Vanhassa testamentissa valittuna kansana pidetään ihmisryhmää, jonka Jumala armosta (ei kansan ansioiden tähden) valitsi tähän tehtävään. Jahve lupasi Abrahamille, että tämän jälkeläiset saavat oikeuden asua kansana omassa maassaan (1. Moos. 12:1–3,7; 22:16–18).
Valittu kansa tietää Jumalan tahdon, ja sillä on oma erityinen tehtävänsä kertoa Jumalasta maailmalle. Nykyisin juutalaisena valitun kansan jäsenenä pidetään niitä, jotka ovat syntyneet juutalaisesta äidistä ja noudattavat juutalaista uskontoa.
Juutalaisuus kansallis-uskonnollisena identiteettinä syntyi Babylonian pakkosiirtolaisuuden aikana ja sen jälkeen 500-luvulla eKr. Juutalaisuus nousi eteläisen valtion eli Juudan asukkaiden keskuudesta. Pohjoinen valtio, Israel, oli tuhottu jo 700-luvulla eKr. Sen asukkaat, samarialaiset, olivat assyrialaisten valloittajien ja voitettujen israelilaisten jälkeläisiä. Samarialaiset on mainittu Uudessa testamentissa juutalaisten halveksimana sekakansana. He palvoivat jumalanaan Jahvea, pitivät Gerisim-vuorta pyhänä paikkanaan ja Tooraa pyhänä kirjanaan (ns. Samarialainen pentateukki).
Kristinuskossa valittuna kansana on pidetty kristittyjä (Ap. t. 15:7–11,14-18; 1. Piet 2:9–10).