Juha Tapio: Me tarvitaan sua elävien maassa

Juha Tapio on tajunnut, että musiikin tekeminen on ollut hänelle tapa yrittää lievittää yksinäisyyttä ja kurkottaa kohti yhteyttä. ”Se kurkotus kohdistuu omaan syvyyteen ja Jumalaan tai selittämättömään. Se on yritys rakentaa siltaa: avaat suusi ja päästät jotain ulos. Se on kädenojennus – ehkä joku voisi siihen tarttua.”

Juha Tapio on tuntenut aina perusyksinäisyyttä. Yhteyden kokemuksia tarjosivat ystävät, seurakunta, perhe, bändi ja vankilavuodet – ja ihme kyllä introvertista kasvoi sillanrakentaja ja yhteisöllisyyden luoja myös musiikkinsa kautta.

”On niin paljon hyviä asioita, jotka yhdistävät meitä, että haluan mieluummin vahvistaa niitä kuin kärjistää ennakkoluuloja ja kyräileviä asenteita.”

Moni pappi ja kanttori kadehtisi tätä seurakuntaa, joka elää vahvasti mukana seremoniamestarin ja musikanttien tahdissa. Hyvä yhteishenki ja -fiilis on kollektiivisesti kosketeltavissa Juha Tapion komeasti rullaavalla keikalla. Viimeisimmän Elävien maassa -levyn nimikappale, joka lukeutuu Tapion tuotannon helmiin, jää soimaan päässä:

”Kuka ojentaisi kätensä, kun portaat sateesta on liukkaat, istuis vieressä pitkään hiljaa, jos juttelu on niukkaa? Kuka kertois, ettei aivan kaikki mennyt sittenkään, että eessä päin me tullaan löytämään monta syytä jatkaa vielä? En tohdi pyytää, mutta kuulla tahtoisin sen jonkun suulla: Me tarvitaan sua täällä elävien maassa.”

Bändissä on ykkösrivin muusikoita ja energinen laulaja-kitaristi antaa kaikkensa. Helsingin Savoy-teatteri on loppuunmyyty kahtena seuraavanakin iltana. Muistan, miten Juha Tapio otti hienosti haltuun myös Hartwall Areenan. 13-vuotiaana Ylistaron seurakunnan piirissä bändihommat aloittaneen, viisikymppisen artistin kohdalla voitaneen puhua työvoitosta?

”Urani on ollut luonnonlakien vastainen. En ole ollut ikinä ilmiö, joka olisi pompannut kaikkien huulille, mutten myöskään ole käynyt aallonpohjilla. Uusia kuulijoita on tullut pikkuhiljaa ja on rakentunut yleisöpohja, joka ei ole murentunut”, Juha kommentoi.

Kirkon kosketuspinta on iso

Teinivuosina Juha Tapion kaverit kokoontuivat sekä urheiluharrastuksissa että seurakunnan nuortenilloissa.

”Hengasin siellä missä kaveritkin. Nuoren miehen kiinnostuminen hengellisistä asioista oli luonnollinen osa pohjalaista mentaliteettia.”

Seurakunnassa sai ”funtsia asioita rauhassa omaan tahtiin”. ”Nuorena intomielenä kerroin muillekin, miten asiat olivat. Olisi pitänyt antaa toisille enemmän tilaa.”

Ylistarossa on yksi Suomen suurimmista kirkoista 52 metrin korkeuteen kohoavine kirkontorneineen.

”Ei niillä lakeuksilla voinut välttyä siltä, että kirkko oli koko ajan läsnä.”

Miltä kirkon rooli yhteisöllisyyden rakentajana näyttää nyt?

”Kirkko joutuu määrittelemään oman asemansa uusiksi, mikä voi olla tosi terveellistäkin.”

Esimerkiksi rippikoulutyö on edelleen vahvaa ja tavoittaa valtavan määrän nuoria, ja diakoniatyö on äärimmäisen merkityksellistä, Juha Tapio näkee.

”Ja kyllähän tämäkin aika todellakin tarvitsee toivoa, rohkeutta ja lähimmäisyyttä. Kirkolla on edelleen pätevä sanoma tähän tarpeeseen. Kirkon kosketuspinta ihmisiin on yhä iso.”

Myös kasteet, kirkkohäät ja hautajaiset ovat monille tärkeitä.

”Suuri osa suomalaisista haluaa kirkon olevan läsnä elämän isoissa käänteissä. Se on kallisarvoinen asia ja kirkolle alati uusiutuva mahdollisuus olla ihmisten palveluksessa.”

Vierellä kulkija ja kanssamatkustaja

Nuoren seurakunnan yhteyttä ensimmäisinä esiintyjän vuosinaan kitaroineen vahvistaneen Juha Tapion ”lähtölaukaus oli gospelissa”, ja se määritteli muusikon tehtävää. Hän ymmärsi olevansa yleisön vierellä kulkija ja kanssamatkustaja.

”Intoni tehdä keikkoja johtui missiostani. Kaiken pohjalla on edelleen kutsumus, ja siitä syystä olen yhä niin innoissani tästä työstä, joka ei tunnu pelkältä duunilta.”

Juha on nähnyt, miten biisit ovat antaneet ihmisille lohtua ja elämänuskoa.

”Kuulijat ovat kiittäneet kauniisti lauluista, jotka ovat hurjissa käänteissä auttaneet löytämään tien eteenpäin, pois jostain pahasta paikasta. Laulu voi olla kuin kainalosauva.”

Tässä ”kiihkeiden mielipiteiden, kärjistyneen debatoinnin ja ankaran puolen valitsemisen ajassa” hän haluaa mieluummin rakentaa kuin repiä.

”Olen saanut valtavan määrän todisteita ihmisten laajasydämisyydestä, rohkeudesta ja periksiantamattomuudesta. Ammattini ei koettele uskoa ihmisyyteen, vaan vahvistaa sitä.”

Suomen yhtenäisyys koetuksella

Lapsuuden Pohjanmaalla isänmaallisuus ja hengellisuus kuuluivat yhteen, sen tajusi jokainen viimeistään veisatessaan virsiä sankarihaudalla.

”Syvällä kulttuurin ytimessä vuosisatoja eläneet virret olivat perusruisleipää. Meni kauan ennen kuin käsitin, ettei Jumala ompi linnamme -virren vanha vainooja ollutkaan Venäjä vaan sielunvihollinen.”

Koko Eurooppa elää taas rajua murroskautta, ja kaaoksen voimat ovat liikkeellä, taiteilija toteaa hymähtäen.

”Sinisilmäisyyden aika on väistynyt, kun on käynyt ilmi, ettei meidän naapuri ollutkaan rauhanomainen demokratia, eivätkä amerikkalaiset ehkä tulekaan apuun.”

Suomen yhtenäisyys on koetteilla, artisti arvioi. Arvot koventuvat. Toisaalta Juha Tapio tuntee poikiensa kautta paljon fiksua nuorta porukkaa.

”Ei meidän tilanteemme ole mitenkään toivoton, kun heitä katsoo, mutta nyt joudutaan Suomessakin etsimään suuntaa ja arvoja. Tässä on mahdollisuus uudenlaiselle sillanrakentamiselle.”

Kansanedustajilta taiteilija toivoisi vastuullisuutta ajaa yhteisiä asioita, eikä pelkkää oman puolueen asian edistämistä ja erilaisten agendojen törmäyttämistä toisiaan vastaan.

”Omaa oikeassa olemista todistellaan ja toisia lyödään, ja sitten ihmetellään, miksi äänestysprosentit jäävät pieniksi!”

Hyvyys kukkii kiven sisässä

Eniten Juha Tapio on oppinut ihmisyydestä, yksinäisyydestä, yhteisöllisyydestä ja uskosta Venäjän vankiloissa, joissa kiersi kymmenen vuoden ajan. Muusikkoa kutsuivat mukaan vankilatyöhön entinen murhamies Reijo ”Klinu” Loikkanen ja Ilkka Puhakka, jotka työskentelivät Kansan Raamattuseuran palveluksessa. Venäjällä olot olivat monin paikoin epäinhimillisiä. Nuorisovankilan kylmässä sellissä saattoi nukkua kahdeksan poikaa kerrossängyissä, joista kaikissa ei ollut edes patjaa. Pojat nukkuivat kiertävissä vuoroissa siten, että joku sai aina patjan.

”Niin rumaa, kylmää ja likaista kuin siellä olikin, esiin nousi solidaarisuus, inhimillinen hyvyys ja kauneuden taju. Sain lahjaksi puusta tehdyn ruusun, jossa oli kirkkaanpunaiset terälehdet, vaikka voisi ajatella, ettei sellaisissa oloissa voi mikään hyvyys tai kauneus kukkia.”

Suomalaiset avustustyöntekijät hankkivat vangeille perustarvikkeita, kuten niitä patjoja. Musisoinnin ja hengellisten puheiden paikkana saattoi olla ruokasali tai eristysselli.

”Aivan absurdeja tilanteita oli osastoilla, joilla miehet olivat eristysselleissä ja me esiinnyimme käytävällä avattujen luukkujen välissä.”

Vilpittömin yhteys vankilassa

Venäjällä syntyi vankeja tukevia yhteisöjä. Tärkeimpiä vastuunkantajia olivat naiset, joiden puolisot tai pojat olivat vankilassa. Mukaan liittyi vapautuvia vankeja ja laitapuolen kulkijoita.

”Siinä oli vilpittömintä kristittyjen yhteyttä, mitä olen eläessäni kokenut. Kenelläkään ei ollut kulisseja. Hengellisyys ei perustunut millekään maneereille, vaan se oli aitoa ja armollista. Jos olen jossain kokenut Jumalan läsnäoloa, niin niissä vankiloissa.”

Lämpimät ilmeet, lauseet ja laulut välittyvät ilman yhteistä kieltäkin. Jos Elävien maassa -kappale olisi ollut jo valmis, Juha olisi ehkä laulanut sen ilman säestystäkin selliosastoilla, jonne ei saanut ottaa edes kitaraa:

”Minä tahdon olla ihminen, verta, hiiltä, solisluita, repaleinen sielu ja henki, joka kurkottelee kuita. Ja päästää valo läpi, murtumista pohjaan saakka, kevään lämmenneen kallion voima, lohkareina talven taakka. Mä toivon, vaikkei täällä toivoa ois ollenkaan, ja tiedän, että löytyy aikanaan monta syytä jatkaa vielä.”

Suvun ja ystävien ketjussa

Sisäinen irrallisuuden tunne ja perusyksinäisyys saivat Juhan kiinnostumaan lapsena ikuisuusasioista.

”Heräsi kysymys, onko meillä joku merkitys olla täällä. Pohdin sitä jo pikkujätkänä.”

Pohdinnat ovat aktivoituneet keski-iässä, jolloin hän on haudannut äitinsä ja nuorempi poikakin on armeijassa. Hän haluaisi kysyä äidiltään, millainen persoona tämä oli, ja millaisia isovanhemmat.

”Olen havainnut olevani vain yksi pieni lenkki isossa ketjussa. Yksinäisyyden tunteeseen tuo merkityksen, kun tiedostaa olevansa osa pitkää jatkumoa. Yritän hoitaa nyt oman ruutuni niin hyvin kuin osaan.”

Pojat jatkavat siitä, mihin isä tulee jäämään.

”Sekin tuo jonkin sortin merkityksen. Tänä individualistisena aikana nämä kaikki rimpuiluni eivät ole merkityksettömiä, mutta eivät myöskään sen merkityksellisempiä kuin menneiden ja tulevien polvien rimpuilut.”

Sukupolvien kiertokulku näyttäytyy kirkkaasti, kun urheilun ja seurakunnan ympärille aikanaan muodostunut kaveripiiri kohtaa lastensa rippi- ja ylioppilasjuhlissa. He tuntevat toistensa vanhemmat, puolisot ja lapset.

”Nuoruuden kaveriporukka on minulle korvaamaton, upea yhteisö. Meitä on kymmenkunta kundia, jotka tutustuivat seurakunnan ja urheilun kautta. Ystävyys on vain tiivistynyt vuosien varrella ja perheet ovat liittyneet mukaan. Ystävyyteen on tullut syvyyttä ja kerroksia ja joukkomme on lujittunut. Me olemme edelleen kuin 17-vuotiaita. Ei ole mitään väliä sosioekonomisilla asemilla tai sillä, mitä kenestäkin tuli.”

Ystäviensä juhlissa Juha Tapio tapaa toivottaa siunausta.

”Toivon, että tuon toisen elämä tuntuisi rikkaalta, syvältä ja merkitykselliseltä. Siihen siunaukseen liittyy halu kokea pyhää ja tuonpuoleista, jota me etsimme myös taiteesta.”

Kesällä vanhat kaverit menevät Olympiastadionille kuuntelemaan Iron Maidenia. Kuulumiset saatetaan kertoa, mutta olennaista on olla yhdessä – ja tietää, että jokainen ympärillä oleva jätkä tukee tarvittaessa.

Muusikolla on edessään myös 30 keikan kesäkiertue.

Tähti on tulilinjalla

Työnkin kautta tulee ystäviä ja muodostuu tärkeitä yhteisöjä.

”Mutta niihin liittyy aina joku raadollinen puoli, kun tehdään bisnestä yhdessä. Se ei estä vilpitöntä ystävyyssuhdetta, mutta mitä sitten kun molemminpuolinen hyöty lakkaa?”

Artisti on yksinäisellä paikalla, tulilinjalla.

”Me toimimme bändissä tiiminä, mutta kun tulee kiitosta ja tunnustusta, minä korjaan sen potin. Ja kun on kiistanalaisia asioita tai tulee turpaan, se olen minä myös silloin tuulenhalkojana.”

Levy-yhtiöstä löytyy onneksi ihmisiä, jotka auttavat.

”En koe, ettei kukaan välittäisi.”

En ole koskaan hylätty

Vaikka Juha Tapiolla on kosmisen yksinäisyyden kokemuksensa, hän ei koe koskaan olevansa ”perin pohjin hylätty tai täysin yksinäinen”. Kantavana pohjana kautta vuosien on ollut suhde Jumalaan.

”Omasta uskosta on riisuutunut paljon totena pitämistä, mutta ydin ei katoa, vaan se jopa pelkistyy. Usko ei riipu minusta. Jos Jumala on, en voi millään päätelmillä päättää, ettei häntä ole. En voi siis muutakaan kuin uskoa.”

Sympaattinen muusikko on ollut koko uransa ajan harvinaisen hyvässä maineessa. Ystävällinen ja kohtelias kaveri tulee toimeen kaikenlaisten ihmisten ja yhteisöjen kanssa, samaan tapaan kuin hän nuorena gospelmiehenä ylitti ekumeenisesti kirkko- ja kuppikuntien rajat. Suosio ei ole noussut päähän, vaan vilpittömyys ja nöyryys näyttävät säilyneen.

”Totta kai narsistinen huomion tarve on olemassa – ilman sitä ei kukaan lähde esiintyjäksi – mutta minulla on myös into ja palo olla palveluksessa. Bändin kanssa olemme puhuneet, ettemme mene lavalle palvottavaksi vaan palvelemaan.”

Nouseeko tämä asenne hengellisestä lähtökohdasta?

”Ehdottomasti.”

Jokainen voi olla sillanrakentaja

Juha Tapio on tajunnut, että musiikin tekeminen on ollut hänelle tapa yrittää lievittää yksinäisyyttä ja kurkottaa kohti yhteyttä.

”Se kurkotus kohdistuu omaan syvyyteen ja Jumalaan tai selittämättömään. Se on yritys rakentaa siltaa: avaat suusi ja päästät jotain ulos. Se on kädenojennus – ehkä joku voisi siihen tarttua.”

Sinua voi pitää sillanrakentajana?

”Jokainen voi olla sillanrakentaja jollain tavalla”, Juha vastaa.

Hänelle merkityksellisiä ovat olleet ne lukuisat keikat, ystävälliset kohtaamiset ja laulut, joiden kautta yhteys yleisöön on syntynyt.

”Kun ihmiset näkevät toisensa ihmisinä, yksikin ystävällinen sana tai katse voi olla merkittävä elämänlanka synkällä hetkellä. Sillanrakennus ei ole aina monumenttien rakentamista, vaan se voi olla auttava käsi, jonka kuka tahansa voi ojentaa arjessa.”

Pienen empaattisen eleen tai toivoa herättävän laulun kautta joku voi ”vielä kerran huomata sen, on paljon hyvää, paljon kesken, me tarvitaan sua täällä elävien maassa”.

Teksti: Janne Villa.
Kuva: Eero Oikarinen.

Apua epätoivoon – Älä jää yksin, sinua autetaan