Välähdys feministiteologiaa

Juuri nyt ihmisten yhdenvertaisuus on kirkossa käytävän keskustelun ykkösaiheita.

Syystä ja toisesta haluan kuitenkin kääntää katseeni kohti menneisyyttä, omaani; aikaan joka tuntuu kokemuksellisesti kaukaiselta. 2000-luvun alussa suoritin Helsingin yliopistossa naistutkimuksen opintoja, (joista vuonna 2010 alettiin käyttää nimeä sukupuolentutkimus.) Feministisen ajattelun maailmassa hakeuduin kuuntelemaan erityisesti niitä filosofeja ja teologeja, jotka analysoivat mielestäni kiinnostavasti länsimaisen yhteiskunnan, kulttuurin ja uskonnon perustavia valtarakenteita ja -mekanismeja. Yksi näistä ajattelijoista oli ranskalainen Michel Foucault (1926–1984).

Ketkä saavat puhua?

Foucault rakensi ajatteluaan vallasta ennen kaikkea historiantutkimuksen keinoin. Hänen tarkastelunsa kohteena olivat erilaiset, varsinkin 1800-luvulla muotoutuneet instituutiot.  Foucault oli kiinnostunut siitä, mitä sairaalat, vankilat, tehtaat ja erilaiset kasvatuslaitokset tekevät ihmiselle; millä tavalla muovaavat ihmisten toimintaa ja käsityksiä itsestä ja maailmasta. Toisin sanoen Foucault kysyi, millaisia ihmisiä nämä kuria ja kuuliaisuutta painottavat laitokset tuottavat.  Toiseksi hänen kiinnostuksensa kohteena olivat yhteiskunnan pakkolaitoksissa syntyvät diskurssit eli vähitellen vakiintuvat tavat ymmärtää ja kuvata ihmisyyttä.  Foucault suuntasi tarkastelunsa myös tietoa tuottaviin instituutioihin. Kirjoittaessaan modernin lääketieteen synnystä 1800-luvun alun Ranskassa hän korostaa, että uudessa lääketieteelliseensä diskurssissa määriteltiin myös kriteerit sille, ketkä saivat puhua ja esittää näkemyksensä sairauksista ja niiden hoidosta. Lääketieteellisen diskurssin ulkopuolelle suljettiin ne, jotka eivät olleet saaneet asianmukaista koulutusta.

Foucault’n innoittamana suoritin yhden naistutkimuksen opintojakson kirjoittamalla esseen otsikolla Hei, kuka puhuu? Pohdin siinä, millä tavalla naisten pääsy pappisvirkaan oli muuttanut kirkossa kaikuvaa Jumala-puhetta. Tulkitsivatko naiset kristillistä uskoa perinteisestä poikkeavin sävyin ja sanoin? Muistan olleeni pettynyt niin itseeni kuin muihin pappisnaisiin, jotka olimme niin auliisti ottaneet käyttöön miesten luoman uskonnollisen kielen ja kuvaston. Samalla ymmärsin meitä, joiden kautta ja joiden suulla patriarkaalinen traditio puhui: Emmekö juuri me, teologisen koulutuksen saaneet, olleet aivan erityisellä tavalla kristillisen diskurssin muovaamia?  

Toisenlaisen teologian aika

Foucault’n ohella keskityin opinnoissani kuuntelemaan feministiteologeja, jotka olivat asettaneet itselleen likimain mahdottoman tehtävän: ei ainoastaan kyseenalaistaa kristinuskon maskuliinista symboliikkaa vaan luoda sen tilalle jotain aivan muuta. Erityisen vaikuttunut olin kanadalaisen Grace Jantzenin (1948–2006) tavasta katsoa kristinuskoa sekä kriittisesti että luovasti. Jantzen pitää kristinuskon ongelmana paitsi mies- myös kuolemakeskeisyyttä. Monien muiden uskontojen tavoin ihmisen kuolevaisuus muodostaa lähtökohdan ja perustan kristinuskolle. Ihmisen elämä hahmottuu kulkemiseksi kohti kuolemaa ja pelastus ikuiseksi elämäksi sen jälkeen. Entä jos kristillistä uskoa ja ajattelua määrittäisi kuoleman sijaan syntymä? Jantzen kysyy. Millaiselta näyttäisi kristinusko, jota ei kannattelisi huoli ihmisyksilöiden kuolemanjälkeisestä kohtalosta vaan kaikkien maailmaan syntyneiden ja syntyvien hyvinvoinnista?

Niin Grace Jantzenin kuin muiden feministiteologien työtä motivoi eettinen huoli ja halu muuttaa hierakkista, epätasa-arvoa tuottavaa kristinuskon tulkintaa. Myös varhaisen suomalaisen feministiteologian edustaja Irja Askola välttää runoissaan maskuliinista Jumalan nimeämistä. Hän ei puhu Jumalasta Taivaan Isänä eikä Herrana, ja kutsuu Jeesusta ”meidän veljeksemme”, joka vie ”kohtaamaan vallasta osattomat ja hylätyt, vastustamaan tuhoa, alistamista ja syrjintää”.

Ajattelen, että jälleen ja juuri nyt on toisenlaisen teologian, Jumalasta puhumisen aika. Juuri nyt on kannustettava itseä ja toisia käyttämään sananvaltaa, joka kuuluu kaikille kristityille, ei ainoastaan teologisen koulutuksen saaneille. Juuri nyt on aika – Askolan runon sanoin – rohkeasti vastustaa vääryyttä.

Lainaukset Irja Askolan runosta teoksessa Matkaan naiset (1988).

Kirjoittaja on tutkija ja työnohjaaja. Hänen toimittamansa kirja Taantuvan tasa-arvon kirkko sai kirjoittajineen Kirkon tasa-arvopalkinnon 2020.

Teksti: Anni Tsokkinen

Lue myös:

Kirkon tasa-arvopalkinto 2020 Taantuvan tasa-arvon kirkko -kirjalle ja sen kirjoittajille

Arkkipiispan puhe tasa-arvopalkinnon jakotilaisuudessa