Pappisvirka on avattu naisille useissa protestanttisissa kirkoissa 1900-luvun loppupuolella. Miespappeuden perinne on säilynyt roomalaiskatolisessa ja ortodoksisessa kirkossa.
Naispappeudesta myönteisen päätöksen tehneet kirkot ovat tulkinneet, että miesten toimiminen saarnavirassa varhaiskirkossa on perustunut miehen asemaan yhteiskunnassa, tai että varhaiskirkossa myös naiset toimivat merkittävissä seurakunnan tehtävissä. Yhteiskunnallisen näkemyksen muututtua sukupuolten tasa-arvoa kannattavaksi pappisviran avaaminen naisille on kehityksen johdonmukainen seuraus, eikä sille ole teologisia esteitä.
Wendla Ivaska suoritti ensimmäisenä naisena Suomessa teologisen loppututkinnon 1913. Naisteologien tehtävät kirjattiin kirkkolakiin 1953. Ensimmäisen kerran naisteologi anoi Suomessa pappisvihkimystä 1955.
Suomessa kirkolliskokous äänesti naispappeudesta ensimmäisen kerran 1963. Enemmistö äänesti puolesta, mutta lainmuutokseen vaadittavaa 3/4 määräenemmistöä ei saavutettu. Kirkolliskokous perusti naisteologeja varten lehtorin viran.
Toisen kerran äänestettiin pappisviran avaamisesta naisille 1976, mutta jälleen määräenemmistö jäi saavuttamatta. Kolmannessa äänestyksessä 1984 naispappeus kaatui jälleen äänin 73–32. Päätöstä seurasi kirkostaeroamisaalto.
Marraskuussa 1986 päätös oli myönteinen ja vuoden 1988 alusta se sai lainvoiman. Maaliskuussa 1988 ensimmäiset 94 naisteologia vihittiin Suomen evankelis-luterilaisen kirkon papeiksi.
Piispan virka avattiin naisille kirkolliskokouksen päätöksellä toukokuussa 1990. Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon valittiin ensimmäinen naispiispa 3.6.2010, kun TM, pastori Irja Askola valittiin Helsingin hiippakunnan piispaksi.
Ensimmäinen luterilainen naispiispa, Maria Jepsen, valittiin Saksan evankeliseen kirkkoon vuonna 1992.