Ilo mahtuu surun viereen

Pyhäinpäivänä Katri Toikka perheineen sytyttää kynttilän majakan muotoiseen lyhtyyn hautausmaalla. Katrin esikoinen Santeri kuoli neljä vuotta sitten. 

”Olen kolmen lapsen äiti – ja valitettavasti myös koko loppuelämäni ajan kuolleen lapsen äiti. Surusta tuli elinikäinen kumppani. Mutta surun matkalla olen oppinut, että myös ilo mahtuu surun viereen”, Katri Toikka kertoo.

Toikan perheessä se oli aivan tavallinen torstaiaamu. Normaalista poiketen kuitenkin kaikki perheenjäsenet – Katri, hänen puolisonsa Martti, 10-vuotias Santeri ja pari vuotta nuoremmat kaksostytöt – istuivat yhtä aikaa aamiaisella.

Tavallinen torstaiaamu muuttui koko elämän leikkaavaksi käännekohdaksi, kun aamupäivällä Katrin puhelin soi. Neljäsluokkalainen Santeri oli saanut sairauskohtauksen kesken sählymatsin ja häntä elvytettiin.

Aivan erityinen poika

Santeri oli syntynyt vuonna 2009. Hänellä oli todettu heti syntymän jälkeen rakenteellinen synnynnäinen sydänvika, joka leikattiin, kun hän oli viiden päivän ikäinen. Leikkaus sujui hyvin ja kaikki näytti hyvältä.

”Puolentoista kuukauden iässä Santerilla huomattiin kuitenkin rutiinitarkastuksessa keuhkoverenpainetauti, joka on vaikea ja melko harvinainen sairaus. Silloin mielessämme risteili paljon kysymyksiä”, Katri kertoo.

Kun Santeri oli vähän alle kolmevuotias, Katrin ja Martin perheeseen syntyivät pienet, suloiset kaksostytöt. Arki oli hyvin puuhakasta kolmen pienen lapsen kanssa.

”Siinä vaiheessa Santerin sairaus paheni. Lääkäri totesi, että ilman lisälääkitystä Santerilla olisi äkkikuoleman riski. Jouduttiin ottamaan käyttöön mm. lääkitys, joka vaati meiltä vanhemmilta paljon hoitotoimia. Silloin askarrutti, miten selviämme, kun kotona oli nyt myös kaksi pientä vauvaa.”

 Santeri oli valoisa ja elämäniloinen lapsi, joka jaksoi ilahduttaa toisia, vaikka hänen elämäänsä sisältyi paljon erilaisia vaativiakin hoitotoimenpiteitä, tutkimuksia ja sairaalajaksoja.

”En voinut lakata ihmettelemästä, miten hänellä oli aina niin valoisa ja peloton suhtautuminen elämään, vaikka hänelle oli kuitenkin hyvin suoraan kerrottu, millainen sairaus hänellä oli ja mitä se tarkoitti.”  

Äiti mä meen jo

Santeri kulki kouluun taksikuljetuksella. Yleensä Katri oli taksin tullessa Santerin kanssa ovella, halasi poikaansa ja saatteli tämän matkaan, mutta tällä kerralla poika halusi poikkeuksellisesti mennä jo edeltä yksin odottamaan ulos.

”Äiti, mä meen jo!” Santeri huikkasi äidilleen iloisena.

”Joo, mee vaan”, vastasi Katri aamutoimiensa keskeltä.

Kun Katri sitten sai hieman myöhemmin kohtalokkaan puhelun, hän lähti heti ajamaan koululle. Vaikka sydänsairaita lapsia voidaan joutua elvyttämään useita kertoja elämänsä aikana, Santeria ei ollut koskaan aiemmin elvytetty.

Matkan aikana Katri alkoi kuitenkin aavistella pahinta, koska koululta ei tullut ajomatkan kuluessa soittoa.

”Koulun pihasta soitin Martille ja sanoin hädissäni, että mitä jos Santeri kuolee nyt.”

Koululle saavuttuaan Katri näki koulun henkilökunnan ilmeistä, että nyt on vakava paikka. Santeria oli elvytetty jo lähes tunti – tuloksetta. Oli tehtävä päätös elvytyksen lopettamisesta.

Aamulla Santeri oli lähtenyt iloisena ja elinvoimaisena kouluun. Nyt hän makasi kuolleena koulun liikuntasalin lattialla. Sitä oli vaikea käsittää. Siitä oli myös todella vaikea lähteä pois. Siinä tilanteessa toivat paljon lohtua Martin sanat: ”Santeri ei ole enää tässä. Hän on mennyt Taivaan kotiin.”

Hän ei ole minulle outo

Santeri oli menehtynyt äkillisesti kesken rakastamansa asian: sählyn pelaamisen.  

”Oli koskettavaa kuulla liikunnanopettajan kertovan, että Santeri oli kuollessaan kaatunut keskelle liikuntasalin keskiympyrää, siihen paikkaan, josta monet hänelle rakkaat pelit olivat alkaneet.”

Katria liikutti kovasti myös se, kun joku ystävä myöhemmin muistutti häntä myös erityisestä symboliikasta, joka liittyy Santerin kuolinpaikkaan.

”Partiolaisten viestijärjestelmään kuuluu merkki, jossa on maahan piirretty ympyrä ja sen sisällä piste. Merkki tarkoittaa ”Olen mennyt kotiin”. Se sisältää myös merkityksen: ”Tulkaa te muut perässä”, Katri kuvaa kyyneleet silmissä.

Usko Jeesukseen on ollut koko perheelle tärkeä toivo. Viisi päivää ennen Santerin kuolemaa oli lähisuku kokoontunut yhteen. Yhteisessä illanvietossa oli luettu iltahartaus sukulaisen kirjoittamasta perhehartauskirjasta.

Hartaustekstissä oli mukana raamatunlause Jobin kirjan luvusta 19: ”Minä saan nähdä Jumalan, saan katsella häntä omin silmin, ja silmäni näkevät: hän ei ole minulle outo!”  

Tuntuu hyvältä, että Santeri sai viisi päivää ennen kuolemaansa kuulla nuo sanat. Pian hän todella pääsikin näkemään Jeesuksen kasvot.  Jumala ei ollut hänelle outo. Santeri tunsi Jumalan ja Jumala Santerin, näin ajattelen. 

Vertaistuen voima

Lohtua suruun Katri on saanut paitsi uskosta Jumalaan, myös vertaistuesta Käpy ry:n eli Lapsikuolemaperheiden toiminnassa.

”Muistelemme Santeria perheen, sukulaisten ja ystävien kanssa usein. Haluan, että kaksosilla muisto isoveljestä säilyy elävänä. Käymme usein Santerin haudalla. Olen antanut tyttöjen myös leikkiä ja iloita hautausmaalla, jotta Santerin muisteleminen ei olisi synkkää eikä hautausmaa ahdistava. Lapset saavat olla lapsia sielläkin.”

Santeria jäivät kaipaamaan myös monet kaverit.

”Santeri oli pidetty ja luotettava ystävä. Olen iloinen, että moni Santerin ystävistä myös tuli siunaustilaisuuteen. Lapsille on tärkeä saada myös kohdata surunsa. Osa kavereista halusi kulkea saattueessa arkun lähellä. Minusta se oli hieno ele”, Katri kertoo.

Suru ja kaipaus ovat tarttuneet Toikan perheen elämän tilkkutäkkiin pysyvästi Santerin kuoleman jälkeen. Mutta läsnä ovat myös kiitollisuus ja ilo.

”Olen kiitollinen siitä, että olen saanut tuntea Santerin. Elämä surun kanssa on välillä raskasta, kaipaan Santerissa kaikkea – hänen läsnäoloaan, luonnettaan, piirteitään. Silti elämässämme on paljon myös riemua. Olen kokenut, että suru mahtuu ilon viereen”, Katri kertoo.

Santeri sai nähdä Jumalan Pisara-ohjelmassa YLE TV1:ssä 4.11. klo 12.30 ja 6.11. klo 10.55.

Ohjelman voi katsoa myös Yle Areenassa.  Pisara | Yle Areena

Lue myös tukea lapsensa menettäneelle sekä apua ja tukea suruun ja kriiseihin.

Teksti ja kuvat: Elina Vaittinen, Kirkon viestintä.