Tuomiosunnuntai: Vastuu, teot ja armo 

Matt. 25:31–46

Kun täytin 40, aloin pikkuhiljaa ymmärtää näkeväni ihmiselon virtauksia edes hivenen aiempaa nuoruutta laajemmin. (Odotan innolla vanhuutta, jos sinne asti poluillani ennätän.) Viime aikoina on tullut pähkäiltyä esimerkiksi sitä, miten tässä kulutuksen, lomamatkojen ja toisaalta kasvavan eriarvoisuuden makuisessa yksilökeskeisessä kulttuurissamme vapaus näyttäytyy myös niin, että jokainen kantaa vastuun teoistaan – ja tekemättä jättämisistään. 

Suorituskeskeisen kulttuurin vesana on helppo ajatella, että hyvät teot ovat kaiken keskiössä: ne parantavat maailmaa ja saavat meidät tuntemaan itsemme merkityksellisiksi. Raamattu kuitenkin rientää toppuuttelemaan kertomalla meille, että vaikka hyvät teot ovat tärkeitä, ne eivät yksinään auraa tietä autuuteen. Kristinuskossa kyse on siitä, että otamme vastaan lahjaksi saamamme armon – jotakin, mitä ei voi ansaita edes hyvillä teoilla. 

Paavalin sanat “Pelastus ei perustu tekoihin…” (Ef. 2:9) saattavat tuntua verrattain vieraalta kulttuurissamme, joka korostaa omia saavutuksia ja vastuuta. Vaikka hyvät teot ovat merkityksellisiä, ei kristinuskon ytimessä ole suorittaminen vaan luottaminen armoon, joka on meille kaikille annettu lahja. 

Jeesuksen viesti on yksinkertainen: emme voi suorittaa itseämme virheettömiksi, eikä meidän tarvitse pyrkiä täydellisyyteen. Matka täydellisyyteen on kuin lyhytvideoiden virta puhelimen näytöllä – se ei lopu koskaan. Kun otamme vastaan armon, se vapauttaa meidät elämään merkityksellisesti – jakaen hyvää ympärillemme. 

Hyvät teot syntyvät siis siitä, että olemme saaneet itse jotain, mikä muuttaa meitä sisältä päin. Usko ei vaadi täydellisyyttä, vaan antaa meille rauhan elää ja toimia toistemme hyväksi sen pohjalta mitä jo olemme itsellemme lahjaksi saaneet. 

Juho Niemelä
Kirjoittaja on toimittaja-muusikko-retkeilijä, joka ihmettelee tunturin laella tai keikkalavalla maailmankaikkeuden mysteerejä