Pyhäinpäivän merkillinen lohtu

Pyhäinpäivän tunnelmissa voimme uskoa ja toivoa, että hyvä tapahtuu – että niin käy, kuinka pitääkin käydä. Kaikki on Jumalan käsissä.

Pyhäinpäivänä hautausmailla on aivan erityinen tunnelma. Sadat, jopa tuhannet kynttilät loistavat keskellä marraskuun pimeää. Hautausmaalla voi kuljeskella, hengitellä ja katsella kaikessa rauhassa, viipyillä aistimassa pyhää. Synkän pimeän ja kynttilöiden valon kontrasti on kaunis ja syvä. Se muistuttaa sillasta elävien ja kuolleiden välillä, yhteydestä edeltä menneisiin rakkaisiin.

Kuolemaan liittyvillä seremonioilla ja rituaaleilla on tärkeitä tehtäviä ja merkityksiä. Hautajaiset ja muistotilaisuus auttavat ihmistä käsittelemään menetystään, jäsentämään sekavilta tuntuvia tapahtumia ja jättämään jäähyväisiä. Konkreettiset surunilmaisut, kuten kukkien vieminen haudalle, helpottavat tunteiden käsittelyä. Kun yhdessä käydään haudalla, voidaan samalla jutella, surra ja muistella yhdessä.

Myös haudoilla käyminen pyhäinpäivänä on yhteisöllinen, usein sukupolvelta toiselle periytyvä perinne. Perinteet ja rituaalit lohduttavat ja kannattelevat juuri siksi, että niihin saa osallistua osana yhteisöä ja ketjua: näin me ihmiset olemme selviytyneet sukupolvesta toiseen.

Oman perheeni rakkaiden haudat ovat kaukana ja siksi tapanamme on ollut koota perhe kotona ruokapöydän ympärille ja sytyttää kynttilä kullekin edeltä menneelle läheisellemme. Samalla on kerrattu ja kerrottu muistoja noista ihmisistä. Se on ollut tärkeää aikuisten ja myös lasten kannalta. Vaikka lapsemme eivät ole tunteneet kumpaakaan isoisäänsä, on heidän mielissään tarinoita isoisistä ja heidän elämästään.

Kuolleen muistaminen on ihmissuhteen jatkamista: suhde ja rakkaus ei pääty kuolemaan. Samalla muistelu auttaa seuraavia sukupolvia tuntemaan juuriaan, ymmärtämään omaa paikkaansa sukupolvien ketjussa. Kukaan ei voi kasvaa ja rakentaa omaa identiteettiään omassa varassaan. Me rakennumme suhteissa toisiimme, aina.

Yhteisellä aterialla

Pyhäinpäivänä kirkoissa ja hautausmaiden kappeleissa vietetään rukoushetkiä ja ehtoollismessuja, joissa erityisellä tavalla muistetaan vuoden mittaan kuolleita ihmisiä. Alttari on pöytä, jonka ympärille seurakunta polvistuu nauttimaan ehtoollista eli yhteistä ateriaa. Alttarikaide, jonka ääreen seu­ra­kun­ta­lai­set aset­tu­vat ehtool­li­selle, on perin­tei­sesti ollut puo­li­kaa­ren muo­toi­nen. Puolikaaren muotoisen alttarin symboliikkaan liittyy käsitys, että se ikään kuin ”täydentyy” toisella puolen kuoleman rajaa. Toinen puoli ympyrän muotoisesta alttarista on meille näkyvä ja voimme asettua sen äärelle. Toinenkin puoli on olemassa, se vain on vielä näkymätön meidän silmillemme. Kun polvistumme ehtoolliselle tässä ajassa, voimme ajatella viettävämme yhteistä ateriaa jo poisnukkuneiden kanssa. Vietämme ehtoollista yhdessä, me vielä elävät ja he jo edeltä menneet.

Kirkossa tai kappelissa istuminen kaikessa rauhassa voi puhutella ihmistä syvällä tasolla. Voi saada rauhaa, jatkuvuuden ja turvan kokemusta kuolemansurunkin keskellä. Myös hautausmaat koetaan usein syvästi lohduttaviksi paikoiksi. Rakkaan haudalla käyminen voi tuntua kuin kylässä käymiseltä; moni juttelee haudalla ääneen. Kuten Martti Lindqvist kirjoitti kirjassaan Pieni kirja rakkaudesta: ”Rakastavalle mielelle kuolleetkin ovat eläviä, koska he ovat intensiivisesti läsnä kohdattuina, kaivattuina ja rakastettuina olentoina.”

Hautausmaalla kuolema on luonnollisella tavalla läsnä, mutta samalla siellä on elämää. On puita, sammalia, kukkia, eläimiä. Lintuja, oravia, pörriäisiä. Meistä jokainen on osa luonnon kiertokulkua ja lopulta myös mahdollistaa uutta elämää: ”Maasta olet sinä tullut, maaksi pitää sinun jälleen tulla.” Sekin ajatus lohduttaa. Eeva Kilpi kuvaa runossaan, että kun mummot kuolevat, heistä tulee kukkaniittyjä ja heinää. Ja puita, jotka humisevat lastenlastensa yllä.

Millainen on taivas

Aale Tynnin runossa Satu taivaasta puolestaan rinnastetaan taivas ja joulu. Ihmiset saapuvat elämän ryteikön läpi taistelleina, revittyinä ja kipein jäsenin Jumalan eteen ja sanovat: ”Jumala, löysimme sittenkin!” Mutta he ovat huolissaan, ottaako Jumala heidät vastaan: ”Lukeeko Jumala viaksemme haavat/ joita omattunnot ja sydämet saavat/ niin kuin päällä maan/ onnettomuutemme viaksi luetaan?”

Taivaassa Jumala istuu joulupöydässä. Hän sanoo: ”Tulkaa, lapseni, kuusen luo.” Taivaassa on lapsuusajan lelut, kauan sitten rikki menneet, jälleen ehjinä. Siellä saadaan leikkiä ja olla yhdessä toisten kanssa, surematta enää menneitä ja maailman murheita. Niillä ei enää ole väliä. Taivaan kello lyö hiljaa helisten.

Arvelen, että ihmisten mielikuvat taivaasta ja täydellisestä joulusta todella rinnastuvat toisiinsa monin tavoin. Emme tiedä, mitä on kuoleman jälkeen. Jos taivas on, ehkäpä siinä on elementtejä täydellisestä joulusta: kauneutta, lepoa, turvaa ja kaikki rakkaat yhdessä. Ei enää pelkoa, huolta eikä kyyneleitä. Kuolema ei enää erota ihmisiä toisistaan.

”Usko on lintu, joka laulaa, kun taivas on vielä pimeä”, kirjoitti intialainen filosofi ja kirjailija Tagore. Aurinko nousee, vaikkei sitä vielä ollenkaan näy – lintuhan tietää sen. Sellaista on usko ja sellaista on toivo. Pyhäinpäivän tunnelmissa voimme uskoa ja toivoa, että hyvä tapahtuu – että niin käy, kuinka pitääkin käydä. Kaikki on Jumalan käsissä.

Heli Pruuki

TT, psykoterapeutti

Pyhäinpäivää vietetään tänä vuonna lauantaina 2.11.2024. Kirkoissa ja hautausmailla järjestetään hartaushetkiä edeltä menneiden muistoksi.