13. sunnuntai helluntaista

Joh. 9:1–7, 39–41

Kiinnostus tietoon vain tietämisen vuoksi on piirre, joka lienee ominainen kaikista eläimistä vain ihmiselle. Kuitenkin usein ne, jotka väittävät tietävänsä eniten, ja ovat kaikkein vakuuttuneimpia oikeassa olemisestaan, tietävät kaikista vähiten.

Filosofia on jo ainakin Sokrateesta lähtien korostanut tiedollisen nöyryyden merkitystä. Sokrates, jota pidettiin kaikista viisaimpana ihmisenä, väitti itse, että ei tiedä mitään. Metodinen tietämättömyys oli Sokrateelle keino parempaan ymmärrykseen.

Tietämisessäkin on tärkeä tiedostaa tietämisen rajat. Tieteen metodit tarjoavat keinot parhaimman ymmärryksen saavuttamiseen maailmasta, mutta jokaisen yksittäisen tieteellisen teorian ja mallin ulkopuolelle rajautuu aina asioita, joista malli ei tiedä mitään. Vaikka kollektiivinen tietomme maailmasta tuntuukin kattavalta ja läpikotaiselta, tiedämme tieteen historiankin perusteella, että moni melko varmana pitämämme käsitys tulee vielä muuttumaan.

Saman kaltaista tiedollisen nöyryyden asennetta on pidetty usein tavoiteltavana ja hyveellisenä myös hengellisissä perinteissä. Vaikka uskonnot toisinaan ilmenevätkin tarrautumisena vanhoihin ajatuksiin ja menneiden vuosisatojen muotoiluihin, usein niiden lähtökohta on ollut juuri päinvastainen: vanhojen oppien ja uskomusten, sekä niiden päälle kasattujen valtarakenteiden kritiikki.

Johanneksen evankeliumin kertomuksessa Jeesus paheksuu fariseuksia, jotka ripustautuvat vanhoihin, muuttumattomina pitämiinsä käsityksiin, eivätkä ole valmiita kyseenalaistamaan niitä edes vastaansanomattomalta vaikuttavan todistusaineiston edessä.

“Sokeat saavat näkönsä ja näkevistä tulee sokeita” ei varmaankaan viittaa fyysiseen näkemiseen, vaan ehkä juuri johonkin sellaiseen kuin tiedollinen nöyryys.

Lari Lohikoski
Kirjoittaja on itähelsinkiläinen luonnon ja kulttuurin ystävä, joka tekee töitä viestinnän ja teknologian parissa