Suru kertoo rakkaudesta

Sytytämme kynttilän haudalla tai kotona, sillä on tärkeää muistaa. Muistaminen on rakkautta. Se on ihmissuhteen jatkamista, sillä rakkaan kuollessa rakkaus ei kuole.

Tämä aika vuodesta puhuttelee minua aina erityisellä tavalla. Syksyn pimeimpään aikaan osuu pyhäinpäivä ja sen tummat sävyt, kuoleman varjot, muistot, kaipaus ja taivaan toivon hapuilu. Nämä sopivat hyvin syksyiseen sielunmaisemaan. Pyhäinpäivänä on perinteenä muistaa jo edeltä menneitä läheisiä. Moni sytyttää kynttilän rakkaansa muistoksi kotona tai vie sen haudalle. Valo tulvahtaa kynttilästä pimeyden keskelle: yksi pieni kynttilä ja siinä kaikki valo.

”Mä etsin kirjani kontistain, sen äitivainaalta muistoks’ sain – hän on jo tallella siellä, tallella siellä,” lauletaan Immi Hellénin runoon tehdyssä laulussa Paimenpoika. Kuollut ihminen, jo edeltä mennyt, on tallella mielessä ja myös taivaassa, Jumalan luona.

Kuollut on tallella siellä, mutta suru muuttaa jäljelle jääneen ihmisen näkökulman elämään. Ison menetyksen jälkeen elämä ei jatku enää entisenlaisena. Se jatkuu kyllä, mutta toisenlaisena: on aika ”ennen” ja ”jälkeen” läheisen kuoleman. Tyhjyyden kokemus voi tuntua hajoamiselta. Surevan täytyy rakentaa oma minuutensa ja ajatuksensa elämästä uudelleen – kuka olen nyt, kun kaikki on muuttunut? Jaksanko edes ajatella elämää ilman häntä?

Toisin kuin vielä jonkin aikaa sitten uskottiin ja kerrottiin, suru ei lähde määräajassa eikä välttämättä helpota vielä useammankaan vuoden kuluessa. Se ei ole suoraviivainen prosessi alkuineen ja loppuineen ja siksi se painaa ihmisen nöyräksi, pudottaa polvilleen. Suru on kuin aaltoileva meri, joka myrskyn tyynnyttyäkin voi vetää hetkeksi syvyyksiin. Silti suru muuttuu ja elää. Raskaimmankin surun keskellä voi olla lohduttavia hetkiä, jopa ilon hetkiä. Ne hetket ovat kuin pieniä kynttilöitä, joissa on kaikki se valo, joka auttaa kestämään järkytyksen, kauhun, tuskan, epätoivon.

Sytytämme kynttilän haudalla tai kotona, sillä on tärkeää muistaa. Muistaminen on rakkautta. Se on ihmissuhteen jatkamista, sillä rakkaan kuollessa rakkaus ei kuole. Rakkautta ei voi menettää: läheisen ihmisen rakkaus ympäröi läheisiä hänen kuolemansa jälkeenkin kuin lohtuhuivi, jonka voi kietoa ympärilleen. Vaikka muistaminen riipaisee ja ikävä satuttaa, ajan mittaan monet muistot muuttuvat lohduttaviksi. Surun pistävin kärki pehmenee kaipaukseksi, joka sattuu tuskaa vähemmän.

Sanotaan, että ihminen elää niin kauan kuin joku hänet muistaa. Kynttilän sytyttäminen, haudalla käynti tai vaikka valokuvien katselu on kuin kuiskaus edeltä menneelle rakkaalle:

”Muistan sinut. Rakastan sinua yhä.”

Teksti: Heli Pruuki, TT, psykoterapeutti

Pyhäinpäivää vietetään tänä vuonna lauantaina 2.11.2024. Kirkoissa ja hautausmailla järjestetään hartaushetkiä edeltä menneiden muistoksi.