Juhannuspäivä: Hypäyttävää iloa

Luuk. 1:57–66

Joissain kulttuureissa kaimoihin suhtaudutaan niin, että samaa nimeä kantava on ikään kuin sama ihminen. Espanjankielisissä maissa tätä kulttuuria ei ole, mikä on luultavasti helpotus miljoonille Jesus -nimisille. Uskoisin aiheuttavan kohtuuttomia paineita, jos pitäisi yrittää elää kaiman asettaman esimerkin mukaisesti.

Itsellänikin on kaima, jonka esimerkki ei ole helppo. En ole koskaan vetäytynyt erämaahan enkä syönyt heinäsirkkoja ja villimehiläisten hunajaa. Seuraan kyllä mielelläni Jeesusta, mutta en koe minusta olevan kulkemaan hänen edellään ja tasoittamaan hänelle tietä. Toivon, etten koskaan joudu valitsemaan todenpuhumisen ja henkeni säilyttämisen välillä. Luulen nimittäin, että jos päätäni tultaisiin vaatimaan vadille, voisi olla vaikeaa seistä sanojensa takana.

Tunnettu Johanneksen lause: ”Hänen on tultava suuremmaksi, minun pienemmäksi”, on kyllä helppo ajatuksen tasolla hyväksyä. Jeesus eli poikkeuksellisen elämän ja teki meidän puolestamme poikkeuksellisen teon. Annan kyllä niistä hänelle ilolla kaiken kunnian ja huomion.

Vai annanko? Asuukohan minussa, kuten meissä kaikissa, sittenkin halu saada osakseen ihailua ja huomiota. Sanoisin, että asuu. Kysyttäessä kerromme kyllä liki totuudenmukaisesti, että Jumalan olkoon kunnia korkeuksissa. Täällä maan päällä ainakin salaa toivoisimme rauhan lisäksi myös arvostusta ja kunniaa itsellemme.

Onkohan mitään, missä täyttäisin Johanneksen asettamaa mittaa? Luulen ettei, mutta yhdessä asiassa toivoisin pystyväni seuraamaan hänen esimerkkiään, enemmän kuin muissa. Johanneksen ollessa vielä Elisabetin kohdussa Maria tuli tervehtimään sukulaistaan. Silloin Johannes hypähti äitinsä kohdussa ilosta. Jospa itse osaisin Vapahtajan kohdatessani hypähtää ilosta.

Janne Kippola
Aviomies, isä, nuorisotyön asiantuntija, jalkapallovalmentaja ja keskustelun fani.