Finlandia-voittaja Sirpa Kähkönen: “Panin tähän kirjaan kaikkeni”

Finlandia-palkitun kirjailija Sirpa Kähkösen 2020-luku on sisältänyt suuria henkisiä prosesseja. Hän kävi rippikoulun, liittyi kirkkoon ja työsti traumaattisen äitisuhteensa kaunokirjalliseksi mestariteokseksi. ”Jotain sisälläni oli kypsynyt.”

Finlandia-palkitun kirjailija Sirpa Kähkösen 2020-luku on sisältänyt suuria henkisiä prosesseja. Hän kävi rippikoulun, liittyi kirkkoon ja työsti traumaattisen äitisuhteensa kaunokirjalliseksi mestariteokseksi.

”Jotain sisälläni oli kypsynyt.”

Kuva: Raamatun hahmoista Sirpa Kähkönen on samastunut Marttaan, sillä moninaisista hänkin on aina murehtinut. ”Helpompi olisi elää luottavaisesti kuin lapsi. Silloin voisi keskittyä tärkeimpiin asioihin kuin sen miettimiseen, mitä pitäisi tehdä paremmin.”
(Kuva: Siltala/Laura Malmivaara).

Joulukuun alussa Sirpa Kähkönen, 59, oli vähän väsynyt mutta vapautunut ja seesteinen. Kolme päivää aikaisemmin, 29.11.2023, kirjailija sai kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon – ja sitä seuranneen mediamylläkän.

”Tässä kypsässä taiteilijan iässä osaan ottaa palkinnon rauhallisesti. Sovitut esiintymiset ja haastattelut hoidetaan ja muuten ollaan kuin Ellun kanat”, kirjailija kertoo.

Omakohtainen romaani 36 uurnaa – Väärässä olemisen historia (Siltala) käsittelee Kähkösen erittäin rankkaa sukutaustaa ja kipeää suhdetta äitiin, joka kärsi mielenterveys- ja päihdeongelmista sekä omista ylisukupolvisista traumoistaan.

”En halua jäädä voivottelemaan itsesäälisenä, mitä kaikkea kauheaa minulle on tapahtunut, vaan yritän ymmärtää menneisyyttäni. Haluan lohduttaa itseäni ja elää kolhujeni kanssa.”

Lapsena hänen ympärillään olevat aikuiset kantoivat monenlaisia traumoja ja taakkasiirtymiä. Sivukorvalla Sirpa kuunteli sotien haavoittamien sukulaisten salattuja viestejä vaikenemisen verhon takaa.

”Tunnen yhä valtavaa sympatiaa niitä ihmisiä kohtaan, jotka syntyivät sodan ja sen seurausten keskelle.”

Sukujen, suomalaisen yhteiskunnan ja Euroopan henkistä perintöä taidokkaasti kirjoissaan kartoittava Kähkönen näyttää asettuvan aina vaistomaisesti pienempien ja heikompien puolelle.

”Lapsissa on ihmeellistä voimaa. Hyvinkin haavoitettuja ihmisiä voidaan auttaa eteenpäin. Jos lapsi saa suotuisat olot, hänellä on kyky korjata itseään ja mieleen tulleita vammoja.”

En sure kuolemaasi

Juuri nyt Sirpa Kähkösen sisällä on ”valtava hiljaisuus”.

”En osaa yhtään nähdä, mikä on tulevien töideni aihe. Panin tähän uusimpaan kirjaan kaiken, mitä minulla on.”

36 uurnaa -teoksen tarinaa ei olisi voinut kirjoittaa ennen kuin Riitta-äiti kuoli maaliskuussa 2022.

Äiti kohteli ”vahinkolastaan” niin väkivaltaisesti ja mielivaltaisesti, että tytär hädin tuskin selvisi lapsuudestaan hengissä.

”On tärkeä hyväksyä ne vaikeat asiat, mitkä meitä ovat runnelleet. Pidän saavutuksena sitä, etten kapinoi enää menneisyyttäni vastaan, vaan olen oppinut olemaan sen kanssa sovussa.”

Prosessissa ei ole kyse anteeksiannosta äidille.

”Mikä minä olen anteeksiantamaan mieleltään niin rikkoutuneelle ihmiselle? Katselen häntä enemmänkin myötätunnon linssien kautta.”

Sirpa Kähkönen kirjoittaa suorasukaisesti: ”En sure kuolemaasi, suren elämääsi.”

Äidin kuolema tuntui helpotukselta, koska hän sairasti hyvin vakavasti. Elämä yleisesti ja erityisesti vuorovaikutus muiden ihmisten kanssa oli hankalaa.

”Psyyken vaikeat ongelmat, joita oli aina ollut, dominoivat viimeisinä vuosina. Onneksi hän pääsi kuoleman syliin.”

Syliin heittäytymisen uskallus

Jos Kähkösen kirjoissa onkin usein lempeän surumielinen pohjavire, kirjailija on henkilönä myös leikkisä ja hauska. Hänen seurassaan saa nauraa.

Onko palkitulla, kriitikkojen hellimällä ja lukijoiden rakastamalla taiteilijalla ollut myös ammatillisesti ahdistavia kausia?

Aiempia kirjoja aloittaessaan hän tunsi joka kerta tekstin olevan järjettömän huonoa. Silloin piti maata viikko sohvalla ja itkeä. Hän koki olevansa maailman epäonnistunein kirjailija ja ihminen. Ennen 36 uurnaa -kirjan kirjoittamista hän oppi uuden asian kollegaltaan Essi Kummulta: sen minkä sanallistaa itselleen, sen tilaa itselleen.

”Niinpä en tämän kirjan prosessissa enää vannonut, että aina pitää itkeä ennen kirjoittamaan ryhtymistä ja olla hajalla. Enkä sitten itkenytkään enkä hajoillutkaan enkä tuntenut itseäni epäonnistuneeksi vaan kestin epävarmuuden hauraana mutta luottavaisena.”

”Se oli sellaista syliin heittäytymisen uskallusta. Lapsenomaiseksi paluuta. Tästä olen tosi kiitollinen viisaalle kollegalle.”

Vanhemmiten konkari on oppinut sietämään muutenkin epävarmuutta.

”Iäkkäät taiteilijat ovat usein kuin kolhuisia sirkushevosia, jotka ovat kokeneet ja kärsineet paljon. Monella on henkistä pahoinvointia, masennusta tai päihteiden väärinkäyttöä. Jos työn kestää rikki menemättä, joku voi viisastuakin.”

Kirjailija suhtautuu työhönsä, saamaansa palautteeseen ja palkintoihin entistä tyynemmin, kun ei ole enää niin suuresti hyväksyntää hakeva kuin nuorempana.

”Varhaisurani yksi vaikeus oli rakastavan huomion tarve. Hain jotain, mitä vaille olin jäänyt, tai mikä oli ollut merkityksellistä, niin kuin isovanhemmilta saamani ihailu ja huomio.”

Ulos porvarien kirkosta

Monet Sirpa Kähkösen lähihistoriaan sijoittuvista teoksista käsittelevät köyhän kansan vaikeita ja traagisia vaiheita. Hän on ollut jo aiemmin Finlandia-palkintoehdokkaana romaaneillaan Lakanasiivet (2007), Graniittimies (2014) ja Tankkien kesä (2016) sekä tietokirjalla Vihan ja rakkauden liekit (2010). Jälkimmäinen kertoo äidinisästä, joka vietti vuosia Tammisaaren pakkotyölaitoksessa.

Kähkösen suvussa oli vasemmistoradikaaleja. Isoisä oli kommunisti, jonka veljet lähtivät rakentamaan Neuvostoliittoa. Omastaan on oltava aina valmis jakamaan, isoisä opetti. Sillä jolla on, on velvollisuus auttaa sitä, jolla ei ole.Suvun kristillisen siiven naiset korostivat nöyryyttä ja vaatimattomuutta. Ei saa ylpistyä. Kähkönen kasvoi sekä sosialismista että kristinuskosta löytyvään ajatukseen, että tärkeää on tulevan hyvän tavoittelu ja itsensä uhraaminen.

”Olen vahvasti näiden ajatusten läpitunkema.”

Omassa radikaalivaiheessaan 14-vuotias Sirpa erosi kirkosta. Häntä kauhistutti tapa, jolla seksuaalivähemmistöistä takavuosina puhuttiin, ja punaisten kohtelu sisällissodassa. Valtaosa tuomituista, teloitetuista ja leireille kauheisiin oloihin kärsimään lähetetyistä punaisista oli kirkon jäseniä, joiden kovaan kohteluun kirkko ei ottanut juuri kantaa. Punaorvotkin saivat kärsiä vanhempiensa vakaumuksen vuoksi.

”Punaiset nousivat kapinaan laillista esivaltaa vastaan, mutta minuun sattuu vieläkin, kun ajattelen punaisten kohtaloita.”

Taustansa takia Kähkönen koki olevansa oppositiossa porvarillista yhteiskuntaa kohtaan.

”Intuitiivinen tapani katsoa maailmaa on olla sivustakatsoja ja hyljeksityn puolella oppositiossa.”

Pelko pilkatuksi tulemisesta

Vasemmistoaate tarjosi maailmanselityksen: oikeudenmukaisuus maailmassa toteutuu, jos köyhille annetaan oikeutta. Kun Kähkösen nuoruuden voimakas vasemmistoaalto loppui, Neuvostoliiton karun todellisuuden ymmärtäminen oli tiedostavalle 15-vuotiaalle intellektuaalisen kriisin paikka.

”Minulla on ollut siitä lähtien pelko, että minkä tahansa uskon tunnustaminen tulee pilkatuksi myöhemmin. Tähän on liittynyt haluttomuus näyttää mitään väriä.”

Yhteiskunnallisen velvollisuutensa vastuuntuntoinen Kähkönen on kuitenkin tahtonut täyttää, välillä yli voimiensa. Hän on toiminut muun muassa kirjailijoiden sananvapausjärjestön Suomen PENin puheenjohtajana ja Suomen Kirjailijaliiton puheenjohtajana vuosina 2018—2022.

”Olen halunnut käyttää tunnettuuttani yhteisten asioiden edistämiseen.”

Kristinuskosta tuli tabu

Omasta henkilöhistoriasta nousevan kompleksisen kirkkosuhteen muuttuminen on ollut Sirpa Kähköselle pitkän prosessin tulos.

”Erilaisten epäilysten ja pelkojen käsittely on vienyt aikansa.”

Hengellisestä kokemuksesta ja omakohtaisesta uskosta puhuminen on nykyajan tabu. Kulttuuripiireissä ollaan periaatteessa rohkeita keskustelemaan kaikesta, vaikkapa oman seksielämän yksityiskohdista. Kristillistä uskoa sen sijaan pidetään pitkälti yksityisasiana. Kähkönen ylittää tuon rajan, kun hän rohkenee puhua tunnustuksellisesti kristillisessä kontekstissa. Kirjailija ei halua kuvailla kokemuksiaan tai kristinuskon merkitystä itselleen vain etäännytetyllä ja yleisellä tasolla.

”Olen oivaltanut tosi syvällisesti, että kaikkien taiteenalojen ytimessä on sanaton aines, jonka sisältöä yritetään tavoittaa.”

Hengellistä kokemusta voi yrittää kuvailla sanoilla, mutta se ei onnistu helposti.

Iso kivi lähti vierimään

Kun kristinusko alkoi toden teolla kiinnostaa, Sirpa Kähkönen löysi tiensä luterilaiseen kirkkoon.

”Lähestyin ihmisiä, joihin luotin, ja kysyin, mitä pitäisi tehdä. Viesti oli, että kirkon ovi on auki. Astu vain siitä sisään. Epäröin silti pitkään.”

Elämänmuutokset, kriisit ja sairaudet antoivat kaikupohjaa pohdinnalle. Yli 35 vuotta kestänyt liitto oli päättynyt, ja aikuistunut tytär muuttanut pois kotoa.

”Iso kivi lähti vierimään. Se oli jo jonkin aikaa liikkunut, mutten tiennyt, mihin suuntaan. Ehkä siihen liittyi ’mikä on elämän tarkoitus’ -tyyppinen kriisi. Mietin, mikä on kestävää.”

Pahimpaan korona-aikaan Sirpa päätti käydä rippikoulun. Pappi kysyi, mikä oli syynä liittyä kirkkoon.

”Ehkä hän ajatteli, että olen löytänyt kivan miehen ja haluan mennä kirkossa naimisiin.”

Rippikoululainen vastasi, että syynä oli ”uskontuntemus”.

”Jotain sisälläni oli kypsynyt ja tarve kuulua johonkin kasvanut. Kirjailijan ammatissa joutuu joskus pullistelemaan kuin sammakko ja suurentelemaan itseään. Minulla oli tarve pienentyä ja asettua itseäni suuremman varaan.”

Pelastuksellisilla kulmilla

Kähkösen kodin lähellä sijaitseva Kallion kirkko kohoaa kaupunginosan ylle alueen maamerkkinä. Lähettyvillä on Pelastusarmeijan, vapaiden suuntien ja herätysliikkeiden pyhättöjä ja Hurstin Apu.

”Tämä on pelastuksellinen kulmakunta. Kohta meillä ei taida olla muita instituutioita kuin kirkko, joka muistuttaa sosiaalisesta vastuuntunnosta: lähimmäisenrakkaudesta ja ihmisistä huolehtimisesta.”

Sirpa Kähkönen käy kirkossa säännöllisesti ajattelemassa kysymyksiä, kuten ”miksi olen maailmassa”. Miten kehittää henkisesti itseään, miten toteuttaa käytännössä myötätuntoa joka päivä…

Messussa häntä viehättää se, että siellä saa olla vain yksi penkissä istuva hiljainen ja pieni osanen pitkää traditiota.

”Jos minulla on riittävän sosiaalinen olo, saatan käydä juomassa kirkkokahvit ja vaihtaa muutaman sanan.”

Kirjailija on pohtinut kirkonpenkissä paljon myös armon olemusta.

”Ihminen tarvitsee armoa omassa vajavaisuudessaan, rikkonaisuudessaan ja kaikenlaisessa keskeneräisyydessään.”

Hyväksytyksi tuleminen on iso asia. Äitinä hän oppi, että rakkaus ja armo ovat jotain paljon suurempaa kuin virheet ja epäonnistumiset.

”Äitinäkin olen ollut keskeneräinen, vaikka olen koettanut kasvaa. Ehkä eniten olen oppinut armosta tyttäreltäni. Hän on hyväksynyt minut niin vajavaisena kuin olen, ja antanut anteeksi.”

Älä jäykisty aikuisena

Pienenä Sirpa piti kovasti pappien ja opettajien raamatullisista kertomuksista, joiden kautta arkeen avautui ihmeitä.

”Varsinkin Jeesuksen vertaukset viehättivät.”

Eniten sykähdytti tarina, jossa Jeesus moitti aikuisia ja sanoi: Sallikaa lasten tulla minun tyköni! Lapset olivat Jeesuksen mielestä viisaita, ja siltä Sirpastakin tuntui. Hän tiesi jotain, mikä aikuisilta oli unohtunut.

”Lapsuuden arvon ja merkityksen korostaminen miellyttää minua edelleen. Aikuisille sanotaan suoraan, että meidän pitäisi tulla lasten kaltaisiksi. Ymmärrän, ettei ihminen saa jäykistyä.”

Lapset kasvattavat vanhempiaan luovuuteen, mielen joustavuuteen ja jatkuvaan kehitykseen. Se hieno taito heillä on.

”Meillä ei ole oikeutta riistää lapsilta ja nuorilta sitä iloa ja elämisen toivoa, joka heissä on niin syvällä. Haluan suojella itsessänikin sitä uteliaisuutta.”

Taiteilija on päässyt mielessään takaisin lapsuudesta tuttuihin joulutunnelmiin, joihin pienet koululaiset eläytyivät Kuopion kauniissa tuomiokirkossa.

”Minua puhutteli lapsen syntymä. Itsekin lapsena oli helppo ajatella konkreettisesti enkeleitä, aaseja ja mitä tahansa itämaan tietäjiä.”

Varhaisiin mielikuviin joulukertomuksesta liittyvät tuntemukset turvattomuudesta ja suojattomuudesta. Jeesus-lapsi tuntui olevan avuttomassa asemassa ja yhteisön kannalta jotenkin ei-toivottukin, kun joutui syntymään talliin. 36 uurnaa -kirjasta käy ilmi, että Jeesus oli tavallaan myös Kähkösen kohtalotoveri. Äiti muistutti usein Sirpan olleen ei-toivottu lapsi.

Lastenkaltaisten juhla

Joulu on taiteilijalle levon aikaa. Sirpa Kähkönen vietti joulun pääkaupunkiseudun ulkopuolella toisenlaisissa maisemissa ja sosiaalisissa kuvioissa kuin kiireisen syksyn aikana. Hän aikoi panna puhelimen kiinni.

”Toivon saavani ulkoilla paljon lumisessa luonnossa ja olla tyttäreni kanssa. Tällaiset pienimuotoiset asiat tekevät minulle tosi hyvää ja saavat iloiseksi.”

Mitä Jumala halunnee jouluna itsestään kerrottavan?

Supliikiltaan suvereeni sanataiteilija vastaa, ettei oikein osaa kääntää sanoiksi abstraktilta ja etäiseltä tuntuvaan Jumala-käsitteeseen liittyviä ajatuksiaan.

”Uskomiseni toteutuu enemmän Jeesuksen kautta. Hänessä koen jotain sellaista, jonka kanssa pystyn joka päivä olemaan oma itseni ja turvallisella mielellä.”

Sirpan jouluun eivät kuulu mutkikkaat pohdinnat vaan rauhan kokemus, jota on tarjolla myös kirkossa ja ehtoollisella.

”Keskeistä joulussani on toive yksinkertaisesta ja iloisesta lapsenkaltaisena olemisesta. Toivon, että oman ajatteluni ytimessä olisi ilo.”

Teksti: Janne Villa
Kuva: Siltala, kuvaaja Laura Malmivaara.