Elina Lehikoinen pelastaa maailmaa kutsumustyössään

”Sydämeni on ollut aina auttamistyössä. Olen tiedostanut, että kun minulle on annettu paljon, voin vuorostani antaakin. Leskistä ja orvoista on pidettävä niin sanotusti huolta, ja jokainen voi löytää siihen oman tapansa.”

Millenniaalit ja meidän lapsemme ovat ratkaisevassa asemassa ilmastonmuutoksen torjunnassa. “Tätä työtä voi tukea myös Suomesta käsin”, sanoo Suomen Lähetysseuran ilmastonmuutoksen ja ympäristön asiantuntija Elina Lehikoinen. Reppureissaaja ja kosmopoliitti parantaa maailmaa monella mantereella ja auttaa vapaaehtoisena Piritorin päihdekeskittymässä.

Zimbabwelaisessa puskassa suhisee. Maantien laidassa on yhä enemmän eläinten jätöksiä. Yhtäkkiä Elina Lehikoisen edestä juoksee lauma impaloita – ja niitä seuraa yleensä leijona!

Hyväksi onneksi viereen pysähtyy auto, jota ajava nainen kehottaa kiukkuisesti Elinaa hyppäämään äkkiä kyytiin. Pelastava enkeli ihmettelee, miksi turisti liikkuu eläinten valtakunnassa, jossa kukaan ei saisi kävellä.

Yksin Botswanassa ja Sambiassa matkannut suomalainen oli piipahtanut katsomaan Victorian putouksia ja jatkanut jalkapatikassa eteenpäin.

”Olen utelias elämän suhteen. Vaikka olen myös varovainen ja noudatan turvallisuusohjeita, niin lähtökohtaisesti en osaa pelätä tuntematonta”, maailmanmatkaaja kertoo.

Krokotiilit, virtahevot, varkaat ja ryöstäjätkään eivät Elinaa kauhistuttaneet. Thaimaasta hän tosin poistui jouduttuaan keskelle mellakoita, ja jatkoi turvallisemmille seuduille, jos Kambodžan, Laosin ja Vietnamin viidakoista voi näin sanoa.

Huippukokemuksia ja vaaroja

Reissunaisella riittää tarinoita työ- ja vapaaehtoisreissuiltaan parin vuosikymmenen ajalta. Hän on laskenut Kirgisian vuoristossa pulkkamäkeä orpolasten kanssa ja nähnyt alhaalla villihevoslauman.Keniassa iltanuotiolla villieläimet pitivät ääntään, kun masai-heimon jäsenet opettivat, miten tähtikuvioiden perusteella suunnistetaan. Hän on päätynyt rähjääntyneenä päivien pesemättömyyden jälkeen hienostoklubille turkkilaisen herrasmiehen kutsumana ja löytänyt itsensä Panaman viidakosta, jossa vaarana ovat väkivaltaisuudet ja kidnappaukset.

”Minulla on syvä luottamus elämään ja ihmisiin. Yleensä saan sitä mitä tilaan, hienoja kohtaamisia ja kokemuksia. Tarinoilla on ollut onnellinen loppu. Kop kop…”

Kerran talvella Keski-Aasiassa vaanivat kyllä niin jäätymisen kuin liukastumisenkin vaarat.

”Missään en ole ollut niin kylmissäni kuin Kazakstanissa. Majoituspaikassa oli ulkovessa, jossa oli pelkkä reikä lattiassa. Siihen reikään ei aina osuttu, joten paikasta tuli luistelurata.”

Edellinen tapahtui lukion jälkeen, kun Elina keksi keinon päästä ulkomaille. Hän meni Amsterdamiin raamattukouluun. Kursseihin kuului kolmen kuukauden aktio eli lähetystyön ryhmämatka, jonka kohteita olivat Kiina, Kazakstan, Kirgisia, Uzbekistan, Azerbaidžan, Georgia, Armenia, Turkki ja Israel.

Toisen raamattukoulun hän kävi yliopistoaikana Costa Ricassa, josta lähdettiin aktioon Keniaan ja Panamaan.

Kutsumustyöläisen unelmaduuni

Vain seitsenvuotiaana Elina ilmoitti, että hänestä tulee lähetystyöntekijä. Ala-asteella kristityn jyväskyläläisperheen kasvatti teki esitelmän Martin Luther Kingistä. Ihmisten eriarvoisuus ärsytti ja suretti häntä jo silloin.

”Sydämeni on ollut aina auttamistyössä. Olen tiedostanut, että kun minulle on annettu paljon, voin vuorostani antaakin. Leskistä ja orvoista on pidettävä niin sanotusti huolta, ja jokainen voi löytää siihen oman tapansa.”

Elina mietti, missä voisi auttaa konkreettisesti. Ainakin ihmiset tarvitsevat puhdasta vettä eli kaivoja, hän päätteli.

Kaivojen rakentamiseksi kannatti lukea lukiossa pitkää matematiikkaa ja fysiikkaa. Seuraavaksi määrätietoinen nainen opiskeli Tampereella ammattikorkeakoulussa rakennus- ja yhdyskuntatekniikan insinööriksi. Helsingin Aalto-yliopistossa hän teki diplomi-insinöörin tutkintonsa vesitekniikasta.

Työkokemusta kertyi muun muassa vesihuollossa projekti-insinöörinä, tietyömailla työnjohtajana ja ruoan hiilijalanjälkeen erikoistuneessa teknologiayrityksessä vaikutusarvioinnin päällikkönä.

Väitöskirja käsitteli ruoantuotantoa luonnon resurssien kuluttamisen kannalta. Sen jälkeen avautuikin työ Suomen Lähetysseurassa ilmastonmuutoksen ja ympäristön asiantuntijana. Lähes 30 vuotta kului lapsuuden haaveen toteutumiseen.

”Tuntuu, ettei yksikään aiempi työpaikka tai koulu ole ollut turha. Kaikki on johtanut siihen, että olen nyt unelmaduunissa.”

Ilmastotyö on yksi läpileikkaavista teemoista Lähetysseuran kehitysyhteistyöhankkeissa.

”Työ ei tunnu työltä, niin kivaa ja kiinnostavaa se on. Olen onnekas, kun saan tehdä mielekästä, merkityksellistä ja mukavaa hommaa, jossa voin kehittää itseäni koko ajan.”

Kehitystä tapahtuu kaikkialla

”Suuren osan ajasta olen tyytyväinen työhöni ja elämääni”, positiivisella asenteella ja vireellä varustettu Elina sanoo hymyillen.

Elinalla ja hänen työparillaan Lähetysseurassa on työn alla yli 20 hanketta 11 eri maassa. Niissä opastetaan esimerkiksi, mitkä kasvit sopivat tiettyihin olosuhteisiin ja kestävät kuivuutta. Miten voidaan säästää vettä ja miten tehdä puita säästäviä liesiä. Toimeentuloa ja ruokaturvaakin parannetaan.

Suomalaiset tekevät pääosin koulutus- ja koordinointityötä. Bolivian vuoristossa kyliin johdetaan vettä. Kolumbiassa hanke liittyy myös rauhantyöhön.

”Ilmastoresilienssi, ympäristö ja konfliktit kulkevat käsi kädessä.”

Nepalin ja Tansanian hankkeissa metsää yritetään saada kasvamaan ja hiilinieluja kehitetään. Ilmastonmuutoksen vaikutukset ovat erilaisia vaikkapa Kolumbiassa, Senegalissa ja Nepalissa, mutta monet haasteet ovat samat. Siksi Lähetysseuran kumppaneita yhdistetään vertaisoppimaan toisiltaan.

”Kokemukset hankkeista ovat antoisia ja rohkaisevia. Inspiroivilta paikallisilta kumppaneilta oppii paljon, jos ei muuta niin asenteesta. Usein tuntuu kuin olisi työn sijasta mielenkiintoisella luennolla.”

Ilmastoahdistunut optimisti

Maailman keskilämpötila nousee tasaisen tappavaan tahtiin. Esimerkiksi paikoittain rutikuivassa Etiopiassa sen vaikutukset ovat suuret. Suomalaisen silmät ja keuhkot eivät kestäneet olla kauan sisällä pienessä savimajassa, jossa yksinhuoltajaäiti hoiti lapsiaan, kokkasi ja nukkui sankan savun keskellä.

”Olen nähnyt sellaista köyhyyttä, johon en ole Suomessa törmännyt.”

Ilmasto- ja ympäristöasiantuntija tekee työtä heikoimmassa asemassa olevien ihmisten kanssa, joiden tilanne on haasteellinen jo ilman ilmastonmuutostakin. Hän on todistanut omin silmin ilmastonmuutoksen tuottamia vahinkoja.

”Tulevaisuuden suhteen täytyy silti pysyä toiveikkaana. Olen vähentänyt uutisten lukemista. Keskityn siihen hyvään, mitä voin tehdä työssäni. Se on omalle henkiselle jaksamiselle parempi ratkaisu.”

37-vuotias Elina uskoo oman milleniaali-ikäisen, 1980-luvun alun ja 1990-luvun lopun välillä syntyneen sukupolvensa ja sen lasten olevan ratkaisevassa asemassa ilmastonmuutoksen vastaisessa taistelussa.

”Ystävilleni ja tutuilleni ei ole epäselvyyttä, onko ilmastonmuutos totta. Kysymys on siitä, miten sitä voi hidastaa.”

”Meillä on kykyä katsoa eteenpäin, miettiä toimintamme vaikutuksia ja tehdä järkeviä kulutusvalintoja sekä poliittisia päätöksiä.”

Elina tunnustaa tuntevansa optimismistaan huolimatta ilmastoahdistusta ja ajoittaista epätoivoa, ei itsensä vaan yhteistyökumppaneidensa puolesta.

”Ja suurta lentohäpeääkin tunnen kyllä menneistä ja nykyisistä reissuista, olivat ne sitten työ- tai lomamatkoja.”

Kadun kansa haastaa ja opettaa

”Lähimmäisenrakkaus on omalla kohdallani enemmän tekoja kuin puhetta. Ihmisten perustarpeiden täyttäminen on tärkeää”, Elina Lehikoinen toteaa.

Hän teki avustustyötä ensi kerran jo 17-vuotiaana Yhdysvalloissa. Kristillisen hyväntekeväisyysjärjestön vapaaehtoistyöntekijä auttoi New Yorkin kadulla asunnottomia ja päihdeongelmaisia ja jakoi heille ruokaa.

Köyhyyttä, osattomuutta ja ongelmia Elina kohtaa Suomessa ollessaankin joka perjantai-ilta vapaaehtoisena ViaDia -yhdistyksen Levähdyspaikalla. Helsingin Kalliossa sijaitseva Piritori on tunnettu avoimesta huumekaupastaan ja päihdeongelmaisten päivittäisestä kokoontumisesta.

Elina tarjoaa kahvia, pullaa, leipää ja keskusteluseuraa. Asunnottomia, päihde- ja rikostaustaisia ja elämänhallintansa menettäneitä ihmisiä ohjataan edelleen avun piiriin ja heille tarjotaan tietoa.

Hän kertoo liikuttuneena porttikongissa istuneesta asunnottomasta ja päihdeongelmaisesta naisesta, joka kertoi surullisen elämäntarinansa. Siihen sisältyi henkistä, fyysistä ja seksuaalista väkivaltaa.

Paikalle tuli asunnoton mies, jolla ei ollut edes kenkiä. Nainen kaivoi laukustaan sakset ja leikkasi miehen pitkät, likaiset ja huonokuntoiset kynnet ennen kuin antoi hänelle sukat.

”Mies oli iloinen, että joku rakasti ja huomioi häntä. Tuo nainen teki minuun suuren vaikutuksen: Miten joku voi rakastaa pyyteettömästi ja antaa omastaan omistamatta itse juuri mitään muuta kuin laukkunsa sisällön.”

Kadulla kohdattujen ihmisten katsomukset ovat monenkirjavia. Joku uskoo Jumalaan, vaikka olisi minkä aineen alaisena, toinen kyseenalaistaa tai kieltää.

”Kadunmiehet ja -naiset ovat syventäneet ja haastaneet hyvällä tavalla uskoani, enemmän kuin pastorit. He ovat saaneet miettimään, mitä ovat armo ja rakkaus, joista kaikki ovat osallisia.

Elinan elämän voimavarana oleva usko tulee esiin kokonaisvaltaisen auttamisasenteen kautta. Joskus sanoman välittämiseksi voi käyttää sanojakin.

”Helppo keskustelunavaus on, kun joku kysyy, miksi te olette täällä kadulla pakkasessa tai vesisateessa. Sanon, että syynä on lähimmäisenrakkaus.”

Kaikki päättyy hyvin

Tiedeyhteisössä tekniikan tohtorista tuntuu toisinaan, että kaikki pitäisi todistaa ja selittää järjellä, uskokin.

”Tiedenainen minussa tekee tutkimusta maaperän biomassasta ja opettelee satelliittitekniikkaa. Samaan aikaan usko elää harmoniassa sen kanssa, mitä ei voi tieteellisesti todistaa.”

”Pyhyys ja rauha loksahtavat rukoillessa paikalleen ja mielen kaaos hiljenee. En voi panna Pyhää Henkeä pulloon, mutta tiede mahtuu uskooni eikä toisinpäin.”

Katsomus on selkeä. Elinan on helpompi rakastaa muita ihmisiä ja hyväksyä heidät, koska hän on pitkässä hengellisessä prosessissaan ensin oppinut rakastamaan itseään.

”Olen tyypillinen 90-luvun laman lapsi, mutta olen kokenut saaneeni aina kaiken tarpeellisen. Lapsuudenkodin ehdoton rakkaus ja hyväksyntä on ollut hyvä perusta elämälle. Uskon Jumalaan, joka ei ole kaukainen ja mystinen hahmo. Luotan, että kyllä tässä elämässä vielä hyvin käy.”

Elina on kuullut monen ympärillään sanovan, että elämässä tapahtuu toivottuja muutoksia joskus myöhemmin, tulevaisuudessa, ”sitten kun”…

”Yritän itse päästä eroon tällaisesta ajattelusta. Emme tiedä huomisesta. Jos jotain haluaa tehdä ja sen toteuttamiseen on vähäisemmätkin edellytykset, tekeminen täytyy aloittaa tänään.”

Teksti: Janne Villa
Kuva: Heidi Tirri

Lue lisää kirkon ympäristötyöstä:

Ympäristöstä välittävä kirkko

Suomen Lähetysseuralle myönnettiin Kirkon ympäristödiplomi jo toista kertaa.