Uskontodialogi on kohtaamista

Miten keskustelua voi käydä sekä oppia toisilta ja toisista.

Uskonnot määrittelevät kysymykset ja vastaukset perimmäisyydestä, maailmasta ja ihmisestä kukin tavallaan. Silti yhteistä, kaikkien ihmisten elämään kuuluvaa riittää eri uskontoja kannattavien välillä. Myös uskonnollisuus inhimillisenä kokemuksena on ihmisille yhteinen.

Kun eri uskontojen ihmiset kohtaavat toisensa, puhutaan uskontodialogista. Sen avulla voidaan

• lisätä ymmärrystä eri uskonnoista ja kulttuureista tulevien ihmisten välille
• vähentää radikalisoitumista
• vahvistaa yhteiskuntarauhaa.

Positiivisesti yhdessä

Yhteisten, kaikkia hyödyttävien asioiden ajaminen, yhteiskunta- ja maailmanrauha ovat katsomusten ja uskontojen oleellinen ja tärkeä yhteistoiminnan kenttä.

Positiivinen uskonnonvapaus tarkoittaa, että yhteiskunta sallii kansalaistensa olla eri mieltä, sallii kunkin uskoa tavallaan, ja huolehtii, että kaikki voivat elää keskenään sovussa toisiaan kunnioittaen.

Uskonnot ja katsomukset eivät kohtaa, mutta ihmiset kohtaavat. Kaikkien etu on, että me kohtaamme.

Rauhassa rinnakkain

Miten erilaisia maailmankuvia edustavien uskontojen kannattajat voisivat elää rauhassa keskenään? Kysymys kiinnostaa sekä poliitikkoja että tavallisia kansalaisia.

Jotta kaikkien uskontojen harjoittajille sekä uskonnottomille taattaisiin paikka, jossa elää rauhassa, ainakin seuraavat asiat tulisi ottaa huomioon:

• arjen sujuminen
• väkivallan torjunta
• konfliktien ratkaiseminen
• erilaisuuden sietäminen
• luonnon suojelu
• vähäosaisimmista huolehtiminen
• taloudellinen turvallisuus.

Radikalismin kasvualusta?

Kaikista uskonnoista ja katsomuksista voi eristää piirteitä  joiden perusteella katsomus voidaan raaistaa ja radikalisoida. Samalla sivuutetaan kokonaan näiden katsomusten ihmisystävälliset piirteet – jokaiseen uskontoon kuuluu eettinen puoli, hyvän tekemisen ihanne. Radikaalistumista on tapahtunut maailmanhistoriassa väkivaltaan asti niin uskonnollisissa kuin sekulaareissa eli maallisissa traditioissa.

Terrorismi ei kuitenkaan koskaan kumpua yksin uskonnosta. Sodan keskellä elävä, köyhä, kaikista elämän sujumisen mahdollisuuksista syrjäytynyt, epätoivoinen ja näköalaton ihminen voi nähdä viimeisenä mahdollisuutenaan liittyä radikalisoituneeseen joukkoon. Hänen epätoivoisesta näkökulmastaan tuo joukko näyttää tarjoavan yhteisön ja elämää suuremman päämäärän.

Syrjäytymisvaarassa olevista yhteiskunnan jäsenistä on siis huolehdittava.

Arki punnitsee uskomme

Kanssakäymisen tärkein alue on arjen maailma. Ystävällinen hymy, pieni auttava ele, tervehtiminen ja luonteva kanssakäyminen tekevät elämästä sopuisaa – riippumatta siitä, kuka tai minkä värinen naapuri on, mitä kieltä hän puhuu tai mikä on hänen uskontonsa tai katsomuksensa.

Arkea rikastuttaa myös toisten juhlakulttuuriin perehtyminen, sen seuraaminenkin.

Opista ja kokemuksesta voi keskustella

Uskon opista voidaan myös keskustella, joko korkealla oppineella tasolla tai arkiymmärryksen avulla. Varsinainen oppikeskustelu on kuitenkin aika harvinaista ja vaatii toiseuden sietämistä ja ystävällisyyttä.

Joskus voidaan myös vertailla sisäistä uskonnon tai uskonnottomuuden kokemusta. Tämä vaatii tuttuutta, toisen kuuntelemista ja tilan antamista. Kokemusten jakaminen on mahdollista, vaikka kaikkea ei ymmärtäisikään eikä kaikesta oltaisi samaa mieltä.

Inhimillinen kokemus on jaettavissa, mutta todellisuus on aina enemmän kuin vain kokemuksemme. Maailmankatsomukset ovat myös totuusperheitä, jotka sanoittavat inhimillisen kokemuksen myös uskolla johonkin kokemusta suurempaan.