Kun kuolema pelottaa

Kuoleman edessä ihminen on väistämättä pieni ja avuton. Ei meillä ole sanoja eivätkä sanat useinkaan lohduta. Voimme olla toisillemme tueksi ihan tavallisin arkisin elein.

Viimeisenä keväänä saatoin aistia läheisen kuoleman lähestymisen monin tavoin, vaikka kuolemasta ei juuri puhuttu. Sairaalasta lähdettyäni teki monesti mieli pinkaista juoksuun ja kerran niin teinkin. Juoksin karkuun kuolemaa, pudistelin sitä yltäni, tuuletin pois sen tuoksua, joka tuntui leijuvan minunkin ympärilläni. Aitoa kuolemanpelkoahan se oli, ymmärrän sen nyt. Läheisen kuoleman läheisyys tuntui ahdistavalta ja herätti omankin kuolemanpelon.

Oman elämän päättyminen voi pelottaa monella tasolla. Kuolemanpelko on yleisinhimillistä, mutta se ilmenee jokaisella varmasti vähän omalla tavallaan. Voi olla viisasta tarkastella, mikä kaikki siinä pelottaa.

Pelkäänkö kuoleman hetkeä, esimerkiksi mahdollista äkkikuolemaa? Kenties pelkään kuolemisen prosessiin liittyvää yksinäisyyttä, kärsimystä tai mahdollista kauhun tunnetta kuoleman hetkellä? Pelkäänkö kuoleman jälkeistä aikaa – sitä, mitä kuoleman jälkeen on tai ettei olekaan mitään? Pelkäänkö kenties sitä, mitä tapahtuu ennen kuolemaa, esimerkiksi mahdollista sairauteen tai onnettomuuteen liittyvää kipua?

Kuolemaa edeltäviin pelkoihin voi auttaa hoitotahdon kirjoittaminen ja toiveiden kertominen. Muihin pelkoihin voi edes vähän auttaa niiden jakaminen toisen ihmisen kanssa. Mutta monesti jätämme puhumatta. Kuolinvuoteen äärelläkin saatetaan kaikki yhdessä teeskennellä, että kyllä tästä vielä noustaan. Toisinaan sairaalassa koetetaan kuntouttaa kuolevaa.

On surullista, että pohdimme näitä usein yksinämme, sillä kuolema on väistämätön osa jokaisen elämää. Entä jos koettaisimme murtaa kuolemaan liittyvää tabua? Yksinäisyys ja pelko kuoleman edessä voisivat lientyä. Suhde kuolemaan muuttuu väistämättä elämänmatkan varrella. Vanhus miettii kuolemaa eri tavoin ja enemmän kuin nuori ihminen. Kysymmekö vanhuksilta tai kuolemansairailta heidän ajatuksiaan ja tunteitaan? Kysymmekö heidän pelkojaan kuolemaan liittyen? Vai jätämmekö heidät tunnetasolla yksin pelätessämme puheeksi ottamista, tunteiden kohtaamista ja ylipäänsä kuoleman ajattelemista?

Entä jos menetän rakkaani

Kuolemaa ei tee mieli ajatella, koska se muistuttaa ihmiselämän valtavasta haavoittuvuudesta. Olemme käsittämättömän hauraita ja ihmiselämä on pitkänäkin varsin lyhyt. Oman kuoleman lisäksi pelottaa läheisen menettäminen. Kun läheistä ei kuulu kotiin ja puhelin hälyttää vailla vastausta, tai kun läheinen sairastuu vakavasti, käyvät monet kauhukuvat mielessä. Pelko kertoo rakkaudesta. On joskus tuskallista rakastaa ja välittää, sillä ihmisten väliseen rakkauteen liittyy aina kääntöpuoli: menettämisen pelko ja menettämisen suru. Ei ole läheistä ihmissuhdetta ilman kipua ja surua.

Surunkin monista puolista on tärkeää voida puhua. Harva ihmissuhde on täysin selkeä ja pelkästään rakastava. Siksi kuolemansurukaan ei aina ole pelkkää surua menetyksestä ja ikävää kuollutta kohtaan. Kuolema panee pisteen paitsi elämälle, myös toiveelle suhteen muutoksesta ja unelmalle uudenlaisesta yhteydestä. Menetykseen liittyvään suruun sekoittuu muutakin. Surua siitä, millaista elämä yhdessä oli. Surua siitä, mitä elämä yhdessä ei koskaan ollut. Surua siitä, mitä ei voi nyt koskaan tulla. Surua täyttymättömistä toiveista ja tarpeista, sanotuista ja sanomattomista sanoista, tehdyistä ja tekemättömistä teoista. Se kaikki on oikeaa surua. On tärkeää katsella kaikkea sitä lempein silmin: se mikä on totta, saa olla totta. Sitä saa surra. On tärkeää kuunnella lempeästi myös omaa katumustaan, syyllisyyden tunteitaan ja pettymystään. Tarvittaessa kannattaa jutella mietteistään toisen ihmisen kanssa. Ajattelen, että kuolleenkin kanssa voi selvittää asioita omalta osaltaan ja saada suhteeseen lempeyden ja rauhan.

Silti on viisasta koettaa selvitellä asioita silloin, kun vielä eletään. Nyt, kun vielä olemme tässä.

Älä jätä surevaa yksin

Kuoleman pelottava puoli on sekin, että se saattaa jättää surevat surukuplan sisään. Surevat kertovat toisinaan siitä, että toiset muistavat heitä hautajaisiin saakka, mutta sen jälkeen koittaa hiljaisuus, tyhjyys ja yksinäisyys. Osa surevista kokee tulleensa menetyksensä jälkeen yhteisönsä hylkäämäksi. Kutsuja ei enää tulekaan edes ennen läheisiltä ystäviltä. Ihmiset saattavat sanoa, että soitellaan sitten, kun olet toipunut surusta – ja jättävät surevan yksin suruunsa. Joku jopa vaihtaa tien puolta surevan tullessa vastaan.

On ymmärrettävää kokea avuttomuutta toisen surun äärellä. Toisen ihmisen suuri suru nostattaa epämukavan olon, sillä ei oikein tiedä, miten voisi lohduttaa. Ehkä lohtu voisi olla yksinkertaisesti se, että ei katoa viereltä. Kävelee vastaan kadulla vaihtamatta sen puolta, ja katsoo silmiin. Laittaa viestiä. Kysyy jotain, vaikka että miten jakselet. Tulee kaveriksi ja avuksi ruoan laittoon, siivoamaan kotia, iltakävelylle. Kutsuu käymään tai tulee itse, tuoden tarjottavat mukanaan. Ei hössötä eikä kysele liikaa, mutta koettaa olemuksellaan muistuttaa: Olen tässä, et ole yksin.

Kuoleman edessä ihminen on väistämättä pieni ja avuton. Ei meillä ole sanoja eivätkä sanat useinkaan lohduta. Voimme olla toisillemme tueksi ihan tavallisin arkisin elein.

Meillä on Suomessa aivan liikaa yksin pärjäämisen kulttuuria. Kenenkään ei kuulu pärjätä yksin, ei eläessä eikä kuollessa. Kuoleman surun ja pelon äärelläkin jaksamme vähän paremmin yhdessä.

Heli Pruuki

TT, psykoterapeutti

Pyhäinpäivää vietetään tänä vuonna lauantaina 2.11.2024. Kirkoissa ja hautausmailla järjestetään hartaushetkiä edeltä menneiden muistoksi.