Elina Pekkarinen: Kummius on kunniatehtävä

”Toivoisin, että saisin olla useammankin lapsen kummi”, sanoo Elina Pekkarinen.

Lapsiasiavaltuutettu puhuu lempeästi ja empaattisesti perheen pienimmistä, mutta aina kun kyseessä on heidän hyvinvointinsa vaarantuminen, hän paljastuu tulisieluiseksi ja tiukaksi lasten oikeuksien puolustajaksi.

Yksitoista postikorttia. Sellaisen satsin lapsiasiavaltuutettu Elina Pekkarinen lähettää aina maailmalla matkatessaan kummin, äidin, isoäidin ja tädin rooleissaan. Hän muistaa elämänsä tärkeimpiä lapsia merkkipäivinä ja pyrkii tapaamaan jokaisen heistä edes kerran vuodessa jonkin mukavan tekemisen merkeissä.

”Aina parempi mitä säännöllisempää yhteydenpito on. Tärkeintä on, että lapselle muodostuu kokemus siitä, että aikuinen välittää ja on kiinnostunut. Se ei välttämättä vaadi kovin aktiivista yhteydenpitoa. Jos jossain perheessä on tarvetta tuelle, yhteyden pitäisi olla tiiviimpää, mutta olennaista on, että kaikki tapahtuu lasten ja vanhempien kannalta luontevalla tavalla ja tahdilla.”

”Emme voi kuitenkaan mennä kaveriaikuisina huoltajien tontille.”

Elina Pekkarinen näkee, että kaikilla lapsilla olisi hyödyllistä olla vanhempien lisäksi luotettavia aikuisia, jotka pysyvät mukana elämässä.

”Turvallinen aikuinen kuuntelee ja kykenee asettumaan lapsen elämän ja kehitysvaiheen tasolle. Hän lunastaa luottamuksensa sillä, että on valmis kuuntelemaan lasta ja tämän senhetkistä tarvetta.”

Lapsiasiavaltuutettu kertoo, että 6–7-vuotiaille tehdyssä tutkimuksessa lapset korostivat kaipaavansa aikuisia, jotka tarjoavat lohdutusta ja apua ja ovat valmiina kuuntelemaan.

”Jo pieni lapsi tiedostaa olevansa turvan tarpeessa. Hänen on hyvä tietää, että joltakin aikuiselta saa tarvittaessa turvaa, apua, ymmärtämystä ja myös hellyyttä. On hellyttävää, että lainsäädännössäkin puhutaan lasten tarvitsemasta hellyydestä!”

Turvallinen aikuinen taustalla

Kummin tehtävä tarjoaa perheen lähiaikuiselle hyvän ja luontevan mahdollisuuden olla mukana lapsen kasvussa. Vaikka lapsi ei useinkaan aktiivisesti turvautuisi kummiinsa tai kummi ei pyrkisi erityisesti tukemaan lasta, lapselle on jo tärkeää tietää, että tällainen turvallinen aikuinen on olemassa taustalla häntä varten.

Elina Pekkarinen on kirkon kautta sylikummi kolmelle kastetulle lapselle, ja hänellä on myös kaksi nimiäisistä saatua kummilasta.

Suhde kahteen sylikummilapsista on hyvin aktiivinen. Hän oli jopa nuorimmaisen synnytyksessä mukana. Ihmissuhteiden katkeamisen myötä Elina menetti valitettavasti samalla yhden kummilapsistaan, jonka perhe jäi pois omasta elämänpiiristä.

”Pyrin pitämään yhteyttä kummilapsiin, mutta riippuu tietysti myös perheiden tilanteesta, miten paljon läsnäoloani kaivataan.”

”Kummius on hyvin arvokas kunniatehtävä. Toivoisin, että saisin olla useammankin lapsen kummi. Olen tätinä läheisesti mukana niin monen sisarteni lapsen elämässä, että ehkä kummipotentiaalini on unohdettu”, hän sanoo hymyillen.

Pekkarinen tunnetaan tarvittaessa tiukasti kantaa ottavana asiantuntijana. Lapsiasiavaltuutettu puolustaa työssään ja julkisuudessa viimeiseen asti lasten oikeuksia, ovat nämä sitten sattuneet syntymään Al-Holin terroristileiriin, kurjiin lastensuojeluolosuhteisiin Suomessa tai ihan tavallisiin perheisiin, joihin kohdistuvat yhteiskunnalliset päätökset vaikeuttavat lasten hyvinvointia.

Mutta puhuessaan itse lapsista, Elina on hyvin lämmin, valoisan ja viisaan oloinen, turvallinen aikuinen.

Kehuminen on tärkeää

Nykymittapuulla nuorena eli vähän päälle parikymppisenä esikoisensa saaneella Elina Pekkarisella on kolme lasta ja parivuotias lapsenlapsi, jonka hoitaminen on erityisen ihanaa ja palkitsevaa.

”Kerron aina Adalle, että hän on maailman mahtavin!”

Kummin ja tädin roolissaan Elina Pekkarinen ei ole juurikaan yrittänyt ohjata tai neuvoa lapsia, ellei omaa mielipidettä ole kysytty.

”Mutta kehumaan olen heitä pyrkinyt paljonkin, se on tärkeää!”

Kummina hänen antamansa kristillinen kasvatus on tapahtunut, tavalliseen suomalaiskansalliseen tapaan, matalalla profiililla. Pekkarinen pitää lasten hengellisen tukemisen ja kasvatuksen ulottuvuutta kuitenkin tärkeänä.

”Epävakaassa ja epävarmassa maailmassa lasten ja nuorten on hyvä saada edes jonkinlainen käsitys siitä, että on olemassa jotain kestävää ja pysyvää, johon voi aina luottaa.”

Luodaan uskoa tulevaisuuteen

Lasten ja nuorten yhteiskunnalliset ahdistukset muuttuvat sen mukaan, mitkä ongelmat ovat pinnalla, lapsiasiavaltuutettu näkee. Juuri nyt ympäristöahdistus on jäänyt vähän muiden maailmanpoliittisten tapahtumien varjoon. Lisääntymässä ovat sodan pelko, yleinen turvattomuus ja monien vanhempien kautta heijastuva taloudellinen turvattomuus.

”Lapsilla on tunne, että edelliset sukupolvet ovat sotkeneet asiat ja jättäneet korjaustyön heille. Aikuisten pitäisi välittää ajatus, että meidän on mahdollista ratkaista ja lievittää niitä ongelmia, joita olemme luoneet. Se vähentäisi varmasti lasten ja nuorten ahdistusta.”

Lasten tulevaisuudenuskoa tulisi tukea, ja siinä tehtävässä kummit ja muut turvalliset lähiaikuiset voivat vanhempien rinnalla tai sivustatukena antaa ainakin pienen panoksensa.

”Yhteiskunnallinen keskustelu kuulostaa usein aika lohduttomalta. Siksi lapsille ja nuorille pitäisi puhua enemmän historiasta ja ihmiskunnan pidemmästä perspektiivistä”, Elina Pekkarinen ehdottaa.

”Ihmisenä oleminen tällä pallolla on kuitenkin melkoinen menestystarina, jos ajattelemme, miten me olemme voineet luoda tämän maailmaan kaikenlaista hienoa, hyvinvointia ja edistystä. Me voimme varmasti nytkin löytää aineksia tulevaisuudenuskon ja luottamuksen vahvistumiseen.”

Täytetään arvotyhjiö hyvällä

Kirkon ja kristinuskon pitkästä historiasta on ammennettu perinteisesti aineksia tulevaisuudenuskon rakentamiseen. Sieltä syvältä löytyy edelleen uskoa, toivoa ja rakkautta, vaikkei kristinusko olekaan nyt trendikkäästi kulttuurissamme pinnassa.

Nykyään aikuiset arkailevat usein uskonnosta puhumista lapsille ja kristillisen kasvatuksen antamista, vaikka itsellä olisikin jonkinlainen, enemmän tai vähemmän vahva vakaumus.

Vanhemmat ja kummitkin miettivät monesti, pitäisikö lapsen saada kasvaa ilman minkään erityisen katsomuksen opettamista tai ”tuputtamista”. Näin lapsi voisi sitten vanhempana itsenäisesti valita, mihin mahdollisesti uskoo ja mihin katsomukselliseen perinteeseen kiinnittyy. Vai uskooko ja sitoutuuko mihinkään.

Elina Pekkarinen ei ole innostunut edellisestä ajattelutavasta, vaikka myöntää itsekin olleensa kummina ja kasvattajana varsin varovainen hengellisten kysymysten käsittelyssä.

”Meillä on yhteiskunnassa tietty arvo- ja ajattelutyhjiö, joka olisi tärkeä täyttää jollain hyvällä sisällöllä. Olemme unohtamassa monet kardinaalihyveet, kestävät arvot, joiden varaan ihmiskunnan ja yhteiskunnan historiassa on rakennettu.”

”Kasvattajat tarvitsivat enemmän tukea tärkeiden arvojen jakamiseen seuraaville sukupolville. Kirkko voisi antaa selkeämmin vastauksia vaikeisiin kysymyksiin ja opettaa niitä hyveitä, joita monet vanhemmat, kummit ja muut lapselle läheiset aikuiset haluaisivat välittää eteenpäin.”

Miten lapsille sitten voisi puhua näistä hyveistä ja kristinuskon kantamasta hengellisestä ja eettisestä elämänviisaudesta?

”Lapset itse ovat parhaita kysyjiä, jos heille antaa siihen tilaisuuden. Meillä löytyy kyllä kristillisestä perinteestä vastauksia näihin fundamentaalisiin, perustaviin olemistamme ja hyvää elämää koskeviin kysymyksiin.”

Tapakristitty kaipaa toivon sanoja

Kristillisten yhteisöjen suuntaan lapsiasiavaltuutetulla on ollut viime vuosina vetämässä ”vahva pyyntö”. Se nousee lasten hengellisen tukemisen näkökulmasta.

”Kirjoitin korona-aikaan arkkipiispa Tapio Luomalle, että nyt jos koskaan kirkolla olisi tuhannen taalan paikka luoda toivon ilmapiiriä teologisen sanoman kautta. Lapset ja nuoret kaipaavat toivoa.”

Elina Pekkarinen huomauttaa, että Yhteisvastuukeräyksessä nuoret olivat taannoin kohteena, mutta tuntui ettei kyseisessä kampanjassa puhuttu niistä asioista, jotka ihmisiin voisivat juuri tänä aikana upota: kuolemasta, tuonpuoleisuudesta, ikuisesta elämästä ja perushengellisestä elämästä ylipäänsä.

”Ehkä kirkko pelkää näistä teemoista puhumisen karkottavan ihmisiä, mutta minä ajattelen, että aika monia meistä ne mietityttävät. Ihmiset etsivät vastauksia eri paikoista, usein kirkon ulkopuolelta. Kuolema, pelko ja epävarmuus tulevat lähemmäs meitä kuin pitkiin aikoihin. On tässä kyllä ihmeellistä se, että tällainen tapakristitty kuin minä puhuu mieluummin iankaikkisesta elämästä kuin koulutetut teologit!”

Tiede ei selitä kaikkea

Ihmisyydessä ja luomakunnassa on paljon sellaista, mitä me emme pysty selittämään, myöntää sosiaalityön professorina Turun yliopistossa aiemmin toiminut Pekkarinen.

Valtiotieteiden tohtori kertoo edustavansa tieteenfilosofiassa kriittistä realismia, jota sovelletaan sosiaalityössäkin. Sen mukaan todellisuutta ei pystytä havaitsemaan loppuun saakka sellaisenaan, mutta itseään korjaava ja jatkuvasti kehittyvä tiede tavoittelee yhä tarkempaa tietoa todellisuudesta.

”Tieteen piirissä tunnustetaan, että paljon asioita, joita me emme vielä tiedä. On olemassa totuus, johon ei välttämättä päästä. Tietomme ulkopuolelle jää paljon sellaista, mitä ei aistien ja teknologian avulla voi selittää.”

Tämän tunnustaminen avaa ikkunan toisenlaisille todellisuuden selitysmalleille, kuten uskonnolle.

”On tärkeää, että nämä ikkunat avaa jokin taho, joka pyrkii hyvään. Salaliittoteorioiden ja dystopioiden markkinat ovat isot. Luukkuja pyritään täyttämään dis- ja misinformaatiolla, elleivät hyvyyteen pyrkivät instituutiot täytä tehtäväänsä.”

Elina Pekkarinen kasvoi akateemisessa helsinkiläisperheessä, jossa uskonto ei ollut erityisesti läsnä, mutta sitä ei kiellettykään. Hän toimi nuorena isosena ja osallistui aktiivisesti seurakunnan nuorisotoimintaan. Elinan kristillinen identiteetti on ”kohtuullisen vahva”.

”Elämänkulussani se on antanut vastauksia. Olen saanut hengellistä lohtua ja tukea etenkin hankalissa tilanteissa. Ehkä olen kriisikristitty, joka kääntyy syvimpien kysymysten äärelle silloin, kun on vaikeaa. Silloin aktivoituu myös rukouselämä, josta kummilapset saavat muulloinkin osansa.

Kirjoittaja: Janne Villa

Kuva: Lapsiasiavaltuutetun mediapankki

Valtakunnallista Kummipäivää vietetään sunnuntaina 2.6.2024