Kristinuskon kannalta uususkonnollisuus (on myös käytetty sanaa ”uushenkisyys”) tarkoittaa sellaisia uskonnollisia ilmiöitä, joita ei ole totuttu kohtaamaan perinteisesti kristinuskon vaikutuspiirissä.
Sana ”uususkonnollisuus” ei näin ollen tarkoita välttämättä sitä, että tarkastelun kohteena oleva uskonnollinen ilmiö olisi historiassa ennennäkemätön. Ilmiö on kuitenkin uusi ko. kulttuurialueella, tunnustetusta opista poikkeavaa ja vierasta oikeana pidetylle uskonnolliselle käytännölle.
2000-luvun alun tilastollisissa tarkasteluissa on havaittu, että läntisessä Euroopassa hyvin vähäinen joukko ihmisiä sitoutuu ja kuuluu jäseninä varsinaisiin uususkonnollisiin liikkeisiin ja ryhmiin, uususkontoihin. Uususkonnollisuudessa on pikemmin kysymys kristinuskon ulkopuolisten vaikutusten tai kristinuskosta irtaantuneiden uskomusten ja uskomusjärjestelmien näkyvyydestä ja niiden vaikutuksesta yleiseen uskonnolliseen ajatteluun.
Aineksia uusi yleisuskonnollisuus saa esimerkiksi vanhasta eurooppalaisesta okkultismista (salaopeista), esote riasta (vain valituille piirille uskotusta ”korkeammasta” tiedosta), luonnonuskonnoista ja vanhan Kiinan ja Intian uskonnollisuudesta.
Toisen maailmansodan jälkeen syntyneitä uskonnollisia liikkeitä ja ryhmiä on yleisesti nimitetty uususkonnoiksi (New Religious Movements, NRM). Huomiota on kiinnitetty erityisesti 1960- ja 1970-luvuilla syntyneisiin uskonnollisiin vaihtoehto- ja protestiliikkeisiin tai liikkeisiin, joiden opit ja käytännöt poikkeavat suurien maailmanuskontojen opeista ja käytännöistä.
Länsimainen esoteerinen perinne ja new age