Luuk. 10: 1-12
Joka kerta uusia ihmisiä tavatessani teen oletuksia heistä, osin alitajuisiakin. Murteen perusteella sijoitan heitä mielessäni kartalle, pukeutumisen ja käyttäytymisen perusteella arvelen, millaisia asioita he arvostavat ja mihin haluavat liittyä. Ristiä kaulassaan kantavan oletan kristityksi, huivipäisen naisen muslimiksi.
Tekemämme ennakko-oletukset taas tuovat mukanaan lisää oletuksia. Saatamme kiinnittää huomiota erilaisiin yksityiskohtiin silloin, jos olemme jo mielessämme kategorisoineet tapaamamme ihmisen johonkin lokeroon. Vihreän poliitikon epäekologinen valinta herättää enemmän huomiota kuin jonkin toisen puolueen edustajan. Kunnanjohtajan vierailleen tarjoama kuohuviinilasillinen ei nouse lööppeihin, mutta piispan kohdalla niin voi käydä.
Sama tapahtuu toisinkin päin. Jos uudet tuttavuuteni saavat vasta myöhemmin tietää, että olen pappi, huomaan, kuinka he alkavat katsoa minua toisella tavalla. Yhtäkkiä edustan koko kirkkoa ja kaikkia kristittyjä. Muut punnitsevat sanomisiani ja tekemisiäni uudesta kulmasta: elääkö se niin kuin opettaa? Tuollaisiako kristityt ovat?
Ajatus siitä, että tässä pitäisi yksin edustaa Kristusta ja kirkkoa, on ahdistava. Onneksi Jeesuksen seuraaminen ei ole yksilösuoritus, vaan yhdessä elämistä. Leivän, arjen ja matkan jakamista toisten ihmisten kanssa. Jo alussa Jeesus lähetti opetuslapsensa matkaan pareittain. Kun toinen kompuroi, toinen nostaa pystyyn. Kun toinen haluaisi heittää hanskat tiskiin, toinen rohkaisee. Kun toinen on jumissa ajatustensa kanssa, toinen tarjoaa uusia näkökulmia. Kristittynä eläminen ei tarkoita virheettömyyteen pyrkimistä, vaan liittymistä sellaiseen joukkoon, joka antautuu Jumalan kannateltavaksi ja kannattelee toisiaan.
Jokaisen jumalanpalveluksen päätteeksi meidät lähetetään matkaan. Ei minua yksin, vaan koko seurakunta. Lähtekää rauhassa, olette siunattuja. Jumala on kanssanne.
Päivi Vähäkangas
Kirjoittaja on kirkon ulkoasiainosastolla työskentelevä pappi ja teologian tohtori
