Tällä hetkellä Sorbonnen, Amsterdamin, Exeterin ja Groningenin yliopistoissa on länsimaisen esoterian tutkimukseen erikoistuneet tutkimuslaitokset. Tutkimusverkostoista voi mainita esimerkiksi ESSWE:n (European Study for the Western Esotericism).
Aristoteleen oppilaiden tiedetään käyttäneen termiä ”esoteerinen, ”esoterikos” (kreik.) viittaamaan filosofien tapaan kätkeä ja verhota opetuksiaan myytteihin. Substanttiivimuodossa esoteria-termiä käytti ensimmäisenä ilmeisesti J. Matters vuonna 1828 ilmestyneessä teoksessaan. Esoterialla hän viittasi ensimmäisen ja toisen vuosisadan jKr. aikana vaikuttaneisiin synkretistisiin kristillisiin ryhmiin. Termillä ”esoteerinen” viitataan erityiseen tietoon, jota opetetaan tai joka voidaan ymmärtää vain asiaan vihkiytyneiden sisäpiirissä. Vastaavasti ”eksoteerinen” sana viittaa ulkopuoliseen, toisin sanoen, johonkin joka on suunnattu laajemmalle ja suurille joukoille.
Esoteria-käsitteellä viitataan usein seuraaviin ilmiöihin ja asioihin:
- Yleinen populaarikäyttö: kaikki mahdollinen, joka liittyy paranormaaliin, okkultismiin ja mystiikkaan
- Kristinuskon ”sisäiset alakulttuurit” (kristillinen kabbala, kristillinen teosofia)
- Metafyysiset käsitykset Jumaluuden ja maailmankaikkeuden salatusta puolesta, johon erilaiset esoteeriset opit viittaavat
- Akateemisen tutkimuksen käsite.
Historioitsija Wouter J. Hanegraaffin mukaan esoteerinen perinne oli pitkään kartoittamaton ja hylätty tiedonalue länsimaisessa. kulttuurissa. Tämä on johtunut pitkälti teologisista syistä, sillä esikristillinen pakanuus koettiin ongelmalliseksi, ja se on haluttu tietyllä tapaa unohtaa. Toisaalta on huomioitava, että esoteria on ollut usein myös kristillisesti sävyttynyttä. Mutta myös valistusfilosofia ja rationalismi ovat vaikuttaneet siihen, että esoteria on jäänyt pimentoon. Tutkimuksessa on ajan myötä kuitenkin tullut esille, että esoteerinen perinne on vaikuttanut länsimaiseen kulttuuriin oletettua enemmän (luonnontieteiden kehitys, kirjallisuus, taide, uudet uskonnolliset liikkeet, populaarikulttuuri).
Historioitsija Frances Yates on ollut niin ikään yksi esoteerisen perinteen tutkimuksen uranuurtajista akateemisella kentällä. Teoksessaan ”Giordano Bruno and the Hermetic Tradition” (1964) Yates hahmotteli eräänlaisen ”suuren narratiivin”, tulkinnan melko yhtenäisestä hermeettisestä perinteestä. Yates korosti hermeettisen perinteen roolia luonnontieteiden esiinmurtautumisessa uuden ajan alussa. Vaikka myöhempi tutkimus ei tue näkemystä, että hermeettinen perinne olisi muodostanut koherentin kokonaisuuden, on Yatesin rooli esoterian tutkimuksen pioneerina ollut merkittävä.
Käsite länsimainen esoteerinen perinne sulkee sisäänsä toisiinsa kytköksissä olevien perinteiden ja aatevirtausten kokonaisuuden renessanssista nykypäivään. Tämän perinteen juuret ovat erityisesti renessanssin ajan eklektisessä hermeettisessä perinteessä. Länsimainen esoteria sisältää aatevirtauksia ja perinteitä, kuten gnostilaisuus, uusplatonismi, hermetismi, magia, pythagoralaisuus, alkemia, kabbala, teosofia, antroposofia, spiritualismi ja ruusuristiläisyys. Myös erilaiset initiatoriset järjestöt ovat osa esoteerista kenttää. New age -henkisyys on myös pitkälti osa esoteerisen kulttuurin jatkumoa, vaikka se myös eroaa vanhemmista esoterian perinteistä.
Faivre on määritellyt länsimaisen esoterian olevan erityisen ajattelutavan, jonka erityispiirteisiin kuuluvat kuusi peruslähtökohtaa, premissiä eri tavoin painottuneina. Neljää premissiä voi pitää keskeisinä ja niiden samanaikainen läsnäolo on välttämätöntä, jotta aatevirtaus voidaan määritellä esoterian piiriin kuuluvaksi. Nämä premissit tulivat tunnetuksi 1990-luvun alussa, ja ne ovat vaikuttaneet suuresti esoterian tutkimukseen ja siitä käytyyn keskusteluun.
Uusia näkökulmia
Näillä Faivren hahmottamilla määreillä on ollut suuri painoarvo. Esoteerisella uskonnollisuudella tarkoitetaan monimuotoista uskonnollista suuntautumista, kokemistapaa, jossa korostetaan mystistä yksilöllistä kokemusta jumaluuden ja kosmoksen perusluonteesta.
Uusimmassa tutkimuksessa on jossain määrin otettu etäisyyttä Faivren määrittelyyn sikäli, että Faivren on katsottu korostavan liikaa tiettyjä historiallisia aatevirtauksia; renessanssin hermetismiä, kristillistä teosofiaa ja luonnonfilosofiaa ja rakentavan liian kapean ideaalityypin esoteriasta. Faivren lähestymistapaa on kritisoitu myös siitä, että siinä ei ole huomioitu, miten juutalaisuus, islam ja antiikin pakanallinen perinne ovat vaikuttaneet esoteeriseen perinteeseen. Islamin osalta on usein tyydytty tarkastelemaan lähinnä perennialistisia lähteitä tai näkökulma on ollut orientalismin värittämä. Jo 800-luvulta islamissa oli muotoutunut esoteerinen batiniyya-perinne.
Uskontotieteilijä Kocku von Stuckrad ei ole esittänyt itsessään varsinaista esoterian määrittelyä. Hän katsoo, että esoteriassa on kysymys eräänlaisesta kulttuurin struktuurista. Tässä struktuurissa ovat keskeisellä sijalla kaksi suurta teemaa 1.) Erilaiset diskurssit ”korkeammasta tiedosta” ja 2.) Erilaiset diskurssit, siitä, miten saavuttaa tämä korkeampi tieto henkilökohtaisen kokemuksen tai välittäjätahojen kautta (esim. yliluonnolliset entiteetit). Stuckgradin mukaan esoteriaa ei tulisikaan tarkastella erityisenä koherenttina kokonaisuutena tai jonakin opillisena perinnejatkumona, johon kuuluvat tietyt rajatut historialliset uskonnollis-filosofiset aatevirtaukset.
Monet perinteet ja aatevirtaukset, jotka eivät ole koskaan olleet tai eivät ole enää yhteiskunnan ja kulttuurin ”kantajia” Max Weberin tarkoittamassa merkityksessä, siirtyivät eteenpäin tieteen välityksellä. Renessanssin, humanismin ja romantiikan aikakausien vaihtoehtoiset aatevirtaukset liittyivät silloisiin tieteisiin ja sitä kautta ne tulivat myös osaksi kristillistä perinnettä. Esimerkiksi renessanssin uusplatonistinen virtaus niveltyi kristinuskoon sekä tuli osaksi magian teoriaa oppineiston parissa. Von Stuckrad on nostanut esille myös kysymyksen esoterian ja apokalyptiikan välisestä suhteesta. Jos esoteria määrittyy siten, että sen ytimessä on idea salaisuuden, kätkemisen ja ilmestyksen välisestä dynamiikasta ja vuorovaikutuksesta, näin ollen apokalyptinen uskonnollisuus ja kirjallisuus sisältyisivät esoteriaan.
Esoterian tutkimus on usein ollut keskittynyt miehiin. Viime aikoina on kuitenkin kartoitettu myös naisten roolia ja merkitystä esoteerisessa uskonnollisuudessa. On ilmeistä, että myös esoterian tutkimuksessa erilaiset mikrohistorian näkökulmat tulevat olemaan esillä. Hedelmällisiä näkökulmia antaisi myös modernin esoterian etnografinen tutkimus niveltyen eletyn uskonnollisuuden tutkimukseen.
Turun yliopiston Uuden etsijät -tutkimushankkeen on tutkittu esoterian ja okkultismin kulttuurista vaikutusta ja positiota Suomessa vuosina 1880–1930. Hankkeen puitteissa on kartoitettu muun muassa esoteerisen uskonnollisuuden vaikutusta suomalaisessa taiteessa. Marraskuussa ilmestyi Rikhard Larvannon ja Ukko Tornin dokumenttielokuva Huntu - kun okkultismi saapui Suomeen. Elokuvassa haastateltiin muun muassa Turun yliopiston tutkijoita, muusikoita ja allekirjoittanutta.
Kirjallisuutta
Ahlbäck, Tor (ed.) (2008): Western Esotericism. Åbo: Donner Institute for Research in Religious and Cultural History.
Egil Asprem & Julian Strube (ed.) (2020): New Approaches to the Study of Esotericism (Supplements to Method and Theory in the Study of Religion 17). Brill: Leiden.
Faivre, Antoine (1994): Access to Western Esotericism. Albany, NY: State University of New York Press.
Goodrick-Clarke, Nicholas (2008): The Western Esoteric Traditions: A Historical Introduction. Oxford: Oxford University Press.
Hanegraaff, J. Wouter (1996): New Age Religion and Western Culture: Esotericism in the Mirror of Secular Thought. Leiden: Brill.
Leskelä-Kärki, Maarit & Harmainen, Antti (toim.) (2022): Uuden etsijät: Salatieteiden ja okkultismin suomalainen kulttuurihistoria 1880–1930. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Teos.
