Maan ja taivaan rajalla

Saija Kuusela, projektipäällikkö, FT, SYKE

Missään ei ole näin sinistä taivasta. Lumi ei loista samalla lailla, kipunoi tällä tavalla iltapäivän valossa, joka siivilöityy männynrunkojen välistä. Rinne on jyrkkä, huohotan ja pysähdyn. Kun nostan katseeni, taivaan syvänkirkas sinisyys lyö silmille. Männyt seisovat punaisina, hiljaisina, ikuisina. Itkettää ilosta.

Rinne kohoaa torppani takana. Pieni pläntti metsää, joka merkitsee kaikkea. Siksi, että se on minun, eikä ainakaan ihmisvoimin koskaan kaadu. Ympärillä motot lohkovat paloja maisemasta joka talvi. Muuttaessani kolme vuotta sitten maalle en ymmärtänyt, että metsän sylissä elämiseen liittyy näin paljon surutyötä.

Totta kai minäkin kulutan metsää, tuotan roskaa, lämmitän ilmastoa. Torppani on hirrestä, lämmitän sitä pitkälti puulla. Olen paha ihminen, yhtä lailla syyllinen luontokatoon ja ilmastonmuutokseen kuin kuka tahansa.

On ilmiselvää, että luontoyhteytemme on muututtava. Nykyisestä elämäntyylistämme kestävyys on kaukana. Minulle vanha, kaadettu metsä ei enää palaudu – kirjaimellisesti kahdellakin tavalla. Ensinnäkään en enää ehdi nähdä hakatun leimikon kohdalla kuin korkeintaan 60-vuotiasta kasvustoa, ja silloinkin pitäisi sinnitellä yli satavuotiaaksi. Toiseksi, tutkimuksen mukaan metsä ei avohakkuun jäljiltä palaudu samanlaisena enää koskaan, vaan sen kasviyhteisö ja sitä myöten varmasti myös maaperän ja puiden pienet asukkaat muuttuvat toisenlaisiksi. Vanha metsä on siis oikeastaan uusiutumaton luonnonvara.

Myös Riikka Kaihovaara kannustaa hienossa esseekokoelmassaan ”Villi ihminen ja muita luontokappaleita” meitä uudistamaan yhteytemme luontoon. Hänen mukaansa vieraantumisemme luonnosta mahdollistaa sen väärinkäytön. ”Ja juuri siksi ihmisen palauttaminen paikalleen luontoon on välttämätöntä myös luonnonsuojelun kannalta”, Kaihovaara kirjoittaa.

Oma maalle muuttoni on vaatimaton yritys palata lähemmäksi luontoa. Lisäksi teen työtä luonnon, myös vanhojen metsien, suojelun edistämiseksi. Nykyinen toimenkuvani Suomen ympäristökeskuksessa liittyy EU:n biodiversiteettistrategian toimeenpanoon. Tässä vaiheessa monelta nousevat karvat pystyyn. EU:sta kun ei koskaan ole tullut mitään hyvää, eihän?

Itse näen asian toisin. Kansainvälisten sopimusten avulla luomme painetta kotimaiseen päätöksentekoon kaikissa jäsenmaissa. Kenelläkään ei ole varaa olla näistä talkoista ulkona. Se ei silti tarkoita, ettemmekö tuntisi oman luontomme parhaiten ja osaisi myös kohdistaa luonnonsuojelun voimavarat järkevimmällä tavalla: monimuotoisuudeltaan mahdollisimman rikkaisiin kohteisiin, joiden suojelulla samalla hillitään ilmastonmuutosta (ks. esimerkki täältä).

Metsiä jää aina myös muuhun käyttöön: talousmetsiksi, metsästysmaiksi, retkeilijöiden ihailtaviksi. Talousmetsien käsittelytapoja monipuolistamalla voidaan saada aikaan paljon hyvää.

Mutta mikä riittää? Kaihovaaran mukaan kestävä tapa käyttää luontoa edellyttää, että tunnistamme ja tunnustamme sen pyhyyden. Sydämeni tunnistaa Kaihovaaran sanat todeksi. Metsä on minulle hyvin arkisella tavalla pyhä, eikä tämä pyhyys edellytä liittymistä kirkkoon, vaan ainoastaan sen tosiasian tunnustamista, että metsä on minä ja minä olen metsä. Seisomme toinen toisemme häilyvillä rajoilla, olemme samalla kertaa ”tämänpuoleisia ja tuonpuoleisia, tuttuja ja vieraita”, kuten Kaihovaara upeasti kuvaa.

Metsässä olen aina maan ja taivaan, arkisen ja pyhän rajalla. Sen kokemuksen kanssa haluan lähestyä luontoa, tehdä polttopuita, koskettaa torppani vanhoja hirsiseiniä. Sen kokemuksen soisin myös motokuskille, meille kaikille.