Mitä olen oppinut vanhuudesta?

1.3.2021

Ikäni on nyt 77 vuotta ja olen ollut eläkkeellä 12 vuotta. Työssä olin viimeiset 16 vuotta Mikkelin hiippakunnassa piispana ja sitä ennen muun muassa seurakuntapappina myös 16 vuotta.

Tutkimusten mukaan vanhat ihmiset ovat keskenään erilaisempia kuin ihmiset missään muussa ikävaiheessa. Se on hyvä pitää mielessä, kun tarkastelen vanhus-puhetta, tämän ikäisten armon tarvetta ja kuolemankin ajatusta sekä sielunhoidon ja hengellisen elämän erityispiirteitä.

Minulle on muuten ollut vaikeaa asettua vanhus-otsikon alle – ajatelkoot toiset mitä tahansa. Vanhus on kunnianimi ja vanhuus kunnioituksen ansaitseva elämänvaihe. Tämä on ilman muuta totta. Mutta jos alan pitää itseäni vanhuksena, niin arvelen luovuttavani ja alan taantua fyysisesti ja henkisesti. Toinen syy on, että en itse kuvittelisi olevani joku arvostusta ansaitseva ihminen ikäni vuoksi.

Nyt koronapandemian aikana todetaan toistuvasti, että yli 70-vuotiaat vanhukset ovat riskiryhmä, ja olenhan minä jo tukevasti tässä joukossa. On kai siis suostuttava asettumaan tuon otsikon alle. Tarkastelen seuraavassa kuitenkin vanhuutta sen perusteella, mitä muilta olen oppinut, tuntematta kaikkea vielä omakohtaisesti.

Vanhus-puhe

Vanhuus määritellään monesti kahdella tavalla. Toisaalta on idealistinen vanhuskuva: vanhus on arvostettava, elämää kokenut ja arviointikykyinen ihminen. Toinen vanhuusmäärittely sisältää negatiivisia piirteitä: se on luopumista, menettämistä, raihnaisuutta. Olisi paljon vivahteikkaammin otettava huomioon se kokonaisuus, joka jokaisessa vanhuksessa ilmenee ainutlaatuisella tavalla. Koska vanhuuskäsitykset vaikuttavat asennoitumiseen ja toimenpiteisisin, määrittelyjen kanssa on syytä olla tarkka.

Vanhuksista puhutaan aivan liian paljon myös ulkopuolisina kohteina. On he-puhetta mutta liian vähän me-puhetta. Asianosaisten on aidosti oltava mukana myös avuntarpeita määriteltäessä.

Vanhuksen arvo

Olemme eri ikävaiheissa eri tavoin merkittäviä. Mutta siitä riippumatta kaikilla ihmisillä on yhdenvertainen ihmisarvo. Kenenkään ei tarvitse sitä itse hankkia eikä kukaan voi ihmisarvoaan menettää.

Kaikille yhtäläisesti kuuluvan ihmisarvon keskeinen länsimainen juuri on kristinuskossa. Paavali tähdentää, miten ei ole eroa juutalaisen ja kreikkalaisen välillä, ei orjan ja vapaan välillä eikä miehen ja naisen välillä (Gal. 3:28). Niin ei ole myöskään eroa vanhan ja nuoren välillä.

Kaikkien ihmisten yhdenvertaisuus seuraa ensiksikin siitä, että olemme tasavertaisiksi luotuja, ja toiseksi siitä, että jokainen ihminen tarvitsee laadustaan riippumatta aivan yhdenvertaisesti Jumalan armoa ja Kristuksen synnistä vapauttavaa pelastustekoa.

Vanhusten ihmisarvon vähättelemiseen voi johtaa auttaja – autettava -asetelma. Auttajaa uhkaa ylemmyyden, paremmuuden tunne. Hän on parempi käytännön toimissa, mutta ei ihmisenä arvokkaampi.

Yhteiskunnallisesti eriarvoisuutta ruokkii puolestaan hyötyajattelu. Pinnalta katsoen työelämän ulkopuolella olevilla ja voimiltaan heikentyneillä vanhuksilla ei ole yhteiskunnallista annettavaa. Käytännön kyvykkyys ei voi kuitenkaan poistaa tasavertaisuutta ihmisenä.

Ilman muuta monet vanhukset ovat nykymenosta jälkeenjääneitä, jokainen meistä omalla tavallaan. On selvää, että me olemme joillekin ja joskus myös rasite. Monesti jää silti näkemättä vanhusten pitkään elämänkokemukseen perustuva arvo.

Ehtoollista jakaessani näen parhaiten kädet, jotka ottavat vastaan leivän ja viinipikarin. Vanhojen ihmisen kädet ovat joskus hauraat, vapisevatkin, toisinaan pyöristyneet, ehkä arpien tai sairauden merkitsemät. Katson niitä suuresti kunnioittaen. Käsissä on monenlaista kokeneen elämän muistoja.

Vanhukset kantavat itsessään yhteiskunnallisesti arvokasta sosiaalista, henkistä ja hengellistä pääomaa. He tekevät läsnä olevaksi jatkuvuutta. Siksi he ovat myös resurssi, ei vain rasite. Suhtautuminen vanhuksiin on myös ajan ja yhteiskunnan peili.

Kiitos korona-ajan kohtelusta

Ihmisarvo liittyy myös siihen, miten minä näen oman itseni ja ihmisyyteni toteutuvan. Vastuullisuus tekee meistä ihmisen. Vasta siinä ihmisessä, jonka omaan ihmiskuvaan kuuluu vastuun kantaminen toisista, toteutuu ihmisenä olemisen luonne ja tehtävä.

Koronapandemian hoidossa suomalainen, tasavertaista ihmisarvoa kunnioittava kulttuuri on saanut kauniin ilmenemisen. Yhteiskunnassamme on tehty toimenpiteitä, joilla nuorten ja keski-ikäisten elämää on tuntuvasti rajoitettu. Vanhusten ja riskiryhmiin kuuluvien tähden teidän nuorempien on pitänyt luopua omista eduistanne: rajoittaa liikkumista, välttää toisten tapaamisia, pitää turvavälejä ja maskeja. Ja te olette tehneet sen.  

Se kertoo, miten tasavertainen ihmisarvo on suomalaisten ja yhteiskuntamme päättäjien sekä koronatoimenpiteitä ja hoitamistyötä eri tavoin tekevien sisäistä koodistoa. Te ansaitsette meidän vanhusten arvostuksen ja kunnioittavan kiitoksemme.

Armoa vanhuksille

Olen tunnistanut vanhuuteen kuuluvan erityisen armon tarpeen, mutta myös sen sisäistämisen ja omaksi omistamisen vaikeudet. Armon tarvetta on monessa asiassa.

Tarvitsemme armollista ymmärtämistä käytännön tilanteissa. Asioita unohtuu. Kömpelyyttä on. Teemme monia asioita vanhaan, ennen opittuun malliin. Jaamme mielellään nuoremmille ohjeita, miten pitäisi elää ja toimia. Siis armollista kärsivällisyyttä, hyvät ystävät. Pitäkää vanhuksia kaikesta huolimatta tasavertaisina, ei etäisyyteen vetäytyen eikä tätimäisellä tai setämäisellä asenteella seurustellen.

Nykypäivän vanhukset on kasvatettu lapsuudessa 1940- ja 1950-luvuilla velvollisuuden tuntoisiksi ja syyllisyyttä kokeviksi. Käytännön esimerkkejä löytää helposti: on väärin tuhlata taksimatkaan tai ostaa sitä, minkä voisi itsekin tehdä, tai tuhlata paperia aina puhtaaseen arkkiin tarttumalla.

Vielä merkittävämmälle alueelle armoasiassa siirrytään, kun tarkastellaan, mitä meidän sisäiseen maailmaamme, muistoihin ja ajattelutapoihimme kuuluu.

Ensiksi on kyllä painottaen sanottava, että siihen kuuluu paljon kiitollisuutta. Osamme toki arvostaa sitä, mitä elämäämme on sisältynyt työssä, perheessä ja toisten parissa. Toivottavasti kaikilla vanhuksilla on menneisyyttä muistellen paljon arvon tuntua ja kiitollisuutta omista elämänvaiheista. Siihen rohkaiseminen on myös meidän ystäviemme ja meitä auttavien tehtävä.

Sovintoon omien heikkouksien kanssa

Muistot ovat meille voimavara. Mutta on niissä vaikeampikin puoli. On myös tapahtumia ja tilanteita, joissa en ole osannut, halunnut tai jaksanut toimia oikein. On toki luonnollista, että jälkiviisaus näkee, miten olisi pitänyt toimia. Mutta ei ole kysymys vain siitä.

On sellaista, mitä saatan katua vielä pitkän ajan jälkeen, kuten seuraavanlaisia pikku tapahtumia. Siitä on jo monia vuosia, kun odotimme erään vanhuksen kanssa hissiä. Kun sitä ei alkanut kuulua, kehotin häntä laskeutumaan portaat kävellen. Sen seurauksena hän kaatui ja murisi lonkkansa vaikein seurauksin. Turha kai antamaani, hänelle vahingollista neuvoa olisi enää ajatella, mutta tällaisiakin nousee muistoista mieleen. On vain vaikea antaa armoa itselleen epäonnistumisten ja häpeän tunteista.

Kaiken kaikkiaan vanhusta on hyvä auttaa sovintoon omien heikkouksien kanssa, liittyvätpä ne menneisyyden muistoihin tai nykypäivään.

Vanhuksen sielunhoito

Anteeksiantamus ja syyllisyydestä vapauttaminen on kristillisen uskomme kivijalka. Jumalan armon vastaanottaminen ei kuitenkaan vanhuudessa ole välttämättä helpompaa kuin nuorempana, se saattaa olla vaikeampaakin. Armon kaipauksessa roikkuminen, sitä tässä iässä jatkuvasti tarvitaan.

Anteeksiantamus vapauttaa syyllisyydestä. Mutta entä ahdistuksesta? Jos masentunut ihminen kuulee, että saat anteeksi, niin hän ajattelee, että on syntiä olla masentunut.

Jos yksinäisyys tai turvattomuus ahdistaa, sehän on luonnollista. Mieli on maassa, kun  ei ole voimia tai jos minusta riippumattomat vaikeudet ahdistavat. Jos tuollaisista ymmärrettävistä ja luonnollisesta kokemuksesta julistetaan synninpäästöä, tulee tunne, kuin niiden kokeminen olisi sopimatonta, ja sehän ahdistaa entistä enemmän.

Vanhusten kohtaajalta kysytäänkin sielunhoidollista viisautta erottaa toisistaan aito syyllisyys ja toisaalta ahdistus, häpeä ja turvattomuus. Edelliseen sopii anteeksiantamuksen vakuutus, jälkimmäiseen lohdutus. Niihin molempiin Jumalan armo Kristuksessa tarjoaa lääkettä, mutta eri tavoin tarjoiltuna ja annosteltuna.

Vanhuksen rukous

Turvallisuuden tunne on vanhalle ihmiselle tulevaisuuden tarpeista suurin. Sen kaipuuseen Raamatun psalmeista löytyy meille sanoja. Psalmia 71 pidetään perustellusti vanhuksen rukoukseksi:

” Sinä olet minun toivoni, Herra, Herra, minun turvani nuoruudesta asti.

Syntymästäni saakka olet ollut tukeni, siitä saakka kun kohdusta minut päästit.

Sinulle minä aina laulan ylistystä.

Monelle olen ollut ihmetyksen aihe, mutta sinä olet luja turvani.

Siksi minun suuni tulvii kiitosta ja alati ylistää ihanuuttasi.

Älä hylkää minua nyt vanhuuden päivinä, älä jätä, kun voimani uupuvat.”

Siitä saan sanat ensiksikin kiitokseeni. Hyvä että saan sanat, ja paremmat kuin itse keksisin. Mutta siinä on sanat myös vanhan ihmisen kamppailtaessa nykyhetken ja tulevaisuuden uhkia vastaan. Niitä on tämän psalmin mukaan kolme: turvattomuus, yksinäisyys ja katkeruus.

Kun muistelen omia pappisvuosiani ja ihmisten huolien ja ilojen kohtaamista, olisin voinut paljon useammin liittää keskusteluihin ääneen lausutun rukouksen ja siunauksenkin. Rohkenenkin nyt antaa neuvon: rukoilkaa vanhusten kanssa.

Kuolema

Viime syksynä siunasin hautaan meidän koulutoverimme ja ystävämme, jonka kanssa pidimme yhteyttä vuosikymmenet. Se havahdutti aikaisempaa konkreettisemmin oman kuoleman todellisuuteen. Muutama kuukausi vaikeaa sairautta, läheisten ja meidänkin tapaamisemme kuolemasta tietoisena vielä viime viikkoina ja Taivaan Isän kanssa välitkin selvitettyinä. Sitten lähtö tästä ajasta. Ja nyt jo tuhkattuna ja hautausmaahan laskettuna.

Tämän ihmeellisempää ”maallisen majan” riisuminen ja täällä elävien joukosta katoaminen ei ole. Se tuntuu toisaalta luontevalta tapahtumien kulkuna vailla sen kummempaa mystiikkaa.

Mutta sitten ovat ne paljon suuremmat, syvät kysymykset omasta kuolemasta. Ne ovat omakohtaisemmin läsnä kuin aikaisemmin. Mielessä on koko omaa olemassaoloa koskevan perustan mureneminen. Niitä miettiessä tunnen kyllä kiitollisuutta elämän lahjasta ja osallisuudesta siihen tänään. Mutta sehän on katoava lahja.

Ylösnousemuksen toivo on kristillisen uskon ainutlaatuinen anti tulevaisuuttaan pohtivalle. Minun taivastietoisuuteni ei vain ole kovin konkreettista. Se ei mahdu minun luonnontielliseen maailmankäsitykseeni, jonka kanssa elän konkreettista arkista elämääni. Selvää on, että en halua taivastietoisuutta kadottaa. Nyt on entistä tietoisempi ja omakohtaisempi tarve toistuvasti kurotellen ja kaipauksella roikkua siinä kiinni.

Vanhan ihmisen hengelliset työvälineet

Iltarukous on niistä merkittävin. Moni jatkaa lapsena oppimaansa iltarukouksen tapaa vuosikymmenten kokemuksella. Rukoukselle on nyt muutenkin mielessä tilaa. Muiden mahdollisuuksien kaventuessa se on tapa käsitellä omia tarpeita ja muistaa läheisten elämää, elää näin heidän kanssaan.

Tapakristillisyys osoittaa nyt voimansa. Ikääntyminen muuttaa kokemisen tapaa. Joissakin asioissa herkkyys lisääntyy ja kyyneleetkin ovat lähellä. Mutta toisaalta tunteiden kokemisen kyky ohenee, niinhän muidenkin fyysisten ja henkisten kykyjen käy. Vireä elämä pikku hiljaa muuttuu kuin hidastetuksi filmiksi.

Tapakristillisyyden voima

Hengellistäkään elämää ei voi perustaa suurten tunnekuohujen ja vitaalisen kokemusmaailman varaan. Sitä palvelevat nyt ennen opitut tai nyt omaksuttavat tavat. Joskus puhuttiin pahaa tapakristillisyydestä, minä haluan puhua siitä hyvää. Haluan olla hyvä tapakristitty. Tavat kantavat hengellistä elämää.

Kaikkiaan myös hengellisessä elämässä se, mikä on minun ulkopuolellani, tulee olennaisemmaksi, kuin se mihin itse omassa sisimmässäni kykenen. Tämähän on myös mitä keskeisin kristillisen uskonelämän perusta. Jumala antaa meille lahjansa ”sulasta, jumalallisesta hyvyydestänsä ja laupeudestansa, ilman mitään minun ansioitani tai mahdollisuuttani”. Näinhän me varttuneet sen jo Lutherin katekismuksesta rippikoulussa ulkoa opimme.

Tapakristillisyyttä on myös sunnuntain erottaminen arkipäivistä. Monille tästäkään tavasta kiinni pitäminen ei aina ole itsestään selvää, kun ympärillä on jatkuvasti paljon muutakin nähtävää ja tehtävää.

Hengellinen musiikki koskettaa tunnetusti sanojakin syvemmältä. Tässä kuten muussakin hengellistä elämää palvelevassa tuttuus on avainasemassa. Hengelliset laulut ja virret luovat ympärillemme todellisuuden, jossa voi vain vastaanottajana leväten olla.

Vanhukset seurakunnassa

Kirkko ja sen sanoma voi muuttua parhaiten todeksi henkilökohtaisissa kohtaamisissa. Tietenkin puhelut ja sähköinen viestintäkin sen taitaville ovat merkittäviä, mutta eivät henkilökohtaisen tapaamisen veroisia. Tässä on diakoniaa tekevien vahvuus ja myös ydinosaaminen.

Vanhukset ovat seurakunnan jumalanpalvelusten ja piirien suurkuluttajia ja keskeinen vastuunkantajinekin joukko. Sanotaan, että mummot ja vaarit ovat seurakunnan uusiutuva luonnonvara. Näin ei ilman muuta ole. Vanhuksillekin on muualla monenlaista tarjolla. Tällaisen uskollisen, vanhusvoittoisenkin osanottajajoukon ylläpitämiseksi kannattaa tehdä työtä. Seurakunta, josta piirit katoavat, on sisältä ontto eikä elä hyvin.

Eläkkeelle jäävät ja juuri jääneet voisivat tulla myös paljon suuremmissa määrin seurakuntaelämän vastuunkantajiksi. Kun olen mukana kotiseurakuntani vapaaehtoistyössä, niin useat meistä ovat juuri tuota ikäryhmää tai tuossa vaiheessa mukaan tulleita. Vastuuseen siis, ei vain kohteiksi.

Kirkko – lohdutuksen lempeä syli

Vanhukset elävät monin tavoin tässä päivässä elämän kulkua seuraten. Televisio saattaa joillakin olla auki aamusta iltaan. Monien aktiivisuus riittää liikuntaan ja erilaisiin harrastuksiinkin. Meille, joilla on lapsia ja lapsenlapsiakin, he antavat arkeen sisältöä ja ovat ilon ja kiitollisuuden lähde. Sairaudetkin saattavat kuulua arkeen, ja niistä vaihdetaan kokemuksia. Mutta elämä ei tyhjene arjeksi.

Vanhan ihmisen elämälle ovat perustavalla tavalla tärkeitä myös tietoisuus omasta arvosta, oikeus kiitollisuuteen menneisyydestä ja turvallinen tulevaisuustietoisuus sekä osallisuus elämään yhteydessä toisten kanssa.

Niihin kuuluu hengellisyyden antama luottamus, että oma pieni elämäntarinani on osa Jumalan suurta kertomusta. Tätä luottamusta välittää kirkko. Se on lohdutuksen lempeä syli.

VoittoHuotari
Mikkelin hiippakunnan emerituspiispa