Mikä on kirkon tärkein tehtävä? Suomalaisten kirkkosuhdetta selvitettiin uudella tavalla

Miksi kristillinen kirkko on olemassa? Minkälaisista asioista rakentuu sen ydintehtävä ja merkitys yhteiskunnassa? Kirkon nelivuotiskertomus selvitti suomalaisten ajatuksia ja löysi merkittäviä eroja kirkon sisä- ja ulkopiirin kokemuksissa.

Kysyttäessä miksi suomalaiset kuuluvat tai liittyvät Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon, kirkon jäsenet yleensä kertovat arvostavansa erityisesti kirkollisia toimituksia, kirkollisten juhlapyhien perinteen ylläpitoa sekä kirkon roolia osana suomalaista yhteiskuntaa. Keskustelu suomalaisten kirkkosuhteesta on ylipäätään kietoutunut voimakkaasti jäsenyyskysymyksen ympärillä – kysymystä kirkon merkityksestä on totuttu arvioimaan kirkkoon liittymisten ja eroamisten perusteella.

Jäsenyyskysymyksen valossa evankelis-luterilaisen kirkon vetovoima on jo vuosia ollut laskusuhdanteessa, mikä kertoo osaltaan voimakkaasti käynnissä olevasta etääntymisestä sekä kirkkoon yhteisönä ja instituutiona että sen edustamaan kristilliseen perinteeseen. Kirkon nelivuotiskertomuksen, Kirkko epävarmuuksien ajassa. Suomen evankelis-luterilainen kirkko 2020–2023,mukaan erityisen suuri muutos on tapahtunut nuorten naisten keskuudessa.

Kysymys siitä, miksi ihmiset tässä ajassa liittyvät kirkkoon tai eroavat sen jäsenyydestä, ei kuitenkaan tarkemmin paljasta, minkälaisiin tehtäviin kirkon olemassaolon merkitys vaikuttaa suomalaisten mielenmaisemissa kytkeytyvän. Miksi kirkko on olemassa ja minkälaisia toimintoja tältä odotetaan – erityisesti tilanteessa, jossa suomalainen uskonnollisuus on vahvassa muutoksessa?

Auttamista, kestävää elämää ja kasvatustyötä

Kirkon tutkimus ja koulutus -yksikön tutkija Kimmo Ketola kertoo, että nelivuotiskertomuksen yhteydessä kysymystä suomalaisten kirkkosuhteesta lähestyttiin toisella tavalla. Ihmisiä pyydettiin itse arvioimaan erilaisia tehtäväalueita, jotka ovat osa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon työtä ja joita voidaan pitää laajemminkin kristillisille kirkoilla luonteenomaisina.

Listattuja tehtäväalueita oli yhteensä 18. Näihin sisältyivät muun muassa heikompiosaisten auttaminen, kirkollisiin toimituksiin panostaminen, evankeliumin levittäminen, rukouselämän vahvistaminen, vähemmistöjen puolustaminen yhteiskunnallisessa keskustelussa sekä dialogi muiden uskontojen kanssa.

”Näistä ihmiset saivat itse pisteyttää eri toimintojen tärkeyttä. Samaa kysymyspatteristoa käytettiin myös työntekijöiden ja luottamushenkilöiden kyselyssä, jolloin eri vastaajaryhmiä pystyttiin myös vertaamaan toisiinsa”, Ketola avaa tutkimuksen toteutusta.

”Yleishavaintona voidaan todeta kaikissa ryhmissä oltavan yhtä mieltä siitä, että auttaminen ja yhteiskunnallinen vaikuttaminen ovat tärkeä osa kirkon tehtäviä”, Ketola kertoo.

Samoilla linjoilla on Kirkon tutkimus- ja koulutus -yksikön johtaja Hanna Salomäki.

”Tutkimuksesta nousee selkeästi esille, että se, mitä ihmiset kirkolta odottavat, on erilaisiin yhteiskunnallisiin tehtäviin liittyvä rooli. He odottavat auttamista ja sitä, että kirkko puuttuu erilaisiin epäkohtiin sekä tuo näitä julkiseen keskusteluun. Kirkon toivotaan nostavan esille yhteiskunnan puutteita”, Salomäki kiteyttää.

Nelivuotiskertomuksessa suomalaisten odotusten kirkkoa kohtaan kirjoitetaan kiteytyvän yhteiskunnallisen vaikuttajan rooliin, jossa kannetaan huolta heikompiosaisista, vähemmistöjen asemasta sekä kestävästä elämäntavasta osana luomakuntaa.

Kaikissa vastaajaryhmissä heikompiosaisten auttamisen rinnalle erityisen tärkeäksi tehtäväalueeksi nousikin kestävien elämänarvojen opettaminen lapsille ja nuorille. Kirkon työntekijöissä ja luottamushenkilöissä tätä piti tärkeänä noin 96 prosenttia vastaajista. Kirkon jäsenistä samoin ajatteli noin yhdeksän kymmenestä ja kaikista suomalaisista noin neljä viidestä.

Nelivuotiskertomuksessa Ketola kirjoittaa tulosten kertovan siitä, että kirkon päättäjien, työntekijöiden ja muiden jäsenten sekä jopa kaikkien suomalaisten kesken vallitsee erittäin suuri yksimielisyys auttamisen ja kasvatustyön yhteisestä tärkeydestä kirkon työssä.

Eriytyvät arvostuksen kohteet

Enemmän eroja vastaajaryhmien välille muodostivat ajatukset kirkon vähiten tärkeistä tehtäväalueista. Sekä kaikkien suomalaisten että kaikkien kirkon jäsenten näkökulmista vähiten tärkeisiin tehtäviin lukeutuivat Jumalan sanan julistus ja raamattuopetus, evankeliumin levittäminen sekä rukouselämän vahvistaminen. Työntekijöillä ja luottamushenkilöillä nämä puolestaan lukeutuivat tärkeysjärjestyksessä huomattavasti korkeammalle.

Ketola kirjoittaa havaittujen erojen olevan kuitenkin tältä osin varsin ymmärrettäviä.

”On odotuksen mukaista, että uskonnollisessa yhteisössä työskentelevät ja sen päättävissä elimissä toimivat pitävät keskeisten uskoon liittyvien sisältöjen esilläpitoa – kuten sananjulistusta ja evankeliumin levittämistä – tärkeämpänä kuin muu jäsenistö”, hän kirjoittaa nelivuotiskertomuksessa.

Sen sijaan huomionarvoista on, että kirkon työntekijöiden ja luottamushenkilöiden näkökulmista vähiten tärkeitä kirkon toimintoja olivat erityisesti dialogi muiden uskontojen kanssa sekä mahdollisuuksien tarjoaminen uskon älylliseen pohdintaan.

Kirkon jäsenistön ja laajemmin suomalaisten keskuudessa näkökulma on tältä osin hyvin toisenlainen. Katsomuksellisesti moninaistuvan yhteiskunnan keskellä moni kaipaa mahdollisuuksia uskonnollisten ja katsomuksellisten asioiden älylliseen pohdintaan. Samalla katsomuksellisiin kysymyksiin liittyy entistä keskeisemmin erilaisia uskonto- ja katsomusdialogisia ulottuvuuksia – kirkon opetuksen merkitystä tarkastellaan yhä vahvemmin suhteessa muihin uskontoihin ja katsomuksiin.

Nelivuotiskertomuksen mukaan näitä muutoksia ei kirkko-organisaatiossa ole välttämättä vielä riittävästi tiedostettu. Tutkimustulokset viittaavat siihen, että tulevaisuudessa katsomusdialogin merkitys tulee kasvamaan entisestään.

Yhden ylivaltakirkon aika on ohi

Voivatko havaitut erot arvostusasteikoissa osaltaan vaikeuttaa kirkon mahdollisuuksia tavoittaa esimerkiksi nuorempien sukupolvien ajatus- ja kokemusmaailmoja?

”Monet nuoret kaipaavat sitä, että katsomuksista saa keskustella. He odottavat, että kirkon pitäisi tarjota mahdollisuutta pohdiskella uskoa älyllisesti”, Salomäki toteaa.

Salomäki ajattelee katsomuksellisten kysymysten pohtimisen kytkeytyvän nykyajassa olennaisesti monikulttuuriseen, moniarvoiseen ja moniuskontoiseen yhteiskuntaan.

”Esimerkiksi katukuvassa uskonto tulee näkyvämmäksi, kun katsomuksia voidaan tuoda esille muun muassa pukeutumisessa ja koruissa. Isompi katsomuksellinen tarjonta tarkoittaa samalla sitä, että omaa identiteettiä lähdetään pohtimaan entistä vahvemmin”, Salomäki kertoo.

”Tällöin nousee kysymyksiä siitä, mihin toinen uskoo, mihin me uskomme tai mihin minä yksilönä uskon – mikä on eri oppien keskinäinen suhde. Sellaiselle suomalaiselle, joka ei ole tottunut käymään esimerkiksi jumalanpalveluksessa tai muissa seurakunnan tilaisuuksissa, tulokulma kirkolle keskeisten teemojen pohtimiseen voi olla jokin aiempaa dialogisempi tilanne, jossa monet eri henkilöt voivat yhdessä pohtia näiden ilmiöiden eri puolia”, Salomäki ajattelee.

Hän myös muistuttaa viimeisimmän, katsomukset ja hengellisyys -teemaisen Nuorisobarometrin kertovan nuorten kaipaavan enemmän tukea oman hengellisen identiteettinsä rakentamiseen.

”Siitä ajattelutavasta pitäisi kuitenkin päästä irti, että olisi yksi ylivaltakirkko, joka jyrää muut katsomukset alleen”, Salomäki pohtii.

Sisäinen polarisaatio

Ketola kertoo, että nelivuotiskertomuksen yhteydessä kirkon monia eri toimintamuotoja myös niputettiin ryppäisiin, joissa eri toiminnot ja tehtävät liittyivät yhteen. Tavoitteena oli selvittää arvostusten keskinäisiä yhteyksiä.

Tehtäväalueiden erittäin tärkeäksi valikoitumisen taustalla havaittiin vaikuttavan neljä kirkollista arvo-orientaatiota. 1) Yhteiskuntaorientaatiossa korostettiin esimerkiksi auttamista ja kestävää elämäntapaa, 2) julistusorientaatio muodostui kirkon evankelioivan ja julistuksellisen roolin korostamisesta, 3) yhteisöorientaatio painotti yhteisöllisten toimintamuotojen tarjoamista, ja 4) dialogiorientaatio tähtäsi dialogiin eri uskontojen ja katsomusten sekä toisten kristillisten kirkkokuntien kanssa.

Ketola kertoo, että koko väestön tasolla havaittiin erityisesti yhteiskunnallisen- ja julistustyön välillä selvä yhteys. Toisin sanoen Suomessa sosiaalietiikka mielletään kiinteäksi osaksi kirkon julistavaa työtä ja toimintaa. Samoilla linjoilla on esimerkiksi kirkon Ovet auki -strategia sanoittaessaan: ”…pelastavan evankeliumin julistus, osallisuus, yhteisvastuu, heikoimpien puolesta puhuminen, sielunhoito, tasa-arvosta ja ihmisarvosta huolehtiminen sekä luomakunnan eheyden vaaliminen kuuluvat yhteen.”

”Kirkon sisäpiirissä sosiaalietiikan ja julistuksen välillä on kuitenkin suurempi jännite. Koko väestössä nämä korreloivat keskenään, mutta kirkon työntekijöiden ja luottamushenkilöiden vastauksissa yhteys lähtee vähenemään ja jopa katoamaan”, Ketola kertoo.

Seurakunnan työntekijöiden ja luottamushenkilöiden ajattelumaailmassa julistuksen ja yhteiskunnallisen työn välillä ei toisin sanoen näyttäisi vallitsevan erityistä yhteyttä. Nelivuotiskertomuksessa tutkimustuloksen nähdään olevan linjassa sen yleisemmän havainnon kanssa, että kirkollisessa keskustelussa julistus ja sosiaalietiikka asetetaan herkästi vastakkain. Yhteiskunnallisesti näkyväksi esimerkiksi voidaan nostaa keskustelu tasa-arvoisesta avioliitosta.

Nelivuotiskertomuksen tulokset antavat ymmärtää, että laajemmin yhteiskunnassa kärjistyvät vastakkainasettelut tulevat mitä todennäköisemmin heijastumaan myös kirkon sisälle, jos sisäpiirin ylläpitämät teologiset painotuserot ovat jo valmiiksi sidoksissa enemmän vastakkainasetteluihin kuin eri orientaatioita yhdistäviin kytkeytymisiin.

”Huolestuttavaa”, Ketola toteaa.

”Tämä luo haavoittuvuuden kirkkoon. Tätä kautta polarisoiva keskustelu voi uida kirkon sisäpiiriin”, hän ajattelee.

Haipuva yhteisöllisyys

Salomäki korostaa, että nykyajan suomalaisten kirkkosuhdetta kuvaa ylipäätään enemmän yksilökeskeinen kuin yhteisöllinen näkökulma. Yhä useammat ihmiset lähestyvät kirkkoa oman kokemusmaailmansa perspektiivistä kysyen mitä tämä minulle merkitsee.

”Harvinaisempi kysymys on, mitä kirkko merkitsee yhteisesti? Kirkollisista arvo-orientaatioista yhteisö- ja dialogipuoli eivät ole olleet yhtä paljon keskustelussa kuin yhteiskunnallisen vaikuttamisen ja julistamisen ulottuvuudet”, Salomäki pohtii.

Kirkon yhtenä tulevaisuuden haasteena hän näkee sen, että yhä useammalta puuttuu uskonnon kokemuksellinen puoli ja kuulumisen paikat.

”Mitä enemmän tätä saisi mukaan, sitä enemmän kirkosta ja kristillisyydestä voisi tulla jotakin henkilökohtaisesti koskettavaa ja merkityksellistä”, Salomäki summaa.

Teksti: Mikko Kurenlahti
Kuva: Pixabay
Kirkon nelivuotiskertomus: Kirkko epävarmuuksien ajassa. Suomen evankelis-luterilainen kirkko 2020–2023
Nuorten naisten uskonnollisuus romahti – mistä on kyse?