Kirkon perheneuvojat Paula Mäkelä ja Juha Petterson antavat Suhde klinikalla -podcastien jaksoissa neuvoja, miten ristiriidoista ja ongelmista on mahdollista päästä eteenpäin.
Parisuhde eri-ikäisenä
Suhde klinikalla.
Paula Maria Mäkelä: Ja tervetuloa kuuntelemaan meidän Suhde klinikalla -podcastin uutta jaksoa. Tänään me puhutaan, että mikä merkitys on ikävaiheilla elämäni parisuhteeseen vai onko. Mä oon Paula-Maria Mäkelä, psykoterapeutti ja perheneuvoja Espoon perheasianneuvottelukeskuksesta ja mun kanssa juttelee:
Juha Petterson: Juha Pettersson, Helsingin seurakuntayhtymän perheneuvoja ja psykoterapeutti.
Paul-Maria Mäkelä: Juha, mitä mieltä sä oot? Onko olemassa ikäkriisejä? Onko niillä jotain vaikutusta vai onko se ihan vain jotain puhetta?
Juha Petterson: Jos mä puhun omasta elämästäni, niin musta tuntuu, että mulla ei oo mitään muuta oo ollukaan kuin erilaisia ikäkriisejä. Monethan sanoo, että se ei pitäisi paikkaansa, mutta mun kokemuksen mukaan se ei oo fiktiota. Tai sanotaan näin, että tietty se voi, että se neljänkympin tai viidenkympin kriisi, jota mä siis nyt käyn läpi, niin se ei välttämättä oo siis kaikille sama kokemus, mutta on siinä varmaan jotakin semmoista yhteistä. Että kyllä mä ajattelen, jotain kolmekymmpistä, esimerkiksi. Kyllä silloin muistelen jotenkin, että sä aloit olla vähän semmoinen, että okei, että nyt opiskelut tehty ja tässä on nuoruutta eletty, että mitä mä nyt oikeasti haluan, mihin mä lähden satsaamaan. Monethan siinä just miettii tätä perhettä, että haluuko lapsia vai ei. Se on semmoinen akuutti kysymys usein siinä kohtaa. Se on jännä juttu. Mun kokemus on se, että siinä kohtaa aika paljon vaikuttaa ne viiteryhmät, missä sä satut elämään silloin. Et jos joku tekee sen radikaalin ratkaisun, että okei, nyt hankitaan niitä lapsia sitten tässä, niin sit se monesti rohkaisee muitakin siihen päätökseen. Mutta sit mä oon ite elänyt sit taas ehkä semmosessa tilanteessa silloin, että ympärillä ei kenelläkään ollut oikein lapsia. Se ei tuntunut mitenkään, se kysymys ei ollut kauhean sellainen akuutti. Sitten sitä vähän niin kuin elettiin sitä pidennettyä nuoruutta, mistä puhutaan tänä aikana.
Kyllä mä veikkaan, että se on aika sattumaakin, että minkälaista elämää ihmiset elää ja missäkin vaiheessa. Ja sitten ehkä nelikymppisenä mitä muistelen, niin aika paljon pohtii sellaista, että minkälaista elämää haluan elää tästä eteenpäin. Silloin tajusin itse, että kuinka paljon sun perhetausta vaikuttaa niihin arvostuksiin, mitä sulla on. Mä ymmärsin, että kun sitä ajattelee aina olevansa niin hirveästi individualisti, että mä oon luonut mun elämän ja arvot ja kaikki muut. Sitten tajuaa, että se on kaikki hölynpölyä, että se perhetausta on luonut mun päähän sen, että mitä on hyvä elämä ja miten sitä pitäisi elää. Sitten mä elin silloin nelikymppisen sellaisessa vaiheessa, että mä olin tosi masentunut siitä, että jostakin, ja mä tajusin, että se liittyi siihen, että mä en ollut pystynytkään elää sen mallin mukaan, mikä mun mielessä oli siitä hyvästä elämästä.
Ja sitten mä kävin sen läpi, että hei… ja pointtina vielä se, että kukaan ei siis ollut mulle sanonut, että mun elämässä on mitään vikaa, vaan se oli ihan siellä omassa päässä. Niin sitten mä kävin sen jonkun prosessin läpi, ja sitten mä jatkoin elämää niistä lähtökohdista,
jotka mä siinä tilanteessa valitsin ehkä itsenäisesti ensimmäistä kertaa jotenkin tiedostaen. Pitkä puheenvuoro ja voidaan sitten ehkä siirtyä näihin muihinkin ikävaiheisiin, mutta mikä sun kokemus on näistä?
Paula Maria Mäkelä: No mulla ei oo ehkä ihan hirveän selkeetä ikäkriisiä ollut, paitsi täytyy sanoa, että mitä suurempi se kymmenluku on, niin se voi tuntua. Mutta mä luulen, että mun ehkä suurin semmoinen jotenkin tämmöisen oman elämänkaaren kohta on ollut se, kun molemmat vanhemmat kuoli. He kuoli saman vuoden aikana. Ja mulla on sellainen tilanne perheessä, että mun perusperheestä ei oo jäljellä elossa enää ketään. Eli mä oon kuolemaa vastaan viimeinen. Jotenkin siinä tilanteessa oli kyllä sellaista prosessointia. Et okei, nyt en voi enää ajatella, että oon nuori tai lapsi. En oo enää kenenkään lapsi, oli ikävuosi tai mitä tahansa.
Juha Petterson: Mitä ne tunteet oli, jotka liitty siihen tiedostamiseen? Että sä olet se seuraava, onks se sukupolvi, joka on tästä lähtemässä?
Paula Maria Mäkelä: Tietysti siihen liittyy jotenkin surua ja luopumista siitä nuoruuden ajatuksesta. Ehkä oikeasti suostumista vanhenemiseen. Joo, monista asioista luopumiseen, vaikka käytännössähän mä oon ihan sama kuin ennenkin, mutta ajattelen, että jotain siinä kohti muuttui. Se oli jotain väistämätöntä muutosta, mikä ei ollut valittua, mutta silti tietysti luonnollista. Mä ajattelen, että se oli mun elämänkaaren yksi tosi olennainen kohta. Ehkä mä en osaa ihan kaikkea niitä ajatuksia edes palauttaa mieleen ja sanottaa, mutta se oli merkittävä.
Juha Petterson: Tuntuu, että tässä mennään aika syvään päätyyn heti, kun puhutaan kuolemasta. Sekin on jännä juttu, kun mä oon pappi myöskin, niin aika nuoresta pitäen kuolema tuli yllättäen sen työn kautta omaan elämään. Alle kolmekymppisenä kävin viikoittain, siis monta kertaakin hautajaisissa. Sitten jotenkin sitä kuvitteli, että sitä kautta se suhde semmoiseen omaan katoavaisuuteen jotenkin jalostuu paremmaksi, mutta sitten sitten on tajunnut, että oh shit. Viisikymppisenä tajuu sen, että en mä tajunnut silloin mitään. Ja voi olla, että kymmenen vuoden päästä ajattelen, että jos mä oon hengis vielä, että mä en tajunnu nyt mistään mitään. Mutta se pointti on ehkä jotenkin se, että kun sä puhuit tuosta kuoleman tiedostamisesta, niin kyllä mä ajattelen, että tässä viidenkympin korvila sen jotenkin… Kyllä mä yllättävän usein mietin siitä, että ihminen voi 50-vuotiaana kuolla. Tai sanotaa näin, että jos neljäänkymppiin asti suomalaisen miehen todennäköisin kuolinsyy on itsemurha. Nyt se ei oo todellakaan sitä enää. Se on jotain ihan muuta. Siihen asti voi ajatella, että jos mä en tapa itseäni, niin oon aika turvassa, mutta nyt ei enää voi. Kyllä se joku semmoinen juttu on tapahtunut itellä.
Paula Maria Mäkelä: Jos palataan vähän aikaisempiin vuosiin, niin mitä ajattelet nuoren aikuisen elämänvaihetta? Tätä parisuhde -teema on kuitenkin meidän tärkein. Mitä ajattelet parisuhteista nuoren aikuisen elämässä?
Juha Petterson: Jotenkin mä ajattelen, nyt tietenkin puhun omista kokemuksista, niin sillon ku parikymppisenä alko seurustelemaan. Kun tapas jossain opiskelijaporukoissa, niin se elämäntyylihän oli aika semmoinen samanlainen ja rytmi oli samanlainen ja se maailma oli yhteinen. Ja siinä oli helppo lähteä rakentamaan sitä suhdetta ja tunnistettiin toistemme
todellisuudet lapsuuden perheistäkin. Ja siinä mielessä siinä oli jotain semmoista kauhean helppoa. Ja mitä vanhemmaksi on tullut, niin sitten huomaa, kun sinulla on tietty ne omat elämäntyylit ja -tavat. Sitten kun aloitat vaikka viiskymppisenä seurusteleen, niin siinä on aika paljon enemmän todennäköisesti sellaista, mistä pitää keskustella, että miten tää meidän elämämme, yhteinen elämä rakennetaan.
Ja se, miksi tää on musta olennaista, on se, että itellä on yhä enemmän painottunut semmoinen ajatus parisuhteista, että se yksi kulmakivi, jonka varaan se rakentuu, on se, että se elämäntyyli on jotenkin semmoinen suht samanlainen. Että jos se on kauhean erilainen, niin se koko ajan voi olla vähän sellainen riidan aihe sitten. Ja se on tosi tympeetä, koska jos mun elämä on tietynlainen, että oon tottunut elää näin, ja jos toinen koko ajan ajattelee, että tuo on ihan perseestä, et voit sä muuttua? Niin ei siitä oikein voi pitkällä tähtäimellä tulla mitään. Se on ehkä tärkeää, jos vanhempana aloittaa niitä suhteita, niin ehkä oikeasti miettiä sen ihastuksenhuuman ja rakkauden läpi tavallaan vähän sitä, että miltä se arki ikään kuin vois näyttää. Se on mun mielestä sellainen muutos, että nuorena se oli musta helppoa, nyt se on selkeesti vaikeenpaa ja vaatii enemmän sellaista ehkä kypsempää neuvottelukykyä, -taitoa. Mitä sä tuumit siitä nuoren aikuisen elämästä?
Paula Maria Mäkelä: Parinvalinta hassu sana, se on vähän tämmöinen teoreettinen sana, koska oikeastihan sitä vaan eletään ja ihastutaan johonkin ja rakastutaan johonkin ja joidenkin kanssa tai jonkun kanssa jotenkin vaan jää elämään, yhteistä elämää. Mä kuulen monen asiakasparissa, tai asiakaskunnassa, jotka on aika paljon tämmöisiä nuoria aikuisia, niin myöskin tämä lapsen tekemisen teeman. Ja monesti välillä mietinkin, että onko niin, että ikään kuin puoliso on tullut valittua vähän niiden vanhemmuus silmälasien kautta. Että on valittu mahdollisesti tuleville lapsille sopiva äiti- tai isäkandidaatti. Ja sitten voi olla, että itse asiassa onkin hyvät geenit ja onkin siihen hyvä äiti tai isä, mutta sitten se ei olekaan puolisona. Se paketti ei oo sillä tavalla kokonainen, että puolisonakin ollaankin. Ehkä vähän liittyen tuohon, mitä sä sanoit. Erilaisuudestahan meillä on oma jakso, ja sehän on aina mukana se erilaisuus. Mutta voi olla, että jos ei olisi ollut tätä vanhemmuustematiikkaa mukana, niin olisi valinnut jotenkin toisenlaisen puolison itsellensä.
Juha Petterson: Kyllä, ja sehän monesti näyttäytyy, että sehän voi olla ihan oikeasti tosi tämmöinen, vähän niin kuin paniikki melkein se, että mä oon nyt tämän ikäinen. Varsinkin tietty naisilla, että se biologinen kello tikittää, että nyt olisi pakko tehdä ratkaisuja, niin kyllähän siinä tietty voi ehkä hämärtyy just tää, että mitä on ihminen vanhempana ja puolisona. Se on kieltämättä totta, että semmosiin keisseihin törmää. Siinä ei ehkä ollut niin lujaa kiintymystä siihen toiseen tyyppinä tai ehkä se miettimistä, että minkälainen tuo on muuten kuin isänä. Sitten se voi olla sellainen viehätys katoaa siihen suhteeseen, kun tajuaa, että ehkä sitten mä en itse muuten niin hirveästi tuosta ihmisestä välitä tai pidä tai rakasta sitä. Se voi olla aika traagistakin tietty.
Paula Maria Mäkelä: Mutta mä ajattelen, että se on kohta, mihin on mahdollisuus vaikuttaa. Jos ihminen on kuitenkin hyvä ihminen ja kiva tyyppi, niin parisudettahan on mahdollista monin tavoin parantaa ja jotenkin työskennellä, että ei tarvitte vaan… Mä ajattelen, että on aika kylmää todeta, että okei, sä oot vääränlainen, en mä tykkääkään tuon tyyppisestä ihmisestä. Sä oot hyvä isä, mutta en mä tykkää susta. Vaan, että jos nyt ollaan niin pitkällä,
että ollaan jo yhdessä ja on niitä lapsia ja on se perhe, niin kyllä ainakin kannattaa se mahdollisuus käyttää, että lähtee jonnekin tekemään jotain nettikursseja tai jotain tällaista, että puhumaan siitä toisesta ja itseäsi. Tutustumaan toiseen, minkälainen se on tässä elämäntilanteessa ihan oikeasti. Taikka lähtee pariterapiaan. Joskushan voi olla, että todetaan, että ei meistä tuu hyvää paria. Me ollaan hyvin vanhempina, mutta ei parina. Mutta ennen kuin siihen päätyy, niin kannattaa mun mielestä antaa tsäänssi.
Juha Petterson: Niin totta kai. Toiseen voi tutustua toisista lähtökohdista, jotka ei oo niin latautuneita jollain odotuksilla, jotka ei välttämättä ihan suoraan liity siihen ihmissuhteeseen. Vaikka just tää lapsiteema, johon viittasit aluksi. Se, mikä tuli tästä mieleen 30-40 vuotta tänä päivänä, se monesti ansaitsee työpaikalla niitä kannuksia ja tietty ihmisillä, osalla saattaa olla tosi suuri draivi, intohimo omaan työhön ja haluaa siihen satsata ihan täpöllä ja energiaa riittää tuossa vaiheessa. Mutta se voi olla, että se on pois siitä perhe-elämästä siinä määrin, että se aiheuttaa ongelmia.
Lapsetkin on varmaan hirveän monenlaisia. On tosi helppoja lapsia, mutta sitten voi olla lapsia, joilla on jotain erityis… onks se vaade hyvä sana vai mikä ois parempi? Se voi olla tosi kuormittavaa. Tämänkin on varmaan jossain aikaisemmassa podcastissa todennut jo, mutta tai aiemmassa jaksossa, että sitten monesti kysyy tai sanoo, että kuulostaa, että on kaksi vaihtoehtoa. Joko te vähennätte jostain tai saatte jostain lisää resursseja, että tuota pakettia ei voi ylläpitää enää kovin kauan tulematta hulluksi tyyliin, että siis ei kenenkään pää kestäisi sitä. Se on yleensä aika sellainen vaikea tilanne, että mitä siinä sitten tehdään. Ja se on tietty vaikea sitten, työnantajalle ei oo kauheen helppo mennä sanoa ei, eikä se kotonakaan sitten on vaikeaa ruveta rajaamaan sitä, että mä en nyt kanna näitä vastuita täällä. Koska sitten sen tietää, että siitäkin seuraa riitaa ja tietty monilla sitä jatkuvaa huonoa omaa tuntoa ja riittämättömyyttä, että siinä on psyyke sit aika kovilla.
Paula Maria Mäkelä: Niitä olemassa olevia resursseja on jakamassa, paitsi tietysti työnantaja mutta sitten se perhe-elämän pyöritys, lapset, vaikka ei olisi mitään suurempia vaateita, niin jo se, että se pyörii, se arki pyörii. Kaikki saa ruokaa ja menee nukkumaan ja herää ja menee sinne päiväkotiin tai kouluun. Ja muistaa kaikki, mitä siihen liittyy, se valtava metatyö. Ja se ihan se työ, mikä vaatii käsiä ja selkää ja hermoja ja kaikkea muuta. Ja sitten pitäisi olla aikaa mielellään itselle, saada olla hetki hengähtää itsekseen urheilla, tavata ehkä ystäviä, kylhän se tekisi hyvää ihmiselle. Ja välil tuntuu, että se viimeinen, mikä tulee siinä prioriteettilistalla, on sitten se parisuhde. Että siitä ajasta, se on se, ikään kuin monet ajattelee, että se on se, mistä voi vähentää. Ikään kuin parisuhde on vähän niin kuin hyllyllä, että nyt ei kerkeä. Nyt ei kerkeä edes tyyliin katsoa toista lämpimästi tai tuntea mitään lämpimiä tunteita, koska on vaan jotenkin niin uupunut.
Juha Petterson: Minusta ystävät ovat aika tärkeä teema siinä mielessä, kun ajattelen omaa elämääni. Todennäköisesti jotkut ystävyyssuhteet tulee olemaan mun pisimpiä jatkuvia ihmissuhteita. Olen tuntenut jotkut ystävistäni yli 45 vuotta ja oon siis ite 50. Niin mikään parisuhde ei yllä samaan. Ja mä luulen, että aika monille ihmisille ystävät on aika tärkeitä tänä päivänä, just sen takia, että monesti ihmisten parisuhde ei välttämättä oo niin pysyviä, niin ne ystävät on ne, jotka tuo siihen elämään sellaista jatkuvuutta ja ikään kuin sellaista historiaa myöskin. Että monille se ystävä on melkein sellainen perhe. Ja sehän ei tietenkään
tarkoitaa sitä, että se oma perhe olis jotenkin ristiriidassa sen kanssa, että on ystäviä, mutta mä en mitenkään vähättelisi sen ystävien ylläpidon merkitystä, että se on monilla ihan mielettömän tärkeä juttu, että on niitä suhteita.
Paula Maria Mäkelä: Joskus omat ystävät voivat tulla osan tavallaan, että tavataan perheinä tai pariskuntina, jolloin se ei oo pois näistä resursseista, mitkä menee perheeseen tai parisuhteeseen.
Juha Petterson: Jos mä tähän vielä saan sanoo, tästä on ehkä puhuttu aikaisemminkin mutta kummi-instituutio. Sehän on keino tehdä ystävästä sukulainen. Sehän on myös mitä ihmiset käyttää. Lujitetaan niitä ystävyyssiteitä tekemällä kaverista perheenjäsen, koska kummiuteen liittyy sellainen tietty ajatus, että meidän suhde on erityinen ja vahvempi.
Paula Maria Mäkelä: Joo, hyvä kun nostit ton, koska toi on tosi tärkeä ajatus. Joo, just näin.
Juha Petterson: Koska monesti jossain sukujuhlissa saattaa olla, että siellä on niitä sukulaisia ja sitten on niitä kummeja. Että se osoittaa niiden merkityksen.
Paula Maria Mäkelä: Mun viesti on, mitä mä ajattelen, että ei pitäis kyllä sitä parisuhdetta unohtaa ja jättää, koska mä ajattelen, että sen varassa koko perhe pysyy tai kaatuu. Mitä se missäkin perheessä on mahdollista ja miten se toimii. Mä ajattelen, että välttämättä se ei vaadi aina hirveän kalliita ja isoja resursseja. Tietysti mielellään ihan kiva, jos saa lapsenvahtiapua joskus, mutta vaikka ei sitäkään saa niin, että jostain vois nipistää sellaista ihan kahdenkeskistä aikaa. Kauhean tärkeää olisi nähdä se oma puoliso, ettei vain niissä lököverkkareissa ja suihkussa käymättömänä pahimpina päivinä, vaan että voitaisiin mennä oikeasti nähdä toisemme miehenä ja naisena tai mikä se sukupuoli sitten onkin niin muussa roolissa kuin siinä vanhemman roolissa. Se olis hyvää tekevää.
Juha Petterson: Kyllä, aikuinen ihminen tarttee aikuisii ihmissuhteita. Yksi frendikin kertoi, että kun hän hoiti pieniä lapsia ja pääsi käymään puistossa lasten kanssa, niin hän jossain vaihees lopetti sen, koska se totesi, että ne ihmiset ei osaa puhua muusta kuin lapsistansa. Hän oli mennyt sinne siinä toivossa, että hän tapaisi aikuisia. On se tarve, että saa puhua aikuisten ihmisten asioista. Ja kyllähän se varmaan pätee siinä perhe-elämässäkin, että jos ei oo mitään muuta kuin sitä arjen pyöritystä, niin kyllä varmaan jokainen jossain vaiheessa vähän hyytyy siihen hommaan.
Paula Maria Mäkelä: Mun tekee kyl mieli sanoo noiden leikkipuistojen puolesta sekin, että vertaiskokemus on kuitenkin kauhean tärkeetä. Ja monet tulee hakemaan sitä ja saa, mutta tietysti on monenlaisia tarpeita ja toiveita. Mitä sä ajattelet siitä parinvalinnan kriteereistä ehkä nuorempana, silloin nuorena aikuisena, kautta sitten vähän myöhemmin, ehkä keski-ikäisenä tai joskus? Onks se samanlaista vai tapahtuuko siinä jotain? Etsiiks siinä vähän erilaista vai samanlaista kumppania eri ikäisenä?
Juha Petterson: Musta tuntuu, että sillon parikymppisenä sitä ei kauheasti miettiny. Niin kuin silleen kauheen tietoisesti. Asiat vaan tapahtu. Ja ehkä myöhemminkin tietty, että kyllähän se ihastumisen voima voi olla semmoinen, että siinä hämärtyy vähän, että mitä mä oon tekemässä. Mutta pointtina se, että mitä vanhemmaksi tulee, niin sen enemmän ehkä just miettii vaikka sitä, että onko elämäntyylit ja arvot ja semmoiset samankaltaisia.
Pystynkö mä kuvittelemaan, että mä vietän tän ihmisen kanssa semmoista arkista hyvää elämää vai onko se jatkuvaa neuvottelua siitä, mitä tehdään? Ja jollekin se on OK neuvotella koko ajan arkisist jutuista, mutta mä huomaan, että mulle se ei oo OK. Mä en jaksa sellaista, että mun menee energiaa semmoseen, vaan se on kiva, että suht helposti elämä on niin kuin, että me ikään kuin katsomme samaan suuntaan ja se menee suht helposti.
Toki ihmiset tietenkin ainahan jossakin määrin eroaa, mutta ei oo sellasii valtavia eroavaisuuksia. Ehkä semmoinen asia on tärkeä. Ja sitten, mistä sä oot kirjoittanut kirjankin, että mitä vanhemmaksi tulee, niin se ehkä myös vaikuttaa siihen, että täytyy huomioida just vaikka ne omat vanhemmat, mihin viittasitkin jo. Jotenkin se tietoisuus siitä, että ei oo enää ihan nuori. Vähän semmoista prosessointii käy sen kanssa, että mikä on mun suhde just tähän vielä elossa oleviin vanhempiin ja jollakin tavalla semmoinen… Niin kuin sanoit, että ei voi enää ajatella olevansa lapsi, vaan on aikuinen. Ja ehkä siinä tietyissä ikävaiheessa sitä elämää miettii laajemminkin sen merkitystä, että mitä oon elämänä kokenut ja onko tässä joku punainen lanka? Ja siihen auttaa, jos on sellainen ihminen, jonka kanssa pohdintoja voi käydä, jos semmosii haluaa käydä. Mutta pointti on, että on joku semmoinen liittymäkohta niihin oman elämän isoihin kysymyksiin sillä toisella. Ja niistä voi käydä sellaista keskustelua ja saada ymmärrystä. Ja tietty ne kysymykset on ihmisille erilaisia, mutta tää tuli vain esimerkkinä mulle mieleen, että mitä asioita pohtii, niin niiden kanssa ei jää semmoinen fiilis, että oon ihan yksin näitä pyörittelen päässäni.
Paula Maria Mäkelä: Just varmaan noin. Mietin sellaista, että monestihan tuntuu, että just nuorena menee ikään kuin sen tunteen mukana. Tää on kaunis ja kiinnostava ja komea ja jotenkin. Mutta ehkä vanhempana sitten ajattelen, että saattaa tulla kriittisemmäksi. Mutta ajattelen, että sehän toisaalta on hyvä. Siinä vähän tsekkaa noita, niin kuin säkin sanoit, että olisko meidän arki, millaista se olisi ja miten meidän elämä ehkä pidemmällä tähtäyksellä toimisi. Eli ajattelen, että siinä on mukana järki. Paitsi että se tunne on se, joka saa pysähtymään jonkun tietyn ihmisen kohdalle, mutta sitten myös se järki. Me puhuttiin edellisessä tai yhdessä jaksossa tässä tuosta esimerkiksi rahasta, niin onko meidän elämäntavat liittyen talouteen ja muuhun. Onko ne sellaiset, että meillä olisi helppo ja hyvä elää yhdessä vai onko jotain tiettyä? Näkeekö nyt jo joitain sellaisia asioita, jotka tulis ehkä isoiksi ristiriidoiksi? Onko ne sellaiset, mistä me selvitään.
Juha Petterson: Kyllä. Hei, semmoinen, ennen kuin ruvetaan laittamaan pillejä pussiin. Haluatko, kun sä oot seksuaaliterapeutti? Haluut sä sanoa jotain ikävaiheista ja muuttuvasta seksuaalisuudesta eri ikävaiheissa? Mitä ajatuksia siihen mahdollisesti liittyy? Miten ihmisen seksuaalisuus muuttuu iän myötä? Tietenkin laaja kysymys ja mahdoton vastata, mutta jotain ajatuksia.
Paula Maria Mäkelä: No jos ihan kiteyttää, niin tuossa meidän Uusi suhde -kirjassakin oon siitä kirjoittanut, niin ajattelen, että sen voisi ajatella niin, että vanhetessaan ihminen seksuaalisesti sekä muuttuu että pysyy samana. Koska joku se sellainen meidän sisin, mikä on ihan meidän ydintä semmoinen seksuaalisuus, joka on osa meidän ihmisyyttä. Semmoinen, joka on näkyy pilkkeenä silmäkulmasta, vaikka olisi hoivakodissa tai muuta, niin se pysyy aina samana. Mutta sitten tavallaan se, että se voi olla se aktiviteetti, että kuinka paljon haluaa tai minkälaista haluaa, niin se muuttuu. Mä ajattelen, että hormonit vaikuttaa
tosi paljon siihen. Me ollaan biologisia olentoja. Voihan olla, että se, joka on ollut aktiivinen aina, pysyy sellaisena, mutta jollain selkeästi tarve onkin enemmän siihen esimerkiks läheisyyteen. On sellainenkin tutkittu ja todettu, että ikään kuin naiset ja miehet rupee enemmän muistuttaa toisiaan. Miehet saattaa tulla ikään kuin pehmeämmiksi, ja puhuminen, läheisyys ja hellyys onkin tärkeämpää. Ja naiset sitten, testosteroni kehossa lisääntyy, niin onkin enemmän. Esimerkiksi vaidevuosien aikaan tai jälkeen on kaikista aktiivisin seksuaalinen virta. Vastasko tää jotenkin sun kysymykseen?
Juha Petterson: Voiko sen kiteyttää, että se on monenlaista, mutta sen merkitys pysyy jotenkin aina ihmisen sisimmässä ja ytimessä. Eri ikävaiheessa sen täytyy vain löytää sen muotonsa ja se, mitä se siinä suhteessa tarkoittaa, missä elää. Ja ehkä sitä ajattelee ajan myötä ehkä voisi kuvitella, että monet vapautuu jotenkin. Onko se itseluottamusta ja itsetuntoa, joka näyttäytyy seksuaalisuudessakin myönteisenä ja ehkä semmosena huumorina tai positiivisena, joka nuorempana voi olla ryppyotsasta ja liian suorituskeskeistä. Siihen varmaan liittyy… Ajattelen, että varmasti seksuaalisuuteen todennäkösesti aika monilla on liittynyt läpi elämän epävarmuuksia. Tietty elämänkokemukset vaikuttaa niiden epävarmuuksien määrään, mutta ainakin nuorempana on varmaan enemmän epätietoisuutta saattaa olla jostakin itsestä, että seksuaalinen itsetunto lisääntyy toivon mukaan jossain määrin, että tietää, mitä toivoo ja haluaa ja mikä on itselle jees, ja osaa jotenkin omia rajoja myös kunnioittaa.
Paula Maria Mäkelä: Rajat on tosi tärkeitä. On hyvä muistaa kuitenkin se, että meissä on yksilöitä ja pareja, joiden elämään ei seksuaalisuus kuulu. Prosentti ihmisistä on aseksuaalisia ja seksuaalisuus siinä muodossa, mitä me ollaan tässä nyt puhuttu, ei oo heidän elämää. Mutta voi olla, että on romantiikkaa ja on jotain hellyttä ja läheisyyttä muunlaista.
Juha Petterson: No mitä vielä… Kysymys iästä ja krempoista, mitä sä niistä ajattelet? Miten sellainen fyysinen muutos vielä vaikuttaa sun mielestä? Tai miten se voi vaikuttaa parisuhteeseen?
Paula Maria Mäkelä: Valitettavasti se vaikuttaa. Siihen voi itse vaikuttaa siihen, minkä verran niitä kremppoja tulee, ja sitten osia, joita ei voi vaikuttaa, että ne nyt vaan tulee iän myötä. Mutta parisuhteessa varmaan se, että se jotenkin hyväksyy itseänsä ja hyväksyy toisensa, eikä kuvittelekaan, että me ollaan sellaisia teräsmiehiä tai jotain, mitä se nyt naisen vastike siitä olisikaan. Vaan että se on jotenkin sellaista lempeää hyväksyntää, että okei, nyt ei enää tehdä niitä samoja juttuja, mitä nuorempana ajattelin, että voisin tehdä. Vai mitä sä ajattelet?
Juha Petterson: Niin, ja toi on muuten hyvä, mikä erottaa just nuoremman minän ja nykyisen minän. Nykyään kun näkee jotain frendejä, niin kaikki aloittaa epikriisistä. Mitkä kaikki paikat on tänään kolottaa. Ihmisillä on tietty ihan vakaviikin sairauksii jo ollut. Kyllä just tuo terveysnäkökulma tulee iän myötä, aktualisoituu eri tavalla. Onko se sellainen helposti, että arvostaa rauhallisempaa elämää, vaikka itekin harrastaa liikuntaa edelleen paljon, mutta kyl sen huomaa, että siinäkin ne rajat tulee eri lailla vastaan kuin nuorempana.
Sanoitkin, että se on tavallaan suruprosessi, mutta sitten voi iloita siitä, mihin kaikkeen vielä pystyy ja oppia uutta fyysisestikin.
Paula Maria Mäkelä: Ja henkisesti. Itse asiassa oon meidän seuraavaan kirjaa varten tutkinut tutkimusta, jossa puhutaan vielä näistä vanhemmista ikävuosista, tyyliin 80-90 saakka. Se on ihan mielettömän ihanaa luettavaa, koska siinä kerrotaan, miten älykkyys ja oppimiskyky ja semmoinen älyllinen kyky yhdistellä asioita ja viisaus, niin ne vaan kasvaa. Ei todellakaan tarvitse ajatella, että tyyliin eläkeläiset tai jotkut on jotenkin seniilejä ja ei ymmärrä vaan, että jos on halua ylläpitää sitä sellaista myös paitsi fyysistä niin myös henkistä vireyttä, niin tyyliin taivas rajana.
Juha Petterson: Ja ne on usein, mitä mä oon ymmärtänyt, että nimenomaan sellaista henkistä vireystasoa ylläpitää monesti semmoinen liikunta, että se kuulemma vaikuttaa tosi paljon semmoseen aivojenkin vireystilaan, että joku tanssiminen tai joku tämmönen, niin sehän sopii myös tähän parisuhde-teemaan.
Paula Maria Mäkelä: Tanssiin yhdessä tai erikseen kohti hyvää tulevaisuutta.