Kynttiläpäivä

Luuk. 2:22-33

Martti Lindqvistillä on pieni kirja ”Toivosta ja epätoivosta”, jossa hän kuvaa toivoa seuraavasti: “Toivo ankkuroituu totuuteen ja toteutuu armon kautta. On tärkeää nähdä elämä sellaisena kuin se on eletty ja toteutunut, vaikka sen katsominen tekisi kipeää.” Tämä Lindqvistin ajatus tuli mieleeni pohtiessani mikä merkitys toivolla on tänä päivänä meille ihmisille.

Ajattelen, että toivo ja lupaus paremmasta auttaa jaksamaan vaikeissakin tilanteissa. Sen jonkun paremman odottaminen voi kuitenkin joskus tuntua lähes ylivoimaisen vaativalta ja toivon näköala saattaa sumentua – elämän haasteet voivat kasaantua toisinaan liian raskaiksi.

Jos kuitenkin uskomme, niin kuin vanha Simeon, että Jumalalla on olemassa meitä varten suunnitelma, jonka mukaan asiat tapahtuvat ajallaan, on meidän ehkä helpompi hyväksyä, ettei kaiken tarvitse tapahtua juuri sillä tavoin ja siinä rytmissä kuin itse haluaisimme. Vaikka pyrkisimme kohtaamaan eteemme tulevat asiat sellaisinaan ja elämään hetkessä, saatamme silti tuntea jotakin puuttuvan. Vaikka elämässä asiat olisivatkin pääosin hyvin, kaipaamme silti lohtua – toivoa siitä, että saisimme elää tulevaisuudessakin ilman hätää ja huolta.

Ajattelen, että ihmiselämää on kuitenkin mahdotonta elää vailla huolta tai murhetta. Ne ovat osa elämänkokonaisuutta. Joudumme väkisinkin elämässämme välillä odottamaan malttamattomana, pelkäämään, pettymään, luopumaan, suremaan, väsymään ja sinnittelemään. Erityisesti siksi tarvitsemme toisia ihmisiä rinnallemme kysymään miten oikeasti voimme ja miten jaksamme. Tarvitsemme armoa, jonka kautta katsomme itseämme, toisiamme ja elämäämme lempeästi hyväksyen. Tarvitsemme eteenpäin kantavaa toivoa. Martti Lindqvistin sanoin “Toivo on kykyä haluta, että huominen olisi. Minulle ja sinulle. Ja myös meidän jälkeemme.”.

Niina Mikkola
Kirjoittaja on pappi ja seksologi, joka on loputtoman kiinnostunut ihmisyydestä ja maailmasta