Kisapappi tarjoaa suoritusvapaan tilan

Huippu-urheilijan paineet ovat hillittömän kovia. Epäonnistumiset otetaan raskaasti, ja keskinkertaiset suorittajat unohdetaan.

”Mutta menestyminenkin on rankkaa. Huiput ovat koko ajan median, fanien ja yleisön arvioivan katseen alla”, urheilijoiden uskollinen taustavoima, palkittu kisapappi Leena Huovinen toteaa.

Jos jo nappulaliigassa ja juniorikisoissa monet kilpailijat, vanhemmat ja valmentajat ottavat – joidenkin pelkäksi leikiksi luuleman – urheilun vakavasti, miten mielettömät suorituspaineet ovatkaan huippu-urheilijalla? Urheilija valjastaa parhaan mahdollisen tuloksen tekemiseen vuosien ajan kaiken voimansa, koko mielensä, sielunsa ja ruumiinsa, mutta läheskään aina homma ei mene h-hetkellä maaliin tai riman yli.

”Riittämättömyyden tunne ja yksinäisyys vaivaavat: Kelpaanko itselleni ja muille? Miten tätä työtä tekisi niin, että järki säilyisi? Samat peruskysymykset ovat läsnä niin urheilumaailmassa kuin yliopiston seinien sisällä”, Suomen edustusjoukkueen kisapappi Leena Huovinen sanoo.

Huovinen työskentelee päätöikseen Helsingin yliopiston yliopistopappina ja Helsingin seurakuntayhtymän oppilastiimin lähijohtajana. Kisapappi tuntee ehkä suomalaisurheilijoiden paineet parhaiten, sillä hän on ollut mukana jo 30 kertaa eri lajien arvokisoissa, ja ennen Pariisia 2024 hän on käynyt kymmenet olympialaiset.

”Urheilu on hyvin mielenkiintoinen maailma. Olen yhä älyttömän innostunut tästä tehtävästä.”

Suomen Urheilugaalassa Vuoden taustavoimaksi valittu Huovinen on luottohenkilö huippu-urheilupiireissä. Hän tukee joukkueen kaikkia toimijoita, myös valmentajia, joukkueenjohtajia ja huoltojoukkoja.

”Kilpailuhässäkän keskellä kaikki muut tähtäävät urheilijan mahdollisimman hyvään suoritukseen, mutta minun tehtäväni on tarjota rauhaa, levollisuutta ja suorituksista vapaa alue.”

Riemuvoittoja ja rajuja pettymyksiä

Urheilukesä 2024 alkoi Rooman EM-kisoissa, joissa suomalaiset tekivät joitakin erinomaisia suorituksia ja Suomen ennätyksiä, mutta paljon tuli myös isoja epäonnistumisia.

”Rooma oli hyvä kuva siitä, mitä urheilussa tapahtuu: positiivisia, odottamattomia yllätyksiä ja rajuja pettymyksiä.”

Seuraavaksi edessä ovat Pariisin olympialaiset. Kisapapilla on kohtaamisia ja syvällisiä keskusteluja urheiluväen kanssa aamusta iltaan. Intensiivisyydeltään tätä kolmen ja puolen viikon rykäisyä voi verrata maratonmittaisen rippikoulun vetämiseen.

”Kisojen jälkeen olen ihan tööt. Kun ikää tulee, palautuminen ei ole enää entisenlaista. Tässä työssä joutuu kannattelemaan ihmisiä paljon, papilla on porukan tiukin vaitiolovelvollisuus.”

Henkisten huoltojoukkojen on varauduttava kaikkeen.

”Jos menestystä ei tule, pelko hiipii helposti ihmisten jäseniin. Suoritus, jota varten on tehty pitkä työ joka solulla, menee hetkessä ohi, eikä siitä tullut ehkä mitään hyvää.”

Onneksi nykyään paineiden kestämiseen on tarjolla paljon työkaluja, henkisen hyvinvoinnin asiantuntijoita ja valmentajia, jotka ovat edistyneet henkisten kysymysten käsittelyssä.

”Vaikka urheilijalla olisi millainen repertuaari tukijoukkoja ympärillä, kaikki unelmat eivät koskaan toteudu. Niitä pettymyksiä voi sitten ihmetellä yhdessä papin kanssa.”

Nykyään moni huippu-urheilija ottaa vastaan ammattiapua, johon on varattu resursseja. He uskaltavat puhua peloistaan ja masennuksistaan julkisuudessakin.

”Nuori sukupolvi katsoo luuseriksi ennemminkin sitä, joka ei käy tarvittaessa terapiassa. Joukkueeseen mahtuu aina kyllä niitäkin, jotka ajattelevat pärjäävänsä omin neuvoin hautaan asti.”

Ihailtavat keskinkertaisuudet

”Olen ihan paska ihminen!” Näin totesi Huoviselle maaliin tultuaan muuan huippu-urheilija heikosti menneen kisan jälkeen.

”Vastasin, ettet ole paska ihminen, vaan hiihdit vain tänään huonosti. Vaikka kilpailu menee kuinka heikosti, ihmisarvo ei ole siitä kiinni.”

Joidenkin mielestä onnistuminen ihmisenä on kiinni suoritusten onnistumisesta.

”Kovat paineet liittyvät tuloksen tekemiseen, mutta sitä vartenhan jokainen urheilija tekee työtään. Eniten paineita saattaa olla niillä, jotka eivät menesty hyvin eivätkä huonosti, vaan sijoittuvat keskivälille tai viimeisiksi.”

Leena Huovinen ihailee sitä, miten tavallinen keskiverto urheilija jaksaa lähteä kisoihin vuodesta toiseen, vaikka omat tai muiden menestysunelmat eivät toteudu.

”Tämä on kiehtovan sitkeä porukka, jolle huipputulos voi olla vaikka sija 24. Ihan huippuja ei ole monta. Suuri osa pakkaa tavaroitaan tai on jo matkalla kotiin, kun satasen finaalia juostaan.”

Mediassa ja somessa tuodaan esiin erityisesti voittoja, iloja ja onnistumisia mutta myös dramaattisia epäonnistumisia ja loukkaantumisia. Harva hehkuttaa somessa sitä, että pääsi sijalle 25 tai 32. Sellainen suoritus ei keräisi tuhansittain tykkäyksiä.

”Silti jo pelkkä olympialaisiin tai arvokisoihin pääseminen voi olla urheilijan elämän kohokohta. Monessa muussa maassa olympiajoukkueeseen pääseminen on suuri meriitti, mutta meillä muistetaan lähinnä vain ne mitalit ja epäonnistumiset.”

Kun mikään mitali ei riitä

Kisapappia kiinnostaa ihmismieli.

”Joillekin ei riitä mikään, vaikka kaula on täynnä mitaleita. Toinen jaksaa ilman isoja voittoja tehdä töitä ja uskoa unelmaan – ja sitä pitää kunnioittaa!”

Jotkut joukkueen jäsenistä ovat julkisuudessa jalustalla ja mitalipalleilla, mutta kaikki ovat samanarvoisia. Huoltojoukkojen tehtävä on varmistaa, että kaikkia kohdellaan tasavertaisesti ja kunnioittavasti, vaikka jo etukäteen tiedettäisiin jonkun jäävän todennäköisesti viimeisten joukkoon.

”Kenellekään ei saa tulla tunne, että minä olen näissä kisoissa vain turisti.”

Huonosti pärjääville ja onnistuville tulee toisinaan tunne, että minä olen pettänyt kaikki, perheeni, Suomen olympiakomitean ja kansan, eikä sieltä masentavasta montusta meinata päästä ylös.

”Kukaan ei ole kuitenkaan kuollut, eikä talo ole palanut. En pidä silti sanonnasta ’tämä on vain urheilua’. En minäkään tykkäisi, jos joku sanoisi, että ’tämä on vain sun papin työtäsi’. Urheilu on niiden ihmisten työtä, jotka ovat panostaneet siihen koko elämänsä.”

Kauniit ja rohkeat saavat sponsoreita

Urheilijan toiminta on tänään ammattimaista ja huoliteltua julkisuudenhallinnankin osalta. Monilla on ulkonäköpaineita. Ulkourheilulliset paineet kohdistuvat erityisesti naisiin.

Jos ihminen ei ole itsensä kanssa hyvässä tasapainossa, hänelle tulee helposti ongelmia, Leena Huovinen tietää. Sponsorien ykkössuosikkien pitäisi olla mieluusti edustuskelpoisia, kauniita tai komeita.

”Kun media, sponsorit ja rahamaailma kytkeytyvät tekemiseen, urheilija joutuu kysymään, miltä näytän, mitä sanon, olenko tarpeeksi terävä. Ellei urheilu ole tärkeintä, vaan se miltä näyttää ja missä esiintyy, ollaan urheilun ytimen kannalta pielessä.”

Urheilija kilpailee samoista sponsorirahoista toisten urheilijoiden kanssa. ”Siksi on mietittävä omaa brändiä ja muistettava olla valokuvissa energiapatukan, Mersun tai oikean kenkämerkin kanssa. Niin se vain menee.”

Kisapappi muistuttaa, ettei ilman suurta yleisöä ja rahaa olisi tämän päivän huippu-urheiluakaan, joka on suuren luokan viihdettä. Sponsorointia sinänsä hän ei pidä pahana. Se auttaa urheilijaa turvaamaan oman elinkeinonsa. Kirkon työntekijöillä ei moralisointiin olisi varaakaan.

”Jos kirkon jäsenet, sponsorimme, eivät pysy kannattajinamme, meillekin käy köpelösti.”

Brändin paine kasvaa

Stressiä lisää, kun sponsoreita ja mainostajia tavoittelevan urheilijan pitäisi olla huippuunsa viritetyn atleetin lisäksi kiinnostava ihminen, brändi ja vieläpä somen influensseri.

”Minä toivon, että ihmisten moninaisuudelle olisi tilaa. Myös ei-niin-edustavan-näköiset urheilijat ovat tärkeitä tekijöitä omissa lajeissaan.”

Pitääkö varsinkin naisurheilijan siis kuitenkin olla kiinnostavan näköinen, jotta hän saa kunnolla taloudellisia tukijoita?

”Tekisi mieleni sanoa, että ei, mutta satavarmasti hänelle on etua kauneudesta ja siitä, että hän kykenee ilmaisemaan itseään hyvin.”

Ulkonäöllä on vaikutusta monella muullakin elämänalueella, vaikka tästä ei yleensä julkisesti puhuta, Huovinen huomauttaa.

”Ihmisiä pestataan sen takia, että heidän ulkoiset edellytyksensä vastaavat toivottua mielikuvaa.”

Idolin mopo karkaa käsistä

Urheilijat kokevat idolin asemansa vaihtelevasti.

”Kun menestys tulee, sinut huomataan ja tiedetään. Ihailu voi olla imartelevaa. Mutta urheilijalle, joka juuttuu huomion kohteeksi, voi käydä huonosti. Idolin roolissa voi mennä liian pitkälle, ellei kukaan vedä takaisin kanveesiin. Tavallisesti perhe tai joukkuetoverit ampuvat huonon käytöksen alas.”

Toimiminen huipulla on niin kovaa peliä, että urheilija säilyy monesti nöyränä. ”Sellaiset urheilijat, jotka ovat itsensä kanssa balanssissa, eivät kukkoile.”

Superyksilöllä on riski, että neste nousee päähän ja mopo karkaa käsistä. ”Olennaista on, huomioiko urheilija muut ihmiset vai onko hän koko ajan mielestään yksin kaiken keskuksessa.”

Huomio on addiktoivaa

Julkisessa ammatissaan urheilija saa koko ajan palautetta, hänen tekemisensä kiinnostavat muita, läsnäoloon reagoidaan ja onnistumisia odotetaan.

”Se on aika addiktoivaa. Somen tapaan urheilu on monelle keino tulla nähdyksi ja kuulluksi, jos ei ole lapsuudessa saanut sitä kokemusta. Se voi olla loputon kaipaus, jota mikään ei riitä täyttämään.”

Kurinalaisessa urheilukuplassa olevan ihmisen elämä pyörii monesti 24/7 oman itsen ympärillä: kolottaako akillesjänne, kulkeeko treeni. Treeniohjelma määrittelee arkea ja ajankäyttöä. Taiteilijoiden tavoin urheilijoiden täytyy keskittyä täysillä tekemiseensä.

”Mikään itsekeskeisyys ei ole kuitenkaan puolusteltavissa, jos ihminen ei huomioi muita. Kukaan ei olisi huipulla, ellei hänen ympärillään olisi läjä auttajia. Tämä unohtuu helposti – myös ympärillä olevilta, jotka alkavat paapoa sankaria.”

Kun idolin asema vääristyy, hänen sallitaan tehdä melkein mitä tahansa. Itsekeskeisyys on kentällä hyväksyttävää, mutta sen pitää loppua, kun siirrytään normaalielämään.

”Urheilija kaventaa maailmankuvaansa, jos hän keskittyy vain itseensä. Pappi voi tuoda tällaiseen umpioon happea ulkopuolisesta maailmasta ja muistuttaa, että muutakin on olemassa kuin urheilu.”

Mitali jättää jäljen

Ne urheilijat ovat vahvoilla, jotka lähtevät itsetutkiskelun tielle. Henkisesti vahvoilla oleva urheilija uskaltaa kohdata myös epäonnistumisensa rehellisesti. Se vaatii nöyryyttä. On haastavaa olla ihmisen kokoinen ihminen, kun hehkutetaan, että Suomi kaatuu tai nousee urheilijan onnistumisen myötä.

”Onhan siinä jotain suloistakin, kun esimerkiksi keihään lento kiinnostaa kansaa näin paljon kaikenlaisten kriisien keskellä. Kyllä minäkin riehaannun, kun suomalainen pärjää.”

Kisapappi katsoo urheilijoita tavallisen ihmisen kokoisina. Hänelle tulee harvoin olo, että tätä ihmistä pitäisi fanittaa. Hän ei useinkaan edes muista, mitä meriittejä kullakin on.

”Suhtauduin joskus mitaleihin siten, että ne ovat vain mitaleja, mutta ne ovat palkintoja vuosien työstä.”

Asennoituminen mitaleihin muuttui, kun naisten jääkiekkojoukkue sai MM-pronssia, ja mitalit jaettiin huoltajillekin.

”Mitali oli jotain konkreettista – minä olen ollut tässä saavutuksessa mukana osaltani. Liikutuin silloin suuresti ja liikutun siitä nytkin. Siksi niitä mitaleita jaetaan, että niistä jää joku syvempi jälki”, Huovinen sanoo kyyneleet silmissään.

Elämä yhden kortin varassa

Leena Huovinen koettaa kertoa urheilijoille kokonaisvaltaisesta ihmiskuvasta: Olemme fyysisiä, henkisiä ja hengellisiä olioita.

”Me olemme paljon isompi paketti kuin pelkkä fyysisyytemme. Minusta tulee rajoittunut, jos ruokin vain yhtä puolta itsestäni. Meissä kaikissa on monia osa-alueita, joita täytyy pitää hereillä.”

Kisapapin yksi perusviesti liittyy armollisuuteen: Sinä olet tärkeä sellaisenasi, menestyt tai et! Koko elämäänsä ei kannata rakentaa vain yhden asian ympärille. Kristillisen ihmiskuvan mukaan kaikki ovat viime kädessä samalla viivalla.

”On ihanaa menestyä ja toteuttaa unelmansa, mutta se ei ole tärkeintä. Vaikka mitalia ei taaskaan tullut, elämä jatkuu.”

Tähdenlennon jälkeen jotkut yli-ihmisiksi luulluista sankareista putoavat päistikkaa maahan. Suomessa on nähty murheellisia kohtaloita, kun tavalla tai toisella epäonnistunut urheilija ei ole urheilukuplan puhjettua enää nähnyt tulevaisuutta sen ulkopuolella.

”Urheilijan ympärillä olevien ihmisten on nähtävä vaivaa muistuttaakseen, että olet ensisijaisesti ihminen ja sitten vasta urheilija. Jos olet yhden kortin varassa, menestymisestä tulee liian iso asia.”

Syvään päätyyn papin kanssa

Leena Huovinen on saanut Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan (HYY) ansiomerkin ”merkittävästä työstä yliopistoyhteisön hyväksi”. Vuoden papiksikin valittu rovasti on mutkaton ja tärkeilemätön tyyppi, joka lähestyy ihmisiä helposti ja jolle on matala kynnys puhua.

”Kun uusi ihminen tulee sielunhoitoon, olemme yleensä heti syvässä päädyssä. Menen hänen vierelleen siihen tilanteeseen, mikä hänelle on totta, enkä esitä reteästi vastauksia.”

Kisapapille avaudutaan kilpailupaineista ja jännittämisestä, ihmissuhteiden ja kotipuolen haasteista, talouden ja tulevaisuuden huolista sekä elämän isoimmista kysymyksistä. Hengelliset asiat tulevat esiin luontevasti niiden kanssa, jotka haluavat keskustella asiasta. Urheilijat eivät erityisesti eroa hengellisyydeltään muista. Joillekin usko on tärkeä asia, toisille ei.

”Urheilijat nostavat uskonnollisia kysymyksiä esiin samalla tavalla kuin muutkin suomalaiset. Suurten onnen hetkien ja epäonnistumisten kohdalla mietitään, miksi juuri minulle kävi näin.”

Joku haluaa aina rukoillakin kisapapin kanssa.

”Vaikkei uskosta puhuttaisi, ajattelen Jumalan olevan silloinkin vahvasti läsnä. Meillä papeilla on aina mielessä myös se toinen todellisuus, joka vaikuttaa kohtaamisissa.”

Uskalla asettaa korkeita tavoitteita

Monenlaista jännitystä ja draamaa riittää kaikissa kisoissa. Urheilijat ja taustajoukot tekevät parhaansa. Kun kaikki menee nappiin, voi tulla huipputuloksia ja huikeita onnistumisen hetkiä. Tästä määrätietoisesta tähtäimen ja tavoitteen asettelusta voitaisiin ottaa oppia kirkonkin työssä, Huovinen huomauttaa.

”Meidän on uskallettava asettaa korkeita tavoitteita, ja meidän on tehtävä kaikki niin hyvin kuin voimme, jotta työ olisi syvää ja hyvää.”

”Urheilijan jokainen teko mitataan ja siihen reagoidaan. Uskallammeko mekin muuttaa toimintatapojamme ja tehdä tarvittavia korjausliikkeitä kirkossa?”

Kirjoittaja: Janne Villa