttöjen sukuelinten tuhoamiseen.

”Meillä astui tämän vuoden 2025 alusta voimaan silpomisen vastainen laki. Jotkut yrittivät torpata lain. He eivät nähneet silpomista väkivallan muotona, mutta me näimme enemmän!” ihmisoikeusaktivisti iloitsee.

Hänen työryhmänsä teki lakialoitetta pohjustettaessa työtä myös imaamien kanssa.

”Vaikka uskonnolliset yhteisöt ja niiden johtajat eivät ole yksin täysin vastuussa näistä asioista, niiden pitäisi kyetä suojelemaan tyttöjä myös omasta tahdostaan.”

Rangaistusmatkailu ei avarra

Ujuni Ahmed haluaisi vaikuttaa naisten ja tyttöjen oikeuksiin myös ulkomailla.

”Kaikkien maailman muslimien pitäisi puuttua esimerkiksi talebanin vankeina olevien Afganistanin naisten tilanteeseen.”

Työtä riittää kyllä Suomessakin. Ujuni Ahmed on nostanut Fenix Helsinki -yhdistyksensä kanssa esiin myös ”rangaistusmatkat”. Tottelemattomina tai liian länsimaalaistuneina pidettyjä lapsia ja nuoria lähetetään ulkomaille sukulaisten luo tai laitoksiin, joissa heille opetetaan uskontoa ankaramman kaavan kautta. Heille on tehty väkivaltaa, myös seksuaalista, ja heitä on pakkonaitettu näillä matkoilla. Moni yhtäkkiä koulusta kadonnut ei koskaan tullut takaisin, mutta viranomaiset eivät etsineet heitä.

”Näillä nuorilla on ollut karmeita matkoja, ja he ovat olleet aivan rikki palatessaan Suomeen.”

Jotkut Ujuni Ahmedin nuoruuden tutut eivät koskaan toipuneet näistä kokemuksistaan, vaan he sortuivat päihteisiin tai menettivät mielenterveytensä. Rangaistumatkailu ei avarra, vaan ahdistaa.

Varotaan varjoyhteiskuntia

Ujuni Ahmed on jo vuosien ajan vaatinut, että muslimiyhteisöjen on korkea aika ottaa vastuu harteilleen ja miettiä, miten voitaisiin ennaltaehkäistä väkivaltaa. Joissakin yhteisöissä ylläpidetään vääristyneitä kunniakäsityksiä.

”Kun yhteiskunnan arvoihin ja lakeihin ei juurruta, syntyy rinnakkaisyhteiskuntia.”

Alueiden segragaatio on vahvistunut esimerkiksi Helsingissä, Turussa, Espoossa ja Vantaalla. Tietyille alueille keskittyy etnisten, kulttuuristen ja uskonnollisten ryhmien ympärille rakentuneita yhteisöjä, jotka toimivat omalakisesti, eivät ehkä edes halua integroitua yhteiskuntaan.

”Muutaman vuotta sitten olisin sanonut, ettei segregaatiokehitys ole kovin vahvaa, mutta nyt rinnakkais- ja varjoyhteiskuntien syntymisestä on viitteitä.”

Suomessa elää naisia, jotka eivät saa mennä töihin tai opiskella vapaasti. Heidät pakotetaan naimisiin, ja raiskaus avioliitossa on arkea. Tyttöjä kasvatetaan yhä uskomaan, että sukupuolielinten silpominen on välttämätöntä. Toisenlainenkin todellisuus olisi vielä mahdollinen ennen kuin eriytymiskehitys etenee liian pitkälle.

Enää en vello ongelmissa

Ujuni Ahmed haaveilee maailmasta, jossa ihmisen oikeudet eivät riipu taustasta, sukupuolesta, ihonväristä, ulkonäöstä, uskonnosta, seksuaalisesta suuntautumisesta tai yhteisöstä, johon on syntynyt. Nuorena hän ei haaveillut mistään, eikä uskaltanut ajatella tulevaisuutta. Hän tunsi olevansa niin hajalla, ettei uskonut elävänsä vanhaksi eikä saavansa puolisoa, saati ansaitsevansa lapsia. Hän kärsii niistä tunteista yhä. Suhde vanhempiin, joille väitettiin tyttären häpäisevän koko yhteisön, on ohut.

”Tuntuu, että olen epäonnistunut, koska en pystynyt täyttämään odotuksia, joita minulle on lapsesta asti annettu. Vaikka moni asia on nyt hyvin, tunne, että minussa on jotain vikaa, jotain pahaa ja väärää, ei ole koskaan kadonnut täysin.”

Nyt pahimman häpeänsä voittaneella ja hiljaisuutensa rikkoneella naisella on kuitenkin puoliso ja kaksi pientä lasta, muutaman kuukauden ikäinen ja alle parivuotias.

”Äidiksi tuleminen on tehnyt minulle hyvää. Se on antanut perspektiiviä elämääni. Enää en ehdi velloa liikaa omissa ongelmissani, kun hoidan lapsia. He pistävät minut hyvällä tavalla keskittymään olennaiseen – heihin itseensä”, sanoo Ujuni Ahmed ja hymyilee.

Teksti: Janne Villa
Kuva: Otto Virtanen, WSOY:n kuvapankki.

Tutustu myös kirkon tasa-arvo ja yhdenvertaisuussuunnitelmaan.