Kulttuuriperintöasiantuntija Saana Tammisto: ”Ei ole pelkkää sanahelinää, että kirkon kulttuuriperintö kuuluu kaikille”

Vaikka Saana Tammisto on ortodoksi, hän koki jo varhain omakseen myös luterilaiset kirkot. Hiihtämäänkin hän oppi Jyväskylän Kirkkopuistossa. Nyt Tammisto vaalii työkseen Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kulttuuriperintöä.

Saana Tammisto on kirkkohallituksen ainut kulttuuriperintöasiantuntija. Mitä tuo perintö kattaa?

”Ensinnäkin kirkon aineelliseen perintöön kuuluvat rakennukset, hautausmaat ja muu kulttuuriympäristö sekä kirkolliset esineet ja taide. Aineetonta perintöä taas on henkinen ja hengellinen perinne, kuten tavat, musiikki ja jumalanpalvelukset”, Tammisto sanoo.

Tiukka jaottelu on hänen mielestään kuitenkin turhaa, koska kaikki materia ilmentää aineetonta perintöä.

”Jos meillä ei olisi jumalanpalvelusta eikä seurakuntaa, emme tarvitsisi rakennuksia. Ja jos meillä ei olisi uskoa, ei olisi koko kirkkoa.”

Esimerkiksi hopeinen kalkki eli ehtoollismalja voi toki olla rahallisesti ja taiteellisesti arvokas. Monet maljaan liittyvät arvot nousevat silti siitä, mihin sitä käytetään – eli ehtoollisen sakramenttiin – sekä siitä, mitä se kertoo meille yhteisöstä ja uskosta. Jos kalkista on esimerkiksi nautittu ehtoollista satoja vuosia, se liittää meidät sukupolvien ketjuun.

Jaettu kulttuuriperintö ei ole pelkkää sanahelinää

Kirkon ensimmäinen kulttuuriperintöstrategia (2017) oli nimeltään ’Kirkollinen kulttuuriperintö kuuluu kaikille’. Tänä vuonna hyväksytty uusi strategia tahtoo Tammiston mukaan levittää samaa sanomaa.

”Kirkon kulttuuriperintö on osa kansallista perintöämme ja kaikkia suomalaisia, olivatpa he sitten ateisteja, perusluterilaisia tai vaikkapa juutalaisia.”

Esimerkiksi kirkot ovat usein näkyvä osa kotiseutua ja toimivat näin automaattisesti ihmisen identiteetin rakennusaineena. Jos kotikirkko palaa, se järkyttää jokaista riippumatta siitä, onko hän ikinä edes raottanut sen ovea.

”Ortodoksina minun on helppo ymmärtää, ettei evankelis-luterilaisen kulttuuriperinnön kuuluminen kaikille ole pelkkää sanahelinää. Olen opetellut hiihtämään Jyväskylän kirkkopuistossa, joka on minulle rakasta kotimaisemaa. Ja kun takaisin Jyväskylään ajaessa näen Korpilahden kirkon, tiedän olevani kohta kotona”, Tammisto kertoo.

”Jyväskylässä taas Taulumäen kirkko on minulle hyvin merkityksellinen. Me kiinnitymme paikkoihin ja sitä kautta kirkollinen perintö on meidän kaikkien perintöä.”

Vaikka kirkkojen merkitys saattaa muuttua yhtenäiskulttuurin hapertuessa, ne ovat edelleen osa kulttuuriympäristöä.

”Pyhä perintö koskettaa ihmisiä eri tavoin. Joku voi nähdä kirkot puhtaasti arkkitehtuurisesti kiinnostavina rakennuksina. Ei pidä väheksyä sitä, että pyhät tilat puhuttelevat ihmisiä eri syistä.”

Kun materia katoaa, tieto elää edelleen

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kulttuuriperintö on monella tapaa erityinen.

”Kirkolla on tässä maassa vuosisatainen historia – ensin katolisella ja sitten luterilaisella kirkolla. Se on kansankirkkona vaikuttanut kaikkeen lukutaidosta köyhäinapuun ja yhteiskunnan rakenteisiin”, Tammisto sanoo.

Myös valtaosa Suomen vanhimmasta rakennusperinnöstä on kirkollista. Meillä on vain muutama keskiaikainen linna mutta 80 keskiaikaista kirkkoa, jotka ovat edelleen alkuperäisessä käytössä.

”Kristilliselle kulttuuriperinnölle ylipäänsä on erityistä myös toisenlainen aikaperspektiivi: lineaarisen ja historiallisen ajan lisäksi siinä on läsnä ikuisuuden aika.”

Kirkon kulttuuriperinnön kartoitus – tiedon hankinta ja tallennus – on Tammiston mielestä ratkaisevan tärkeää, koska kulttuuriperintö on identiteettimme rakennusainetta. Tiedämme sen avulla, keitä olemme ja mistä olemme tulleet. Pystymme sijoittamaan itsemme maailmaan ja suunnittelemaan tulevaisuutta.

”Kun olin kouluttamassa suntioita Raudaskylän opistolla, eräs opiskelija sanoi kerran, ettei heille jäänyt Ylivieskan kirkkopalon jälkeen mitään kulttuuriperintöä”, Tammisto kertoo.

”Heille jäi kuitenkin runsaasti tietoa: kirkon rakennuspiirustukset, arkistomateriaalia ja valokuvia. Lisäksi esineet oli inventoitu. Kaikki materia tuhoutuu ennemmin tai myöhemmin, mutta tieto siitä elää edelleen.”

Tammisto sanoo arvostavansa suuresti ihmisiä, jotka tallentavat vapaaehtoisesti kirkollista kulttuuriperintöä esimerkiksi valokuvaamalla rakennuksia ja hautausmaita. Arvokas dokumentointi tukee meidän kaikkien oikeutta omaan kulttuuriperintöön.

”Vaikkapa hautakivien kirjoitukset kertovat paljon itsestämme ja yhteiskunnastamme – esimerkiksi koska naiset alkoivat saada omia ammatteja.”

Luopumisessa ensin tutkitaan ja sitten vasta hutkitaan

Joskus kirkon on sanottava rakennuksille tai esineille hyvästit. Tällöin hallittu luopuminen on Tammiston mukaan A ja O.

”Vastuullinen kulttuuriperinnönhoito tarkoittaa sitä, että tutkitaan ennen kuin hutkitaan. Meillä on ensinäkin oltava riittävästi tietoa rakennuksista ja niihin liittyvistä arvoista ja merkityksistä. Kaikki rakennukset ja esineet eivät ole yhtä arvokkaita – eli niihin ei liity yhtä paljon yhteisölle tärkeitä arvoja ja merkityksiä.”

Seurakunnalla saattaa olla esimerkiksi rahallisesti arvokas taideteos, joka on saatu lahjoituksena. Jos se ei liity mitenkään seurakuntaan eikä edes paikkakunnan ihmisiin, on Tammiston mukaan kirkollisen kulttuuriperinnön näkökulmasta yksi lysti, vaikka se olisi vaikkapa 20 000 euron arvoinen.

Luovuttamatonta kulttuuriperintöä on se, millä on eniten arvoa ja merkitystä yhteisölle.

”Rakennusten osalta kirkot ovat seurakuntien tärkeimpiä rakennuksia. Melkein 90 prosenttia seurakuntien rakennuksista on kuitenkin muita kuin kirkkoja, joten kirkot eivät ole se ongelma ja niiden tulisikin olla viimeisiä, mistä luovutaan.”

Työnkuva maasta taivaaseen

Kun Saana Tammisto ryhtyi opiskelemaan Jyväskylän yliopistossa taidehistoriaa, hän kiinnostui saman tien nimenomaan kirkkotaiteesta.

”Taidehistorian laitoksella on siellä pitkät perinteet alan tutkimuksessa ja jo ensimmäiset proseminaariaiheeni liittyivät ortodoksiseen ikonitaiteeseen. Luin myös ortodoksista teologiaa Joensuussa.”

Gradunsa taidehistorioitsija teki kirkollisen esineistön inventoinnista, jota hän tehnyt niin luterilaisissa kuin ortodoksisissa seurakunnissa 2000-luvun alusta saakka. Myös

kulttuuriperinnön tiedonhallinta on ollut lähellä hänen sydäntään opiskeluajoista lähtien.

Tammiston nykyinen työsarka venyy neuvontatyöstä ja koulutuksesta strategiaohjelmien laadintaan.

”Olin esimerkiksi vastikään Ahvenanmaalla maakuntahallituksen järjestämässä seminaarissa. Kävimme samalla kahdessa seurakunnassa, joista toisessa neuvoin tekstiilien säilytyksessä. Toisessa taas annoin vinkkejä, mistä löytää konservaattori ja miten esineiden säilytyksen saa järjestettyä edullisesti paremmin.”

Tammisto on alansa ainoa valtakunnallinen asiantuntija kirkossa. Työn suurin haaste onkin sen yletön määrä, ja asiantuntija toivoisi kirkollisen kulttuuriperinnön saralle lisää väkeä ja resursseja.

”Merkityksellisintä tässä työssä on se, että sitä tehdään ihmisiä varten. Kulttuuriperintö on meille perustuslaillinen perusoikeus, jota ilman olisimme hukassa tässä maailmassa.”

Teksti: Sinimaaria Kangas
Kuva: Petteri Kivimäki