1. Sunnuntai pääsiäisestä: Viikko pääsiäisestä, viikko kaikesta

Luuk. 24:36–49

Mitähän ihmettä taas tapahtui? Missä välissä pääsiäisestä kerkesi kulua viikko aikaa? Miksi en taaskaan ymmärrä ajan “kulumisesta” paljoakaan, kun viikko tuntuu päivältä ja päivä tunnilta.

Kuka ylipäätään keksi ajan “kulumisen”? Mihin se “kuluu”? Miksi meidän täytyy mitata kaikkea – myös aikaa.

Voisimmeko vain olla ja elää tässä hetkessä.

Ihmisen elämänjuoksu tuntuu raapivan itseään eteenpäin sen sorttisella vimmalla, että se kuuluisa “viikon vierähtäminen” muistuttaa lähinnä mustarastaan nopeaa lennähtämistä keväiseltä kiveltä parin metrin päässä odottavalle lähioksalle.

Pääsiäinen tuli tänä vuonna aikaisin. Tuo kristinuskon suuri juhla, joka seilaa pitkin keväistä kalenteria vuodesta toiseen. Ja sitten tuli yhtäkkiä jo pääsiäistä seuraava sunnuntai. Kerkesinkö elää pääsiäistä ollenkaan, kerkesinkö keskittyä siihen?

Huomasinko todella pääsiäisen, huomasinko suuren juhlan – vai elää paukautinko ja suoritinko vain sen läpi.

Monilla seuduilla jälleen järjestetyt pääsiäisvaellukset symboloivat minulle pääsiäisen tapahtumien lisäksi myös pysähtymistä. Ei niinkään siksi, että kyse on pääsiäisestä, vaan itse asiassa siksi, että kyse on vaelluksesta.

Vaellus tarkoittaa minulle pysähtymistä.

Aina kun olen vaelluksella, siis useiden päivien ja öiden vaelluksella erämaassa, kansallispuistossa tai muualla luonnossa, kadotan ajantajun ja merkityksen juuri sillä tavalla kuin sitä arjessa ja juhlassa kaipaan.

Että on vain tämä hetki. Ei kalenteria, ei päiviä, ei tunteja – eikä varsinkaan minuutteja.

Silloin ajan “kulumisella” ei ole merkitystä. Silloin aika ei kulu minun elämässäni, vaan minä kulun ja elvyn ajassa.

Silloin löydän aina haikailemiani olennaisia merkityksiä olemassaolosta, itsestäni, maailmasta ja juuri eletyn pääsiäisen sanomasta.

Juho Niemelä
Kirjoittaja on toimittaja-muusikko-retkeilijä, joka ihmettelee tunturin laella tai keikkalavalla maailmankaikkeuden mysteerejä