Ap. t. 6:8,11–15, 7:51–60
Suomalaisia joululauluja kuunnellessaan romanialainen puolisoni on välillä kysellyt, mistä ne kertovat. Kun olen selostanut vangituista häkkilinnuista, varpusena ilmestyvästä veljestä ja äidin haudalle kynttilää vievästä lapsesta, ovat mieheni ilmeet olleet mainioita. Onhan meillä toki lukemattomia lauluja Jeesus-lapsesta, kynttilöiden loisteesta ja joulurauhasta, mutta suomalaisiin joululauluihin kuuluu oleellisesti myös melankolia ja menetys.
Sama pätee myös joulunajan raamatunteksteihin. Tuskin ovat paimenet ehtineet palata seimen ääreltä kiittäen ja ylistäen Jumalaa, kun tapaninpäivänä jo muistelemme raa’asti surmattua Stefanosta, ensimmäistä kristillistä marttyyria. Pari päivää myöhemmin, viattomien lapsien päivänä, tapahtumien keskipisteenä on Betlehemin lastensurma.
Elämä ja kuolema limittyvät toisiinsa aina. Se on todellisuutta, jota ei voi sulkea pois edes silloin, kun kaiken kuuluisi olla auvoisaa. Moni on ahdistunut joulusta, koska sen olisi tarkoitus olla rauhaa, läheisyyttä ja tunnelmavaloja, mutta oma joulu saattaakin olla jotain ihan muuta.
Tänä jouluna annan tilaa kaikenlaisille tunteille. Annan myös surun tulla. Suren sitä, että läheiseni ovat tällaisena aikana saavuttamattomissa. Suren ystävää, jonka kuolema minulta vei. Suren maailmaa, jonka muutokset eivät monilta osin ole parempaan suuntaan.
Tilan antaminen surulle ei tarkoita ilon poissulkemista. Surun taustaa vasten merkitykselliset asiat erottuvat kirkkaammin. Elämän lahjasta on aihetta kiittää sellaisenakin pyhänä, joka kertoo kuolemasta. Stefanoksen katse ulottui tämän ajan rajoja kauemmas. Usko on elämän mielekkyyttä, joka laajentaa horisontin ikuisuuteen.
Päivi Vähäkangas
Kirjoittaja on kirkon ulkoasiainosastolla työskentelevä pappi ja teologian tohtori
