Uskonnonlukutaito mukaan seuraavaan hallitusohjelmaan 

16.2.2023

Syksyllä tuli julkisuuteen pohjoispohjalaisessa päiväkodissa sattunut tapaus, jossa lapsen perhe oli tehnyt valituksen yhdenvertaisuusvaltuutetulle päiväkotiryhmän osallistumisesta seurakunnan pääsiäispolku-tapahtumaan. Kyseinen kunta oli lausunnossaan korostanut, että tapahtuma ei ollut uskonnonharjoitusta, vaan kuului yleissivistävän katsomuskasvatuksen piiriin. 

Siitä huolimatta, että yhdenvertaisuusvaltuutetunkaan mukaan tilaisuudessa ei ollut ”varsinaista uskonnonharjoitusta”, valtuutettu kuitenkin paradoksaalisesti tulkitsi tilaisuuden uskonnonharjoitukseksi. Valtuutettu totesi päiväkodin toimineen syrjivästi, kun se ei järjestänyt asianmukaista korvaavaa toimintaa. Mainittakoon kuitenkin, että vaikka päiväkoti ei pitänyt tilaisuutta uskonnonharjoituksena, se siitä huolimatta pyydettäessä järjesti lapselle täysipainoista ohjelmaa toisessa ryhmässä. 

Yhteensä 22 alan professoria ja tutkijaa kyseenalaisti asiantuntijapuheenvuorossaanLinkki avautuu uudessa välilehdessä yhdenvertaisuusvaltuutetun tulkinnan yleissivistävän katsomuskasvatuksen rajoista ja osoitti sen yhteiskunnan varhaiskasvatussuunnitelmien ja Opetushallituksen ohjeiden vastaiseksi.  

Esimerkki osoittaa, että Suomessa on ajauduttu uskonnonvapauden tulkinnan kannalta merkilliseen tilanteeseen. Trendiksi laillisuusvalvojien ja eri viranomaisten tulkinnoissa on muodostunut negatiivisen uskonnonvapauden (vapaus uskonnosta) korostus.  

Eduskunnan perustuslakivaliokunta on viime vuosina peräti kolme kertaa (PeVM 17/2006 vp, PeVM 2/2014 vp, PeVM 16/2021 vp) joutunut ”oikaisemaan” laillisuusvalvojien ratkaisuja, jotka se on nähnyt perustuslain näkökulmasta liiaksi negatiivista uskonnonvapautta korostavaksi. Tähän perustuslakivaliokunnalla ylimpänä perustuslain tulkitsijana on oikeus, vaikka kyse onkin poikkeuksellisesta ilmiöstä.  

Vuoden 2014 mietinnössä perustuslakivaliokunta toteaa esimerkiksi: ”Pitkälle viety uskonnollista alkuperää olevien perinteiden välttäminen ei valiokunnan mielestä myöskään edistä uskonnollista suvaitsevaisuutta.” Vaikka tuossa nimenomaisessa tapauksessa oli kysymys Suvivirren laulamisesta, on periaate sovellettavissa laajemmin kysymykseen uskonnollistaustaisen kulttuuriperinnön näkymisestä yhteiskunnan julkisessa tilassa. 

Suomessa monikulttuurisuus on vielä nuorta, ja tämä näkyy apulaisoikeusasiamiehen ja yhdenvertaisuusvaltuutetun ratkaisuissa. Ne eivät edusta hyvää monikulttuurisuusstrategiaa. Jos tuo linja jatkuu, ajaudutaan ennen pitkää umpikujaan. Katsomusten rinnakkaiseloa ei voi monikulttuurisessa yhteiskunnassa ratkaista kaiken kulttuuriperinteeseen kuuluvan uskonnollistaustaisen aineksen siirtämisellä pois julkisesta tilasta.  

Aidosti monikulttuurinen lähestymistapa on sellainen, jossa esimerkiksi joulun ja pääsiäisen juhlapyhien taustaan voidaan tutustua esimerkiksi pääsiäispolun kaltaisissa tilanteissa, kun ne eivät muodostu uskonnonharjoittamiseksi (julistus, rukous jne.). Jos taas päiväkotiryhmässä on muslimitaustaisia lapsia, voidaan samaa periaatteen pohjalta koko ryhmälle yleissivistävästi kertoa, mistä vaikkapa ramadan-paastossa on kysymys.  

Pelkistetysti sanoen kysymys kuuluu: Rakennetaanko suomalaista monikulttuuristuvaa yhteiskuntaa perustuslakivaliokunnan mainitseman ”uskonnollisen suvaitsevaisuuden” vai viimeaikaisten virkamiesratkaisujen ”uskontotaustaiset perinteet pois julkisesta tilasta” -linjan pohjalta.  

Olisi tärkeää, että uskonnonlukutaidon tärkeyttä ja edellä mainittua suvaitsevaisuuslinjaa korostava kirjaus tulisi seuraavan hallituksen ohjelmaan. 

Kirkon seitsemän hallitusohjelmatavoitetta

Jukka Keskitalo
Oulun hiippakunnan piispa