Hannu-Pekka Björkman: paasto on uudistumisen paikka

Hannu-Pekka Björkmanin paaston pohjimmainen pyrkimys on kirkastaa, kohottaa, syventää ja herkistää omaa olemusta siksi, miksi se on luotu. Jumalan kuvaksi. Siksi on suotavaa ”siivota pois vanha saasta ja suunnata valo pimeisiin nurkkiin”. Vanhan minän, sen sitkeän Aatamin, hylkääminen vaatii vaivannäköä, kilvoittelua ja hengellistä harjoitusta. Muutos ei tapahdu kädenkäänteessä, vaan se on pikemminkin jatkuva tila, olemassaolon tapa.

Huippunäyttelijä Hannu-Pekka Björkman on pyrkinyt paastoamaan yli 20 vuoden ajan, varsin vaihtelevalla menestyksellä.

“Paastoon liittyy ajatus: mitä syvemmin kuolemme, sitä kirkkaammin nousemme. Se ei tarkoita fyysistä kuolemaa, vaan vanhan Aatamin uudistumista”, sanoo kuolon kielissä käynyt, toipuva työnarkomaani.

Median pääsiäisjutuissa julkkisortodoksilta on kysytty usein, mitä paaston aikana saa syödä ja mitä ei.

“Hengellinen ulottuvuus on jäänyt taustalle.”

Hannu-Pekka Björkman kertoo hengellisestä kilvoittelusta. Hän ei ole varma siitä, onko oikea mies puhumaan paastosta, vaikka on harjoittanut sitä yli 20 vuoden ajan. Ortodoksinäyttelijän kilvoittelussa onnistuminen on näet ollut monesti ”hyvin heikoissa kantimissa”.

“Himon ja epätoivon vuorottelu on kylläkin kaikille tuttua.”

Björkmanilla on ollut usein enemmän halua kuin kykyä aloittaa alusta ja parantaa tapansa. Uljaat uudenvuoden lupaukset ovat haihtuneet päästä samppanjan mukana, ja paastokilvoittelukin on kangerrellut pahasti.

Vanha Aatami voi valitettavan hyvin

Kovasti Björkman on kuitenkin koettanut paastota, mutta ”vanha minä, tuo Aatami, palaa takaisin ja valtaa mielen ja ruumiin linnakkeet lähes taistelutta”.

“Vanha Aatamini voi aina hyvin!” näyttelijä nauraa makoisasti kuin mustalla huumorilla oloaan keventävä kuolemansairas.

“Omien ajatusten onnettomia kehiä ja kehon kyltymättömiä vaatimuksia on vaikea muuttaa”, mies myöntää nöyrästi.

Siksi hän puhuu paastosta varovaisemmin kuin 2000-luvun alkuvuosina, jolloin syventyi kristinuskoon.

“Aloitin paaston monta kertaa torvet soiden, mutta putosin korkeuksistani alas hyvin nopeasti kuin Ikaros.”

Sieluaan pitäisi suojata

Hannu-Pekka Björkman on yksi Suomen suosituimmista ja kysytyimmistä näyttelijöistä. Elokuvateattereissa hänet on tuoreeltaan nähty teoksissa Ohjus, Pelle Hermanni, Hypnotisoija ja Lapua 1976 ja suoratoistopalveluissa tv-sarjoissa Pasilan Myrkky – Manni ja Rosvopankki.

Yli viisikymmentä teatteriensi-iltaa, yli neljäkymmentä elokuvaa, saman verran tv-tuotantoja. Entinen näyttelijäntaiteen professori Teatterikorkeakoulussa. Kaiken päälle kaksi erinomaista esseekokoelmaa, Valkoista valoa (2007) ja Kadonneet askeleet (2011) sekä kaksi kelpo kolumnikokoelmaa Välähdyksiä peilissä (2014) ja Metsä ei kuule neuvojani (Kirjapaja 2022).

Björkman on näyttelijäsukupolvensa johtotähtiä. Hän lihallistaa hahmoissaan herkästi niin ihmissielun kauneimmat ja korkeimmat pyrkimykset kuin mauttoman huonoihin tapoihin tyytyvän arjen latteuden, kyynisen välinpitämättömyyden ja alhaisimmat taipumuksemme. Yleisö voi katsoa Björkmanin kautta peiliin, josta näkyvä totuus saattaa pelästyttää ja kauhistuttaa, milloin ei itketä tai naurata katketakseen.

Tolkuton työmyyrä on toki valinnut myös sisällöllisesti ohuita rooleja, joista ei paljon iloa irtoa. Björkman sisällyttää useimpiin rooleihinsa uskottavasti ihmisyyden koko kirjon. Niin ne mielen kellareissa kuolaavat viettien villit koirat kuin kupolin enkelikuoron. Näyttelijä kertoo tuovansa näyttämölle ”kaiken minkä omistaa”. Koko henkisen kapasiteettinsa. Kaikki esille asetetut ja pimeisiin nurkkiin potkitut sielun tavarat. Ne pelot ja haaveet, joista yleisö tunnistaa itsensäkin.

“Yritän olla rakentamatta omaa egoani näyttämöllä. Esitys toimii parhaiten, kun näyttelijä uskaltaa pudottaa suojauksensa, riisua sielunsa paljaaksi ja näyttää: tällainen minä olen.”

Sielua olisi pitänyt muistaa suojatakin. Moneen suuntaan töihin revityn ja sieluaan sitä riisuessa repineen taiteilijan huomio on kiinnittynyt paljolti työtehtävistä selviytymiseen. Omia paheita vastaan tappelemisen sijasta.

“Koko elämäni kokonaispaaston kannalta minun on tärkeintä luopua siitä, mikä on itselleni vahingollisinta: työnarkomaniasta.”

Työnarkomaani teho-osastolla

Hannu-Pekka Björkmanin ja puoliso Nina Honkasen toimittamassa Pakopiste-esseekokoelmassa (2021) mies kirjoittaa Työn sankarista.

”Miten olenkaan aina rakastanut lauantaipäiviä, niiden hitaita saunapuiden savulta tuoksuvia iltapäiviä ja iltoja. Silti olen tärvännyt ja tuhlannut niistä valtaosan näyttämöllä. Ulkona paistaa keväinen aurinko, on tuoksuva kevätilta, mutta minä olen näyttämöllä.”

Työlle ahneen taiteilijan tauti oli käydä dramaattisen kohtalokkaaksi. Kerrankin toisesta puolesta kehoa lähti tunto, mutta hän jatkoi työskentelyä kolmanteen tunnottomuuskohtaukseen asti. Kolme päivää sairaalassa riitti. Sitten kuvaukset jatkuivat. Viis väsymyksestä, pelosta ja paniikista.Ennen syksyä 2019 Björkman piti vain yhden sairaslomapäivän. Kun sen kuvaukset jäivät väliin, hän koki korkeassa kuumeessa peiton alla palellessaan ”maanpetturimaisia omantunnon tuskia ja syyllisyyttä”.

Seuraavaksi armoton kylkikipu pakotti lääkäriin. Kyljen läpi oli laitettava katetri, ettei munuainen halkeaisi. Björkman teippasi katetrin Kansallisteatterin esitysten ajaksi tiukasti vaatteiden sisään. Pissapussin hän piilotti piukkojen housujen alle ja eli toivossa, ettei se vilku lahkeesta tai hajoa lavalla. Ahertaminen jatkui hankaavan, tukkeutuneita munuaistiehyitä auki pitävän metallistentin, maksimaalisen kipulääkemäärän ja avannepussin avulla.

Mikael Agricola, Peter Kalm ja Kustaa IV olivat kukin kestäneet historian paineen, joten kyllä he tämänkin paineen kestäisivät, Björkman vitsaili. Kollegojaan komeljanttari varoitti lavalle mahdollisesti syntyvästä virtsalammikosta: syyllinen olisi hän ”tai kuka nyt sillä hetkellä sattuisin olemaan”. Vitsit olivat vähissä vasta kun työn sankari joutui kuoleman kielissä teho-osastolle saatuaan verenmyrkytyksen. Kuume nousi 42 asteeseen. Syke oli levossa 150.

Opettele sanomaan ei

Hannu-Pekka Björkman kertoo saattohoitajien sanoneen, ettei kukaan kuoleva valita tehneensä työtä liian vähän. Mutta monen kuolevan toivomus on vielä aterioida perheen kanssa.

“Minulle sairaalajakso oli pysäyttävä ja vakava kokemus. Kaikille kai se ahdistus tulee tuntemattoman edessä.”

Sairas mies mietti elämän rajallisuutta.

“Pahan kuumepiikin aikana ajattelin, että jos tämä loppuu tähän, olen valmis. Olen saanut elää – olen saanut rakkautta ja pystynyt sitä myös antamaan. Toki rukous kohdistui elämän säilymiseen.”

Työnarkomaani otti opikseen yliannostuksesta. “Ei-sana työtarjouksille kuuluu jo tiheämmin sanalliseen repertuaariini.”

Nykyään Björkman pyrkii pyhittämään lepopäiviä ja priorisoimaan työn sijasta perheen, oman hyvinvoinnin ja Jumalan. Paaston aika tarjoaa hillittömyyden tilalle turhasta luopumista, kieltäymystä kohtuuttomuuksista. Se opettaa asioiden arvojärjestystä.

“Elämän pyhyysulottuvuuden kieltävässä kulttuurissa arkea ja pyhää ei eroteta, vaikka lepopäivien ja pyhän kunnioittaminen on kautta aikain suojannut ihmisiä niin henkisellä kuin fyysiselläkin tasolla.”

Taide puhdistumisen välineenä

Pyhän todellisuutta koskettavan, tasokkaan taiteen tuottamiseen pyrkiminen on oma paaston ja kilvoittelun paikkansa.

“Taide voisi olla hengellisen muutoksen väline, side ihmisen ja Jumalan välillä, mutta se sekoitetaan usein sieluttomaan viihteeseen.”

Taide vaatii Björkmanilta rukousta ennen työsuorituksia. Jos ihminen työtä tehdessään kurottautuu ajatuksissaan edes hetkiseksi kohti Jumalaa, sekin on jo rukousta. Erityisen toimivaksi on osoittautunut Jeesuksen rukous, joka on tarpeeksi lyhyt toistettavaksi työtä tehdessä: “Herra Jeesus Kristus, Jumalan poika, armahda minua syntistä!”

Vuosien saatossa Björkmanin omimmaksi rukoukseksi on muodostunut esirukous. “Muistan erityisesti sairaita. Se on rukoukseni perusmuoto, jonka yritän pitää mielessä päivittäin.”

Paatunut paastoherkkusuu

Kristus paastosi 40 vuorokautta. Kauniissa ortodoksisessa kirkkolaulussa tuota paastoa pidetään ”lääkeyrttinä ensimmäiseen haavaan eli Aadamin lankeemukseen”.

“Epäonnistuminen ”älkää syökö” -käskyn tottelemisessa uudistuu mystisellä tavalla Kristuksen kiusauksissa ja paastossa. Paasto on symbolisesti syntiinlankeemuksen vastavoima.”

Joku sanoi Björkmanille kerran ravintolassa, ettei usko Jumalan kysyvän taivaan portilla, mitä tuli syötyä tai juotua. Totta onkin, ettei Jumala tarvitse paastoamme.

“Me sitä tarvitsemme.”

Paasto lepuuttaa ja varjelee aisteja kaikelta turruttavalta ja passivoivalta, olipa kyseessä sitten ylenpalttinen television katselu tai ruoka. Ruoasta paastoaminen on kuitenkin vain ”tukitoimi hengelliselle paastolle, jossa pyritään vapautumaan, liikakilojen sijasta, synnistä”.

Vaan onpa Hannu-Pekkakin tuskaillut puntarin päällä kuin kuka tahansa herkuille perso kuolevainen. Mahdanko vielä kuusikymppisenä syödä seisaalla paketillisen kinkkua ahdistavan työpuhelun jälkeen? Olenko edelleen ikuisella laihdutuskuurilla? Paatunut herkkusuu paljastaa syyllistyneensä ylensyönnin syntiin. Hän on syönyt liian paljon, liian innokkaasti ja vieläpä liian kalliisti. Kerran hän matkusti Kööpenhaminaan vain syödäkseen maailman parhaaksi valitussa ravintolassa. Paastoruokien ylenpalttista liioittelua pahempi tapa on kuitenkin ”vahdata muiden syömistä”.

“Olennaista on syödä sielun ja ruumiin parannukseksi, ja silloin hyvällä omallatunnolla.”

Lankeemus ei saa lannistaa

Hannu-Pekka Björkmanin paaston pohjimmainen pyrkimys on kirkastaa, kohottaa, syventää ja herkistää omaa olemusta siksi, miksi se on luotu. Jumalan kuvaksi. Siksi on suotavaa ”siivota pois vanha saasta ja suunnata valo pimeisiin nurkkiin”. Vanhan minän, sen sitkeän Aatamin, hylkääminen vaatii vaivannäköä, kilvoittelua ja hengellistä harjoitusta. Muutos ei tapahdu kädenkäänteessä, vaan se on pikemminkin jatkuva tila, olemassaolon tapa.

Hannu-Pekka Björkman näkee, että aikaamme leimaavat hengellinen epä-älyllisyys ja ahneus, jotka eivät aiheuta katumusta eikä omantunnontuskia. Näyttelijälle paastoa on se, että hän pyrkii keskittymään työssään entistä enemmän määrän sijasta sisältöön ja laatuun.

Lukemattomiin toistoihin rooleja treenatessa tottunut näyttelijä ihmettelee, miten vähän me olemme valmiita harjoittelemaan tullaksemme paremmiksi ihmisiksi. Sen sijaan me aikalaiset panostamme uraan ja harrastuksiin. Sanoilla synti ja katumus tuntuu olevan tätä nykyä mitätön painoarvo. Ei siis ihme, ettei suuri osa ihmisistä tunne minkäänlaista tarvetta katumukseen ja muutokseen. Tähän kehityksemme ihmisenä usein pysähtyy. Lankeemuksen jälkeen ei pidä jäädä masennuksen valtaan tai tuleen makaamaan.

“Vaikka lankeaisit joka päivä, älä kauhistu! Vain enkeleille on ominaista olla lankeamatta.”

Teksti: Janne Villa
Kuva: Laura Malmivaara/Kirjapaja