Joh. 5:1-15
Nopeat syövät hitaat, sanotaan. Keväällä kaupoista loppui vessapaperi, loppukesästä maskit. Nopeimmat hamstrasivat itselleen niin paljon kuin jaksoivat kantaa. Muille jäi tyhjät hyllyt. Toisten pärjäämisestä ei jaksettu kantaa huolta, kun oli kiire suojata itsensä ja oma perheensä. Sen jälkeen ulkomaailman voikin sulkea pois näkyviltä.
Myös Betesdan ihmeitätekevällä altaalla nopeat söivät hitaat. Ihmeparantuminen oli tarjolla vain niille, jotka olivat riittävän hyväkuntoisia syöksyäkseen veteen heti kun se alkoi kuohua, tai joilla oli riittävästi apujoukkoja ympärillä. Kertomuksen sairaalla miehellä ei ollut ketään, joka olisi auttanut. Kerta toisensa jälkeen hän näki, miten jotakuta toista onnisti. Miksi hän edes hakeutui altaan läheisyyteen, jos ei uskonut omiin mahdollisuuksiinsa?
Miten sitkeää voikaan olla toivo. Se kytee silloinkin, kun ei näytä enää olevan mitään, minkä varaan toivon ripustaisi. Sairas mies oli hiljaa, kun Jeesus kulki ohi. Hän ei avannut suutaan ja pyytänyt apua Jeesukselta, niin kuin monet muut evankeliumien kertomuksissa kohtaamamme henkilöt. Tällä kertaa kohtaamisesta ei välity viestiä, että kun vain jaksat pitää asiaasi esillä, niin sinnikkyytesi palkitaan.
Kun on riittävän syvissä vesissä, ei ulospääsyä näy eikä apua jaksa pyytää. Mutta juuri sellaisen ihmisen kohdalle Jeesus pysähtyy ja kysyy: tahdotko tulla terveeksi?
Päivi Vähäkangas
Kirjoittaja on kirkon ulkoasiainosastolla työskentelevä pappi ja teologian tohtori
