Veli-Pekka Lehtola: Kirkon saamelaishanke lähti liikkeelle jäkälätasolta

Kevään 2025 aikana julkaistavassa saamelaisjuttujen sarjassa tutustutaan saamelaisten arkeen ja pyhään. Emeritusprofessori Veli-Pekka Lehtola kertoo Saamelaiset kirkossa -hankkeesta, joka purkaa kirkon ja saamelaisten suhteen eri vaiheita.

Saamelaiset ovat sinnitelleet kiperissä tilanteissa sitkeyden, kekseliäisyyden ja huumorin voimin, sanoo emeritusprofessori Veli-Pekka Lehtola. Myös kirkon ja saamelaisten suhteeseen on mahtunut matkan varrella kirjavia vaiheita. Niistä juontuvia jännitteitä purkaa osaltaan Saamelaiset kirkossa -hanke, jonka ohjausryhmää pohjoissaamelainen Lehtola luotsaa.

Veli-Pekka Lehtola tuntee saamelaisasiat jäkälätasolta akateemisiin ympyröihin. Inarilaislähtöinen tutkija-kirjailija on itse pohjoissaamelainen ja Oulun yliopiston Giellagas-instituutin saamelaiskulttuurin emeritusprofessori.

Lehtolan mukaan saamelaisten asema Suomessa on monipiippuinen kysymys, johon on mahdotonta vastata yksiselitteisesti.

”Saamelaisten kielelliset oikeudet eivät tällä hetkellä herätä niin suuria ristiriitoja kuin esimerkiksi vielä 1970-80 -luvuilla. Nykyisin kielihankkeisiin saadaan myös kohtalaisen paljon rahoitusta, joskin haasteita riittää arkipäivän tilanteissa ja asenteissa.”

Sen sijaan kysymys saamelaisten alkuperäiskansa-asemasta, joka liittyy itsemääräämiseen ja maaoikeuksiin, aiheuttaa edelleen kiistaa. Jo 1970-luvulla puhuttiin saamelaislaista, joka olisi antanut saamelaisille oikeuden vastata itse omien alueidensa hallinnosta.

”Asia ei tunnu edelleenkään saavan hyväksyntää suomalaisessa järjestelmässä. Historian pitkä linja on se, että suomalaisten päättäjien mielestä saamelaiset eivät pysty päättämään omista asioistaan: he eivät saa edelleenkään määritellä edes sitä, kuka on saamelainen”, Lehtola sanoo.

”Joskus 20 vuotta sitten saamelaisilla oli hyvin optimistinen näkemys, että tämähän alkaa tästä suttaantua. Sen jälkeen tilanne on muuttunut, ja saamelaisalueilla on toteutettu hankkeita, joiden päätöksenteossa on kävelty saamelaisten yli.” 

Lehtola mainitsee esimerkkeinä näistä Jäämerenrata-hankkeen, alkuperäiskansoja koskevan ILO-sopimuksen kaatumisen eduskunnassa vuonna 2015 sekä uudistetun saamelaiskäräjälain valmistelun. Hän huomauttaa, että Suomi oli naapurivaltioihinsa verrattuna hyvin edistyksellinen perustaessaan vuonna 1973 saamelaisvaltuuskunnan – joka on nykyisten saamelaiskäräjien edeltäjä.

”Sittemmin Norja porhalsi ohitsemme ja on nykyisin täysin omassa kastissaan esimerkiksi maanomistuskysymyksissä. Ruotsissa taas tilanne on saamelaisoikeuksien suhteen aika lailla samanlainen kuin meillä; kieliasioissa jopa huonompi.”

Valtion sovintoprosessi pyrkii purkamaan koteloituneita tunteita 

Suomessa ei ole lähdetty sulauttamaan saamelaisia valtaväestöön virallisen politiikan kautta kuten Ruotsissa ja Norjassa. Lehtolan mukaan tulokset ovat olleet meillä silti suunnilleen samanlaiset eivätkä saamelaiset ole saaneet erityisasemaa.

”Meillä on ollut viime vuosisadan kuluessa monenlaisia ongelmia asuntolakouluista tekoaltaiden rakentamiseen ja rajasuluista kielen sulautumiseen. Tämä ylisukupolvinen taakka vaikuttaa vahvasti nykypäivän saamelaisiin”, Lehtola kertoo.

”Yleiseksi selviytymisstrategiaksi on vakiintunut vaikeneminen: tiedetään, ettei vastaan kannata kuitenkaan ruveta urputtamaan. Sen myötä ihmisten ja yhteisöjen sisälle on koteloitunut kielteisiä tunteita.”

Niitä purkamaan asetettiin vuonna 2021 Suomen valtion ja saamelaisten välinen totuus- ja sovintokomissio, jolle Lehtola on laatinut historiaselvityksen.

”Komission tarkoitus on ollut, että kuulemisten kautta saamelaiset pääsevät kertomaan omista asioistaan ilman, että niitä koko ajan kyseenalaistetaan tai niitä vastaan aletaan vänkäämään.”

Komissiolla on vielä tämä vuosi aikaa purkaa kaikkiaan 370 kuulemista ja katsoa, mitä kokemuksia niistä nousee esille ja mihin teemoihin tulisi puuttua. Kuulemisista kootaan oma julkaisu, jossa saamelaisten alkuperäiset äänet pääsevät kuuluville.

Sovintokomissiotyön kylkeen on perustettu psykososiaalisen tuen yksikkö Uvjj – Uvjâ – Uvja, joka tarjoaa saamelaiskulttuurin mukaista ja saamenkielisiä neuvoa, tukea ja kriisityötä. Lehtolan mielestä onkin oleellisen tärkeää, että ihmiset saavat tarvittaessa ammattiapua eivätkä jää yksin auki revittyjen haavojen kanssa.

Kirkon hankkeen lähtökohtana ihmisten ongelmat, haasteet ja tarpeet

Valtion prosessin virittely sai Suomen evankelis-luterilaisen kirkon pohtimaan, pitäisikö sen ryhtyä selvittämään asioita omasta puolestaan. Sämmiliih kirhoost – Sä‘mmla ceerkvest – Sápmelaččat girkus – Saamelaiset kirkossa -hanke (2023–2025) on osa tätä sovinnontyötä ja pyrkii selvittämään totuuden kirkon ja saamelaisten yhteisestä historiasta.

”Projektin taustalla on piispa Samuel Salmen anteeksipyyntö saamelaisilta vuonna 2012, joka oli tavallaan pyrkimys avata keskustelua. Piispa Jukka Keskitalo on puolestaan puhunut kirkon rakenteellisista synneistä saamelaisia kohtaan ja kokonaiskirkon vastuusta”, sanoo Lehtola, joka toimi hankkeen ohjausryhmän puheenjohtajana.

Prosessissa lähdettiin liikkeelle ruohonjuuri- eli jäkälätasolta: tavallisten yksittäisten ihmisten ongelmista, haasteista ja tarpeista. Seuraavaksi pyrittiin löytämään keinoja, joilla kirkko voisi vastata niihin rakenteellisesti.

Lehtola sanoo, että hankkeessa päätettiin kuulemisten sijaan järjestää keskustelutilaisuuksia, jotta luottamusta saataisiin rakennettua paremmin.

”Sitä paitsi kirkon perinteenä on ollut pikemminkin sielunhoidollinen lähtökohta. Niinpä asioita on käsitelty yksityisesti ja pienissä ryhmissä usein muun toiminnan, esimerkiksi duodjin eli saamenkäsityön ohessa.”

Lehtola haluaa muistuttaa, että kirkon sisällä on ollut saamelaisasioissa monenlaista henkeä ja politiikkaa historian kuluessa.

”Ei se ole ollut yhtä sortamista koko matkalla, mutta yhdenmukaistaminen on silti ollut hallitsevaa. Saamelaiset ovat olleet erikoinen mutta eivät erityinen ryhmä. Se on johtanut siihen, etteivät saamelaisten oikeudet ole päässeet kirkossa juuri ollenkaan esille.”

Jotkin piispat olivat Lehtolan mukaan 1900-luvun kuluessa hyvinkin saamelaismyönteisiä ja harrastivat aktiivista saamelaispolitiikkaa. Mutta kun näiltä aktiiveilta lopahti kiinnostus, tilanne palasi yleensä alkutilaan. Eli rakenteellisesti ei tapahtunut mitään, vaan kaikki oli kiinni yksittäisistä ihmisistä.

Saamelaiset kirkossa -hanke päättyi virallisesti vuoden 2024 lopussa. Sen päätösmessua vietetään toukokuussa.

”Jotta asiaan saataisiin jatkuvuutta, ohjausryhmä laati suosituksia, mitä kirkossa voitaisiin vastedes tehdä kirkolliskokouksesta paikallistasolle.”

Luottamus murtaa vaikenemisen perinnön

Lehtola kertoo, että saamelaisten piirissä oli valtion sovintokomission työtä kohtaan alkuun syviä epäluuloja.

”Jo hankkeen alkuun saaminen oli tervanjuontia. Mutta kun se lopulta pääsi käyntiin, ihmiset alkoivat vähitellen avautua ja yhtäkkiä valtava määrä ihmisiä halusi tulla puhumaan.”

Luottamus oli Lehtolan mukaan avainroolissa. Sen syntymistä auttoi se, että tilat tehtiin ihmisille riittävän turvallisiksi. Sama pätee kirkon hankkeeseen, sillä vaikenemisen perinne liittyy epäluottamukseen: ulkopuolisille ei ole haluttu alkaa juttelemaan, koska arvellaan, että eipä sitä yhteisymmärrystä synny kuitenkaan.

Lehtola arvelee vaikenemisen varmasti jatkuvan osaltaan edelleen, eikä osa saamelaisista hyväksy edelleenkään valtion sovintoprosessia.

”Osallistujille tämä on varmasti ollut hyvin vahva kokemus, ja heille, jotka tuovat esille tarinoita. Saamelaisten parissa on kuitenkin myös heitä, jotka ajattelevat, että mitä hyötyä tämmöisestä on – ettei tehtyä saa tekemättömäksi. Tämä kaksijako näkyy yhtä lailla kirkon hankkeessa.”

Antologiassa esiin kulttuurin ja hengellisyyden kirjo

Kirkon projektin puitteissa on tekeillä antologia, joka julkaistaan maaliskuussa. Saamelaisia pyydettiin kirjoittamaan teokseen itselleen tärkeistä kysymyksistä ja tuloksena on laaja kirjo artikkeleita, runoja, novelleja ja esseitä. Tekijöiden joukossa on muun muassa monta luovan alan edustajaa, jotka nostavat esiin saamelaisen musiikin ja muiden taiteiden merkityksen kirkossa.

”Saamelaisten asemasta kirkossa puhutaan usein kielen aseman kautta. Yhtä lailla tärkeitä ovat muut kulttuuriset muodot, jotka ovat puuttuneet meiltä lähes täysin. Esimerkiksi joikua ei ole hyväksytty kirkon piiriin, ja duodji eli saamenkäsityö on löytänyt tiensä kirkkojen sisustukseen vasta viimeisten 10–20 vuoden aikana”, Lehtola sanoo.

Antologiassa nousee esiin vahvasti myös saamelainen hengellisyys. Useat kirjoittajat kertovat oman henkisen ja hengellisen kasvunsa pohjalta, mitkä saamelaisuuden piirteet erottavat heidät muista kristitystä. Lisäksi antologia kattaa historiallisia katsauksia. Esimerkiksi saamelaispapin virka perustettiin jo vuonna 1945. Hyväntahtoinen ajatus ei kuitenkaan Lehtolan mukaan toteutunut siinä muodossa, kuin oli ajateltu.

”Virka oli kymmeniä vuosia retuperällä osin sen vuoksi, ettei saamelaisia itseään kelpuutettu mukaan miettimään, miten sitä pitäisi kehittää”, Lehtola kertoo.

”Vasta 1970-luvulla saamelaispapin virka alkoi päästä niille raiteille, joilla sen piti alkujaan olla, ja siihen saatiin muun muassa saamenkielentaitoinen pappi. 2000-luvulla virkaan astui vihdoin ensimmäinen saamelainen pappi.”

Pärjäämiskeinoina huumori, sitkeys ja neuvokkuus 

Valtion sovintoprosessin alkaessa Lehtola pohti, ajautuisivatko kuulemiset silkaksi uhritarinaksi. Pelko oli turha.

”Läsnäolijat ovat kertoneet, että kuulemisissa on myös naurettu paljon. Eli kielteisten kokemusten lisäksi esiin on noussut monia myönteisiä ja hauskoja muistoja.”

Saamelaisten voima ja selviytyminen nousevat vahvasti esiin myös kirkon prosessissa kerrotuissa kokemuksissa. Kun Lehtola itse on haastatellut iäkkäitä saamelaisia, he tuovat usein esiin humoristisia tai ironisia tarinoita ja käänteitä. Väärinkäytösten ja alistamisen historian ohella onkin tärkeä tuoda esiin menneiden polvien voimaa ja sopeutumiskykyä: aina on ollut murroksia ja kriisejä ja aina niistä on myös jotenkin selvitty.

Eräs opiskelija teki gradunsa Lehtolan enon sotakertomuksista.

”Enolle itselleen oli tärkeintä, kuinka vaikeuksista selviydyttiin. Selviytyminenhän on ihmisen perusluonne. Sekä valtion että kirkon hankkeen tarinoissa on varmasti sama juttu: toisaalta esiin nousevat vaikeat kokemukset ja toisaalta niissä pärjääminen”, Lehtola sanoo.

”Kaikki eivät tietenkään pärjänneet vaan esimerkiksi asuntolakoulu-aikaan moni sortui matkalle. He eivät yleensä tule kertomaan tarinoitaan, koska ne ovat liian kipeitä.”

Miten vaikeuksien keskellä sitten pärjättiin?

”Huumori on yksi selviytymiskeino ja olennaista on ollut myös kekseliäisyys, sopeutumiskyky ja kestävyys, jolle on pohjoissaamenkielellä oma sana: birgen (pärjääminen). Lapset kasvatetaan pienestä pitäen siihen, että he osaavat reagoida haasteisiin ja muutoksiin luovasti. Kyse on siis pitkälti sitkeydestä, resilienssistä.”

Miten menneet elävät meissä?

Selviytymiskeinot nousevat esiin myös inarilaisen Saamelaismuseo Siidan nykyisessä, vuonna 2022 avautuneessa päänäyttelyssä Enâmeh láá mii párnááh – Nämä maat ovat lapsiamme. Lehtola käsikirjoitti sen kulttuuriosion, joka kuvaa sitä, kuinka entisaika elää edelleen nykypäivän saamelaisissa.

”Ideana oli tuoda esille saamelaisten kertomusta saamelaisista ja tuoda nykypäivän näkökulmaa esillle, kun edellisen näyttelyn kokoamisesta oli kulunut 20 vuotta. Samaan aikaan tein kirjaa Entiset elävät meissä. Saamelaisten historiat ja Suomi (2022)”, Lehtola kertoo.

”Siinä missä aiempi näyttely tapahtui pysähtyneessä menneisyydessä, nykyisessä heijastuu vahvemmin tämän päivän saamelaisuus. Mietimme, miten saamelaisuus näkyy nykypäivässä. Vastauksia löytyi vaikka millä mitalla, eli tavallaan menneet elävät meissä koko ajan.”

Näyttelyn työryhmä tahtoi myös tuoda esiin saamelaisuuden jatkuvuuden. Vaikka saamelaiskulttuuria on aikojen saatossa koetellut monet katkokset, ne eivät ole koituneet sen kohtaloksi.

Haudan partaalla kasvanut

Lehtolaa ovat aina puhuttaneet niin saamelaiset kuin kirkolliset asiat.

”Ehkä kiinnostus kirkkoa kohtaan nousee sieltäkin, että isäni oli suntio-haudankaivaja. Olen siis viettänyt lapsuuteni haudan partaalla Inarin kirkkomaalla”, emeritusprofessori naureskelee.

”Toimin myös kouluaikoina muutaman kesän Inarin saamelaiskirkon vahtina. Sain pientä palkkaakin siitä, että pidin kirkkoa auki turisteille pari tuntia päivässä ja yritin parhaani mukaan vastailla heidän kysymyksiinsä. Väliajoilla luin länkkäreitä ja Kansa taisteli -lehtiä.”

Lukion jälkeen Lehtolalla oli kaksi vaihtoehtoa: lähteä Helsingin yliopistoon lukemaan uskontotiedettä tai Oulun yliopistoon kirjallisuutta.

”Pääsin molempiin ja päätin mennä Ouluun. Asia jäi kuitenkin kiusaamaan minua sen verran, että maisteriksi valmistumisen jälkeen lähdin vuodeksi Helsinkiin lukemaan uskontotiedettä. Samalla istuin teologian luennoilla.”

Teologiksi Lehtola ei kuitenkaan valmistunut, vaikka hän oli jossain vaiheessa puolivakavissaan harkinnut jopa papin uraa.

Polku näyttää silti johtaneen samaan pisteeseen. Kun Lehtola oli vuonna 2013 Ruotsissa saamelaisten kirkkopäivillä, hänen Norjan saamelaiskollegansa, kirjallisuuden tutkija Harald Gaski kertoi samaten miettineensä nuorena papin ammattia.

”Pohdimme siinä sitten, miten meille olisi käynyt, jos olisimmekin molemmat lähteneet lukemaan teologiaa. Totesimme lopulta, että täällähän sitä lörpöteltäisiin keskenämme kuitenkin saamelaisilla kirkkopäivillä. Eli saattaisin olla teologinakin suunnilleen samoissa tehtävissä.”

Teksti: Sinimaaria Kangas
Kuva: Anneli Lappalainen.