Tähtibasso Mika Kares Paavo Ruotsalaisena: Piikkisen miehen viimeiset kiusaukset

Maaliskuussa Tampereella ja heinäkuussa Savonlinnan oopperajuhlilla kuullaan suomalainen merkkiteos, säveltäjä Joonas Kokkosen ooppera Viimeiset kiusaukset. Maallikkosaarnaaja Paavo Ruotsalaisen elämästä ja viimeisistä elonpäivistä kertova ooppera on yksi kaikkien aikojen rakastetuimmista suomalaisista oopperoista.

”Paavo halusi olla hyvä ihminen, mutta kun kumarrat yhteen suuntaan, pyllistät toiseen. Hän koki olevansa äärimmäisyyksien mies, se kaikista piikkisin mies”, kertoo Mika Kares.

Kansainvälinen huippulaulaja tekee hengellisen nerouden ja maallisen hulluuden rajamailla taiteilleen Paavo Ruotsalaisen rajun roolin Viimeiset kiusaukset -oopperassa. Kun kuolinvuoteellaan houraileva hengenmies kertaa elämänsä avainkokemuksia, ovat oopperan ystävien odotukset korkealla. Tämän hetken arvostetuin suomalainen bassolaulaja, maailman merkittävimpiä oopperataloja työkseen kiertävä Mika Kares nähdään pian Suomessa suuressa roolissa. Hän esittää Paavo Ruotsalaista talvella Tampereella ja kesällä Savonlinnassa Joonas Kokkosen Viimeiset kiusaukset -oopperassa. Kareksen mukaan Paavo Ruotsalainen on jokaisen basson unelmarooli.

”Paavo oli karismaattinen persoona, jolla täytyi olla vahva energia. Tähdillä on aina paljon kannattajia ja vihamiehiä. Paavoa yritettiin lokeroida hulluksi ja mielipuoleksi, mutta hänellä oli riittävästi järkeä ja kannattajia enemmän kuin vihamiehiä”, Kares arvioi kotonaan Espoossa.

Hän on tutkinut paljon Paavo Ruotsalaista (1777—1852) kirjallisuuden kautta. Herännäisyyden eli körttiläisyyden kantaisä joutui kohtaamaan suuria kipuja ja menetyksiä.Laulaja löytää itsestään yhtymäkohdan Ruotsalaisen ristiriitaiseen hahmoon. Hänkin kiertää kaiken aikaa maailmalla ja etsii edelleen omaa paikkaansa.

”Paavo matkusti tuhansia kilometrejä etsien elämän absoluuttista totuutta. Ympäri maailmaa reissaavana taiteilijana pystyn hyvin samaistumaan tähän oman polun etsimiseen.”

Täyttää maallikkosaarnaajan saappaat

Viime syksynä Mika Kares antoi osoituksen taidoistaan Helsingissä Esa-Pekka Salosen johtaman Musorgskin Hovanštšina-oopperan maailmanensi-illassa. Basso pani parastaan pääroolin karmeana ketkuna, ruhtinas Hovanskina. Me katsojat hurrasimme myös Kareksen ilmaisuvoimaisen näyttelijäntyön takia. Lava oli hallussa.

”Hovanski on despootti, ei kovin mukava mies”, taiteilija toteaa.

Maailmantähden voi uskoa täyttävän myös maallikkosaarnaaja Ruotsalaisen monisärmäisen hahmon saappaat, Martti Talvelan ja Jaakko Ryhäsen tapaan.

”Martti ja Jaakko nousevat yli muiden roolin tekijöiden, mutta minä en tee kopiota edellisistä. Niin kuin uskontokin muuttuu yhteiskunnan ja ajan myötä, myös tämä on vuoden 2025 tulkinta”, Kares kommentoi.

Atleetti kasvaa iskelmien tahdissa

Eurajoella sukutilalla kasvaneen Kareksen taustalla ei ole lahjakasta musiikkisukua. Isoisän isän veljeskatras oli tosin kuuluisa lauluäänestään.

”Kun veljekset veisasivat kovaan ääneen Enkeli taivaan -virttä, koko kylä kokoontui kuuntelemaan, koska kukaan heistä ei osannut laulaa. Se oli pelkkää mölyä”, Kares naurahtaa.

Hänen lapsuudenperheensä sisäinen vitsi liittyy luokanopettajaksi opiskelleen isän päästötodistukseen.

”Siinä lukee, ettei isäni omaa musiikinopetuskelpoisuutta. Laulu ei sujunut.”

Äiti sen sijaan lauleskeli kotosalla.

”Meillä oli lapsuudessani radio aina auki ja opin iskelmät Reijo Taipaleesta ja Kari Tapiosta Topi Sorsakoskeen. Avoimuuteni musiikkiin lähti sieltä.”

Musisoinnin sijasta Mika Kares haaveili ammattiurheilijan urasta. Hän harrasti tosissaan lentopalloa, keihäänheittoa ja salibandyä. Kovaan treenaamiseen tottumisesta oli sittemmin suurta hyötyä.

”Taiteilijan arki on yhtä kurinalaista ja suunnitelmallista kuin huippu-urheilijan. Kunto pitää osata ajoittaa, täytyy tajuta, milloin on oikea aika treenata ja esiintyä.”

Teatteri pelasti elämäni

Ilmaisutaitoharrastukset alkoivat 16-vuotiaana lukiossa. Kares nostaa esiin kuvaamataitoa, ilmaisutaitoa ja draamaa opettaneen Kyllikki Staffin ja Rauman harrastajateatterin voimamiehen Jarmo Kosken.

”Ensirakkauteni oli näyttelijän työ ja teatteri. Teini-iän taideharrastuksissa ei monesti tarvita kuin joku vanhempi ihminen, joka hoitaa tilat, katsoo vähän päältä ja valvoo.”

Nuorukainen esiintyi kesäteatterissa ja koululaismusikaaleissa ja oli mukana harrastajateatterissa makkaranmyynnistä lavasteiden rakentamiseen, ohjaamiseen ja näyttelemiseen.

”Teinillä on valtavasti energiaa purettavaksi. Minulla oli kauhea into tehdä ja oppia. Teatteri pelasti elämäni. Oli mahtavaa saada olla samanhenkisten ihmisten kanssa.”

Taide veti puoleensa väistämättömällä voimalla.

”En ajatellut, että olen joskus maailmantähti, jolle maksetaan suuria summia. Tärkeää oli vain saada harrastaa.”

Opiskeluvuosi Eurajoen kristillisessä opistossa oli ”ratkaiseva tienhaara”. Kares suoritti psykologian ja kasvatustieteen opintoja ja mietti, jatkaisiko isänsä ja siskonsa tapaan luokanopettajan urapolkua. Opistolla oli myös musiikkilinja. Yhtenä päivänä Kares kysyi sen vetäjältä, nykyään Turun taideakatemian rehtorina työskentelevältä Juha Järviseltä, voisiko vaihtaa psykologian opinnot musiikkiin. Vaihto onnistui. Taideharrastus muuttui kunnianhimoisemmaksi Musiikkiteatterikoulu Mustissa, jossa opetettiin näyttämötaitoja, improvisaatiota, äänenkäyttöä ja liikkumista. Sitä seurasivat klassisen laulun ja musiikin teorian opinnot.

Kiitollisena teininä saamastaan taiteellisesta annista laulaja luotsaa edelleen ”vähän kuin taksvärkkinä” Eurajoen Bel Canto -festivaalia. Ammattilaisten ja uraansa aloittelevien tekijöiden yhteistyössä toteuttama festivaali tehdään läheisessä yhteistyössä seurakunnan kanssa.

Taiteilijan täytyy uskoa itseensä

Mika Kares tarttui heti ensimmäiseen kunnon tilaisuuteen päästä urallaan eteenpäin. 26-vuotiaana hän sai kahden vuoden pestin Karlsruhessa sijaitsevaan oopperataloon pienellä palkalla.

”Ajattelin, etten voi olla varma siitä, että saan uuden tilaisuuden, ellen lähde Saksaan. Selvisin aina jotenkin vaikeiden aikojen yli.”

Satakunnan kasvatti otti nöyrästi vastaan kaikki mahdollisuudet kehittyä.

”Kukaan ei pääse huipulle helpolla. Eteneminen vaatii valtavasti aikaa ja harjoittelua. Ennen kaikkea pitää uskoa itseensä. Kun tekee vääriä valintoja, pitää olla itselleen rehellinen ja nostaa käsi pystyyn virheen merkiksi.”

Kantapään kautta oppia saanut Kares viittaa kollegaansa Soile Isokoskeen, joka on muistuttanut, että laulajalle tulee aina henkisiä, fyysisiä ja äänellisiä kriisejä.

”Minulle yksityiselämän yhdistäminen ammatilliseen elämään ei ole ollut kovin helppoa”, kaksi kertaa eronnut mutta uuden puolison löytänyt Kares kertoo.

Kirkossa kaikki aistit auki

Mika Kareksen lapsuudenkodissa luterilaisia perinteitä kunnioitettiin ja noudatettiin hyvään suomalaiskansalliseen tapaan.Kirkossa käyminen tuntui luonnolliselta ja seurakunnan tilaisuudet olivat ”erittäin tärkeitä”.

”Olen niitä lapsia, jotka ovat aina laulaneet kovaan ääneen kirkossa. Ala-asteen laulukokeissa valintani olivat yleensä virsiä. Kirkko oli jo silloin luonteva yhteisö toimia, siihen ei ole liittynyt ikinä mitään vastenmielistä.”

Laulajalle luterilainen kirkko on ollut aina tärkeä traditioineen.

”Kirkkovuosi ja tietyt perinteet rytmittävät ihmiselämää. Kristinusko on Suomessa peruselementti. Minun olisi vaikea kuvitella eläväni ilman kristillistä kulttuuria.”

Kuopuksensa ristiäiset Kares järjesti kotonaan Espoossa. Vuoden aikana kirkot tulevat tutuiksi Suomessa ja maailmalla kymmenillä keikoilla.

”Laulan niin paljon messuissa, passioissa ja joulukonserteissa, että keskimääräiselle kansalaiselle se olisi aika iso määrä kirkossa käyntejä.”

Taiteilija menee kirkkoon aina ”omana itsenään, kaikki aistit auki”. Häntä kiinnostaa kokea, miten akustiset, arkkitehtoniset ja esteettiset ratkaisut on toteutettu.

”Jokaisessa kirkossa on omanlaisensa henki ja oma tuoksunsa niin kuin teattereillakin on tuoksunsa.”

Täytyykö toisten uskoa mollata

Nykymaailmassa kirkko herättää tunteita puoleen ja toiseen. Kirkossa nähdään huonoja puolia, ja uskon varassa toimivia ihmisiä kritisoidaan. Mutta täytyykö toisten uskoa mollata, Kares kysyy.

”Olen ihmetellyt kirkosta eroamisista jutellessa, ettei päätös johdu useinkaan siitä, että ihminen haluaisi löytää elämäänsä jotain parempaa, vaan siitä että hän haluaa vastustaa jotain.”

Jokainen uskokoon siihen, mihin uskoo, ja eläköön niin kuin elää, kunhan ei loukkaa muita ja riko lakeja, laulaja linjaa.Kirkon on tärkeää peilata sitä, mitä yhteiskunnassa ja ajassa tapahtuu, jotta se pysyy menossa mukana.

”Monenlaista uutta onkin yritetty soveltaa – saarnassa on kuultu Erika Vikmanin Syntisten pöytää. Samaan aikaan pitää muistaa se, mistä tullaan, ja se perintö, mistä ponnistetaan. Omiin juuriin ja perussanomaan kannattaa aina luottaa.”

Mika Kareksen mukaan nykyään puhutaan paljon luterilaisen kirkon tulojen leikkaamisesta ja vallan pienentämisestä, vaikka kirkot voisi yhä nähdä hyvinä kohtauspaikkoina.

Missä muuallakaan ihmiset voivat samalla tavalla pohtia yhdessä syvällisiä asioita ja elää läpi elämän tärkeitä käännekohtia; kohdata toisensa, itsensä ja ehkä Jumalankin.

”En ole koskaan ollut kirkossa missään pönötystunnelmissa, enkä ole törmännyt painostavaan ilmapiiriin. Jokaisella on tilaa olla minkä tason uskovana haluaa. Voit uskoa vahvemmin tai kevyemmin, muttet tule tuomituksi.”

Esiintyjän vaisto ja veri vetää

Paavo Ruotsalainen epäili itseään, kutsumustaan ja valintojaan vielä kuolinvuoteellaan.

”Oopperalaulajallakin on peruspelko ja epäily: milloin kaikki tämä loppuu? Vaikka nyt on kuinka hyvä ääni ja olen urani prime time -vaiheessa, jossain vaiheessa kilometrit tulevat täyteen.”

Jos terveys kestää ja kaikki muukin menee hyvin, 46-vuotias laulaja voi pysyä maailman huipulla parikymmentä vuotta. Matti Salminen tosin veti vielä 70-vuotiaana vaativan Boris Godunovin roolin.

”Bassot pystyvät parhaimmillaan esiintymään täydellä repertuaarilla noin 65-vuotiaaksi. Fyysinen olemus ja äänen voima kestävät kokemuksen tuomalla varmuudella, mutta tuoretta ja nuorekasta voimaa ei ole enää juuri jäljellä.”

Laulajan alitajunnassa painaa silti jo kysymys, missä mittakaavassa omaa musiikillista kutsumusta voi toteuttaa sen jälkeen kun ”parasta ennen” -päiväys on mennyt ohitse.

”Esiintyjän vaistoa ei voi tappaa mitenkään, lavalle on päästävä! Se on se teatterin tuoksu – sinne veri vetää. Treenaan ja kehityn päivä päivältä niin kauan kuin se on mahdollista.”

Pyhittääkö kutsumus kulkumiesten menon

Nyt ovat meneillään uran kiireisimmät vuodet. Suomalaislaulajan vuosi vaihtui Wienin valtionoopperassa, josta työmatka jatkui saman tien Pariisiin. Hän ottaa tätä nykyä vaimonsa sekä yksi- ja kaksivuotiaat lapsensa mukaan maailmalle pidemmille keikoille ja tekee yksin vain muutaman päivän treenimatkat. Perheen toimeentulo on turvattu, joten tilanne on kovin toisenlainen kuin Paavo ja Riitta Ruotsalaisella. Yhdessä oopperan rankimmista kohtauksista herätysjohtaja lähtee saarnamatkalle ja pakkaa mukaansa perheen viimeisen leivän. Vaimon pitäisi lähteä jälleen kerran kerjuulle elättääkseen lapset.

”Perhe unohtuu toistuvasti, kun miehen pitää päästä kulkemaan ja käymään debatteja. Paavon ja Riitan duetossa tulee hienosti esiin se, miten vaimon mitta on yksinkertaisesti täynnä miehen etsiessä konttiaan.”

Kesken riidan Riitta heittää kirveen ja huutaa tappavansa puolisonsa. Pyhittikö Paavon kutsumus ja kristillisten oppien levittäminen perheen hylkäämisen kaltaiset järjettömyydet, huonot persoonallisuuden piirteet ja omat pahat teot, Mika Kares miettii.

”Paavo halusi olla äärimmäisen hyvä mies, mutta kun kumarrat yhteen suuntaan, niin pyllistät toiseen suuntaan. Hän koki olevansa äärimmäisyyksien mies, se kaikista piikkisin mies.

Vääjäämätön vimma mennä eteenpäin

Paavo Ruotsalaiselle tuli välillä valtavan suuri katumus omista teoistaan: Minusta ei ole mihinkään…

”Toisella hetkellä hän uskoi – synnintunnontuskaa tuntematta ja perhettään muistamatta – olevansa se, joka näkee uskonasiat kaikista selvimmin. Vaisto, sisäinen pakko ja vimma mennä eteenpäin oli vääjäämätön.”

Laulaja pystyy helposti samaistumaan tähän sisäiseen ristiriitaan.

”Välillä itseluottamus on valtavan suuri ja koen taiteilijana tekeväni oikeita asioita, vaikka muut eivät ehkä koe samoin oman oikeutukseni suuruutta. Se turhauttaa! Paavollakin löytyi suuressa mittakaavassa turhautumista.”

Mika Kares on tätä nykyä siinä asemassa, että hän pystyy valitsemaan työnsä. Oma säätämisensä on silti siinä, kun mies yrittää venyä samanaikaisesti huippuammattilaiseksi maailmalla ja hyväksi perheenisäksi.

”Lapset eivät kysy tai välitä isän töistä, vaan pyytävät leikkimään – tämä luo elämään hyvää tasapainoa. Työpaineet unohtuvat arjen kiemuroissa.”

Kaksivuotias tytär tulee kesken haastattelun isänsä syliin ja ilmaisee selkeästi, että Karekselle on nyt sosiaalista tilausta toisaalla.

”Isiä taidetaan nyt kaivata”, tämä tunnustaa tosiasian.

Voitin toki, toisen ansiosta

Ellei perheenisä ja oopperalaulaja aina onnistukaan tekemään kotipuolessa täydellistä suoritusta, häntä lohduttanee Viimeisten kiusausten armollinen loppukohtaus. Kuolinvuoteellaan kärvistelevä, muistisairas Ruotsalainen jättää lopussa kaiken Herran haltuun: ”Ole sinä, vapahtaja, kiitokseni taivaallisen isäni edessä.”

Elämässään ulkoisesti monin tavoin epäonnistunut mies voi elää ja kuolla siinä uskossa, ettei kaikki ole hänen omassa varassaan.

”Tämä on koko oopperan tärkein ja hienoin kohtaus, sillä Paavo saa rauhan kaikkien kamppailujen ja kiusausten jälkeen. Ennen lopun kliimaksia tyhjyydestä nousee Paavon virsi, ja kunnon esanssia on kohta: ’Voitin, voitin toki!’”

Teksti: Janne Villa
Kuva: Maik Schulze

Musiikki