Pelagiolaisuus tarkoittaa Pelagiuksen (k. 419 jKr.) ja hänen kannattajiensa näkemystä, jonka mukaan ihmisellä on vapaa tahto ja luonnollinen kyky elää synnittömästi ja ansaita siten iankaikkinen autuus omalla kilvoituksella. Näkemys tuomittiin kirkossa harhaopiksi.
Pelagius oli Britanniassa syntynyt luostariveli, joka asui myöhemmin Roomassa. Pelagius nautti suurta arvonantoa ja sai opillaan kannattajia korkeimmistakin kirkollisista piireistä.
Pelagiolaisuuden opetuksen mukaan ihminen voi saada syntiset tekonsa anteeksi yksin uskon kautta, jonka hän voi valita tai olla valitsematta. Ihmisen tulee kasteen jälkeen omalla päätöksellään sanoutua irti synnistä ja pysytellä vastedes synnittömänä. Pelagius korosti ihmisen tahdon vapautta: ihminen voi myöntyä syntiin tai pidättäytyä siitä, valita hyvän tai pahan. Jumalan armo on ihmiselle suotu apuvoima, niin että hän voi jälleen yrittää parhaansa lain noudattamisessa.
Synodit vuonna 411 Karthagossa ja 431 Efesoksessa tuomitsivat pelagiolaiset harhaoppisiksi. Myöhemmin esiin nousi semipelagiolaisuus, joka oli pelagiolaisuutta lievempi samansuuntainen oppi. Siinä uskon alku nousee ihmisen omien voimien pohjalta, kun taas Jumala auttaa häntä armollaan täyttymykseen. Semipelagiolaisuus tuomittiin Orangen konsiilissa vuonna 529.