Kirje edesmenneelle läheiselle

Rakas ihmiseni,

Muistan elävästi kuolemasi. Lähtösi ei tullut meistä kenellekään yllätyksenä. Päinvastoin, olimme sitä aroin miettein jo toivoneet, samalla kokien ajatuksistamme syyllisyyttä. Tiesin sinun silti jo toivovan pääsyä pois. 

Kun sanoma kuolemastasi tavoitti minut, en kuitenkaan tuntenut helpotusta. Itkin ryöppyinä ja ikävä oli raskas kuin hautausmaan kiviaita. Koin menettäneeni sinut, elämäni arvokkaan ja rakkaan ihmisen, lopullisesti. Kuolemaasi seuranneina päivinä yllätyin kuitenkin täydellisesti. Olit jo vuosia ollut sairautesi lukitsema, saimme sinuun yhteyden vain satunnaisesti. Muistan hetken, jolloin lauloimme sinulle. Kuuntelit tuttuja lauluja ja virsiä hiljaisena, mutta kun aloimme laulaa ”Pikkulintu riemuissaan laulelevi onneaan”, liityit mukaan. Muistit sanat täydellisesti, vaikka ääntäkään ei kuulunut. Yhä kannan sitä hetkeä sydämelläni yhtenä elämäni tärkeimmistä. 

Kun sitten kuolit, lähdit luotamme, koin jotain ihan uutta. Tunsin aivan selkeästi läsnäolosi elämässäni, arkisissa puuhissani. Tiskasin, ja olit siinä ihan vieressä. Pyöräilin kirjastoon ja kuljit kanssani avarista ovista. Nukkumaan käydessäni tunsin, kuinka silitit otsaani toivottaen hyvää yötä. Kerroin kokemuksestani muutamalle, pelkäsin että minut leimataan surun sekoittamaksi. Niin ei käynyt, sain osakseni ymmärrystä. Joku kertoi kokeneensa samaa. Oivalsin silloin, että sielusi oli nyt vapaa. Se ei enää ollut vankina sairauden runtelemassa ruumissa. Ajatus oli lohdullinen. Hautajaisten jälkeen läsnäolosi asteittain väheni, asetuit asumaan muistoihini. 

Nyt kun kuolemastasi on jo pitkä aika, voin kertoa sinulle selvinneeni surusta kovin vaihtelevasti. Itseasiassa olen ymmärtänyt, ettei surusta tarvitsekaan selvitä tai parantua. Elämämme rakkaimpien ihmisten menetys ei koskaan ”mene ohi”, eikä tarvitsekaan. Nykyisin olen kiitollinen surusta, jonka koen yhtenä värinä sieluni väripaletissa. Aika klassisesti sinisenä, joka onkin minulle väreistä rakkain. On aikoja, kun en ajattele sinua. Elämä on juuri nyt arkista ruuhkaa, kymmeniä muistettavia asioita ja vaatimuksia. Tiedän, että ymmärrät, sinäkin olet elänyt sellaista aikaa vielä pidemmin ja syvemmin kuin minä. Toisaalta on aikoja, kun olet mukana matkoillani. Mietin usein, mitä puhuisin kanssasi äitiydestä, se ei ollut vielä osani eläessäsi. Mitä pitäisit lapsistani, tai uudesta puolisostani. Miten kohtaisit minut nyt, kun olen jo aikuinen. On monta asiaa, joista tahtoisin kysyä nyt, kun itse ymmärrän enemmän. 

Kuolemasi jälkeen minusta on tullut pappi. Paljon elämästä ja elämästä kuoleman jälkeen olen oppinut juuri sinulta. Tahdoit kertoa meille Luojasta, joka rakastaa ja jota voi lähestyä ihan rohkeasti kaikenlaisilla asioilla. Olit opettanut isäni rukoilemaan iltarukouksen, ja hän opetti saman minulle. Kietoi peittoon, antoi suukon ja lausui turvallisia sanoja. Itse äitinä jatkan samalla tavalla, iltahetken rauhasta pitävät nyt lapseni kiinni, edes pahimmassa saarnankirjoituskiireessä iltarukouksen ei sovi unohtua. 

Kun kuolit, tahdoin muistaa kaiken taivaasta kertomasi. Sen, ettei siellä, missä nyt olet, ole enää surua, sotia eikä sairauksia. Siellä on mahdollista tavata jo edeltä menneet rakkaat, he ovat meitä vastassa siellä. Lauloit enkeleistä ja kultaporteista ja ikuisesta rauhasta. Mielikuva oli lapselle kiehtova, välillä ajattelin mahdanko viihtyä niin seesteisessä paikassa – välillä ajattelin loppumatonta leikkirauhaa vailla velvollisuuksia. Nyt aikuisena, pappina olen rauhassa ajatuksen kanssa, etten voi varmaksi tietää. Näen sitten perillä. Se riittää minulle. 

Kuolemasi on opettanut minulle paljon tärkeää. Huomaan lohduttavani samoilla oivalluksilla heitä, joita viikoittain työssäni tapaan. Heitä, joilla vuorostaan on suurin mahdollinen suru, raskas kuin hautausmaan kiviaita. Silloin olen vierellä ja kuuntelen, millaisena heidän surunsa näyttäytyy. Kerron, että uskon kuoleman olevan kuin ohut harso, joka erottaa meidät rakkaastamme. Ei läpipääsemätön muuri, ei kallio, jonka uumeniin omamme menetämme. Samanlaisesta harsosta on paljon puhunut myös puolisonsa äkillisesti menettänyt Tommy Hellsten – ja moni kohtaamani ihminen. Tiedän olevani jonkin pyhän ja sanomattoman äärellä, kun kuulen rakkaudelta tuntuvasta voimasta, joka istuu viereen kirkon penkissä tai kotisohvalla ja saa itkemään onnellista kohdatuksi tulleen itkua. On paljon, mitä emme tiedä, jonka voimme vain aavistaa. Ehkä sitä Jeesus tarkoitti, kun sanoi taivaan valtakunnan kuuluvan lasten kaltaisille. 

Rakastit lapsia, rakastit minua, tiesin sen aina. Elän yhä siitä rakkaudesta, ihan yhtä vajavaisesta ja hauraasta kuin omani, elämänmakuisesta. Kiitos kaikesta nyt ja aina! Nähdään pian, olen tulossa täältä, kun aika on! Olethan silloin minua vastassa?

Sinun lapsesi lapsi, 
Minnamaria

Kirjeen kirjoittaja on Tamperelainen pastori Minnamaria Tammisalo