Luuk. 4:16–21
Luin äskettäin erään suositun kolmekymppisen bloggaajan kirjoittaman kirjan, jossa hän kertoo burnout-kokemuksistaan ja niistä toipumisesta. Siitä, millaista on, kun elämä tuntuu tauottomalta aitajuoksulta, jatkuvalta kamppailulta häpeän ja riittämättömyyden tunteiden kanssa. Hätkähdyttävää oli kirjoittajan huomio siitä, että hänen tuttavapiirissään ei ole ainoatakaan, joka ei joko olisi kokenut burnoutia tai olisi lähellä sitä.
Minun sukupolveani on kutsuttu pullamössösukupolveksi. Sama väheksyvä puheenparsi kohdistuu myös itseäni nuorempiin millenniaaleihin. He ovat kuulemma individualisteja, elämysten perässä juoksijoita ja kykenemättömiä sitoutumaan. Sättimisellä vain lisätään heidän kuormaansa. Ette osaa olla onnellisia, vaikka kaikkea on tarjolla. Nyt ryhtiliike!
Kirjassa millenniaali itse kuitenkin kertoo, että kokonainen sukupolvi janoaa kaikista eniten tämän kuulemista omalle kohdalle: sinä kelpaat, sinä riität.
Päivän evankeliumissa tehtäväänsä aloittamassa oleva Jeesus lukee ääneen ohjelmajulistuksensa: ”Hän on lähettänyt minut ilmoittamaan köyhille hyvän sanoman, julistamaan vangituille vapautusta ja sokeille näkönsä saamista, päästämään sorretut vapauteen ja julistamaan Herran riemuvuotta.”
Kirkosta ja kirkossa käydyn keskustelun perusteella saa helposti sen kuvan, että uskossa on kyse toisten käytöksen vahtimisesta. Ei ole. Uskossa on kyse vapautuksesta.
Vapautuksesta kaikilla tavoin ahtaalla oleville. Elämää muuttavasta vapautuksesta.
Uupumukseen voimaa.
Häpeään hyväksytyksi tulemista.
Syyllisyyteen armahdusta.
Toivottomuuteen uusia näköaloja.
Pelkoon luottamusta.
Päivi Vähäkangas
Kirjoittaja on kirkon ulkoasiainosastolla työskentelevä pappi ja teologian tohtori
