Luterilainen usko

Luterilaisuus sai alkunsa 1500-luvun Saksassa.

Saksalainen munkki ja raamatuntutkija Martti (Martin) Luther (1483–1546) otti syksyllä 1517 kantaa katolisessa kirkossa vallalla olleeseen aneiden väärinkäyttöön. Hän kirjoitti 95 teesiä, jotka hänen kerrotaan naulanneen Wittenbergin linnankirkon oveen. Todisteita naulaamisesta ei kuitenkaan ole. Joka tapauksessa Luther lähetti teesit arkkipiispalle ja muutamalle muulle oppineelle ja ilmaisi niissä kritiikkinsä katolisen kirkon vallitsevia käytäntöjä kohtaan.

Teeseistä sai alkunsa reformaatio, uudistus, jonka myötä katolisen kirkon piiristä erosi lukuisia niin sanottuja protestanttisia – protestin myötä syntyneitä – yhteisöjä.

Lutherin innoittamia seurakuntia ja kirkkoja alettiin vähitellen kutsua "luterilaisiksi", vaikka Luther itse vastustikin nimitystä. Suomen evankelis-luterilainen kirkko kuuluu yhtenä kirkkona tähän luterilaisten kirkkojen perheeseen.

Katso luterilaisen uskon sisällöstä: Yksin uskosta ja armosta.

Agricola suomalaisen luterilaisuuden vaikuttaja

Pohjolaan reformaatio tuli alkuaan saksankielisten saarnamiesten mukana. Uskonto alistettiin myös hallitsijoiden valtataistelujen välineeksi, ja liikehdintä kohti reformaatiota oli kovinkin poliittista.

Suomeen luterilaisuus saapui Wittenbergissä opiskelleiden suomalaisten, erityisesti Mikael Agricolan (1510–1557) työn kautta. Pääosin Raamatun suomentanutta Agricolaa pidetään myös suomen kirjakielen ja suomenkielisen kirjallisuuden "isänä".

Yksi ja yhteinen Kristuksen kirkko

Kaikkia evankelisia kirkkokuntia, jotka syntyivät 1500-luvulla protestiliikkeenä roomalaiskatolisessa kirkossa, kutsutaan protestanttisiksi. Kaikki evankelisen liikkeen kannattajat eivät kuitenkaan päätyneet yhden liikkeen sisälle, koska eivät löytäneet yksimielisyyttä siitä, mitä aito usko lopulta piti sisällään. Luterilaisten kirkkojen lisäksi protestanttisia kirkkokuntia ovat muun muassa anglikaaninen kirkko sekä niin kutsutut reformoidut kirkot.

Katolisia, ortodokseja, protestantteja ja tunnustuskuntiin kuulumattomia kristittyjä yhdistää usko Kristukseen ja tämän sovitustyöhön. Jakautuneisuudestaan huolimatta kristikunta monine eri haaroineen muodostaa siis yhden Kristuksen kirkon. Kristittyjen ykseyttä etsitään nykyään monin tavoin kirkkojen tekemän ekumeenisen työn kautta.