Rippisalaisuus kuuluu rippiin, jossa ripittäytyvä tunnustaa syntinsä ja saa synninpäästön ripin vastaanottajalta. Ripittäytymisen voi ottaa vastaan pappi, lehtori, diakoniatyöntekijä tai joku seurakunnan jäsen.
Rippi ja sielunhoidollinen keskustelu ovat aina luottamuksellisia. Pappeja sitoo rippisalaisuus, joka on ehdoton vaitiolovelvollisuus. Muita kirkon työntekijöitä sitoo virkaan liittyvä vaitiolovelvollisuus, ja seurakuntalaisia seurakuntaa koskeva vaitiolovelvollisuus. Pappeja koskevan rippisalaisuuden murtamattomuus perustuu eduskunnan säätämään kirkkolakiin. Kirkon muiden työntekijöiden ja seurakuntalaisten vaitiolovelvollisuutta rajoittavat lailla säädetyt vakaviin rikoksiin liittyvät ilmoitus- ja todistusvelvollisuudet.
Kirkkolaissa on säädetty papin rippisalaisuudesta seuraavasti: ”Yksityisessä ripissä tai muuten sielunhoidossa papille uskottua asiaa ei saa ilmaista, eikä myöskään sitä henkilöä, joka papille on uskoutunut” (KL 5 luku 2 § 1 mom.).
Pappi ei siis saa paljastaa edes sitä, kuka hänelle on ripittäytynyt. Vaikka pappia kuulusteltaisiin todistajana, hän ei saa ilmaista sitä, mitä yksityisessä ripissä tai sielunhoitotilanteessa on hänelle uskottu. Jos ripin vasta anottaja on maallikko, rippisalaisuudella ei ole juridista suojaa.
Jos joku kertoo yksityisessä ripissä tai sielunhoitotilanteessa suunnittelevansa rikosta, papin on kehotettava häntä ilmoittamaan asiasta viranomaisille tai sille, jota vaara uhkaa. Jollei hän suostu siihen, papin on kerrottava hyvissä ajoin ja varovasti asiasta viranomaisille, kuitenkin niin, ettei asianomainen suoraan tai välillisesti tule siitä ilmi.
Yksityinen sielunhoito ja rippi kuuluvat papin erityisiin tehtäviin.
Aika puhua – aika vaieta Rippisalaisuus ja vaitiolovelvollisuus kirkossa -julkaisu. Rippi ja sielunhoito Pappien rippisalaisuus, Kirkkolain 2 § 1 mom.